[s. 56]moava- ollut. Mutta Väinämöisen kadottua olivat ihmiset vieraantuneet Suomen luonnon elämästä pois ja unohtaneet haltiat ja kanteleenkin soiton. Sainpa kuitenkin nyt nähdä miten sen sijaan kaikki luonnon haltiat ilosta itkivät, kun kannelsoitto heidän sydämiänsä sulatti. Itkivät ilman immet, itkivät metsän ihanat neidot, itkivät Ahtolan asukkaat. Ja jo itki ilon ja ihastuksen kyyneleitä Ahto itsekin. Vierivät vedet hänen silmistään, putosivat poskipäille, poskipäiltä leu’oille, leu’oilta rinnoille, rinnoilta polville, polvilta jalkapöydille, jalkapöydiltä kivelle ja kiveltä järveen. Sitten näin miten Ukon kotka lentää liipoitti veteen. Se lähti Ahdon kyyneleitä sieltä poimimaan, selitti mulle Luonnotar. Kotka sukelsikin veteen ja toi takaisin kyyneleet Ahdon. Mutta jo olivat nämä muuksi muuttuneet, helmiksi olivat kivestyneet, suloisiksi simpsukoiksi. Luonnotar mulle sanoi, että Ahto aaltojen kuningas välistä näitä itkemiänsä simpsukoita mereen kadottaa, sekä että kaikki helmet, joita ihmiset löytävät, ovat ainoastaan Ahdon kivettyneitä kyyneleitä. — Ja yhden kyynelhelmen korjasi Aallotar talteensa, huomasin minä.
Mutta jo hiljenevät kanteleen sävelet, väsäytyvät vähitellen. Sammuessaan pois ovat ne kuitenkin suloisinta suloisimmat, sydäntä sulattavat, silmää ummistavat. Kiinni painuvat minunkin silmäkanteni, ja pian kuulen ainoastaan hyvin hiljaista sävelten henkähystä. Silmäni ummessa vaikka ovat, näen kuitenkin koko luontomaailman vähitellen haihtuvan pois. Kaikki katoaa. Pilvi, jonka päällä istun, laskee maahan ja haihtuu sitten hienona sumuna ilmaan pois. Luonani on kuitenkin vielä Luonnotar lempeä. Vieressäni istuu myöskin Aallotar, ja hän antaa mulle lahjaksi ja käskee minun tallentaa Ahdon kyynel-helmen. Vieressäni istui niinikään Tellervo, metsän tyttö tylleräinen, ja sanoo mulle jäähyväiset. Mutta pian tuntuu siltä kuin kaikki nämä kolme ihanaa impeä ikääs-
