[s. 57]kuin yhteen sulisi, yhdeksi ainoaksi immeksi muuttuisi. Kovasti ihmettelin tätä ja kysyin nyt yksinäiseltä tytöltä, jonka kasvot muistuttivat kaikesta kolmesta, Tellervosta, Luonnottaresta, Aallottaresta, kysyn: „Ken olet sinä, kummallinen neito?” Mutta neito hymyilee minulle hyvin ilkkuisesti ja vastaa: „En tiedä, ehkä olenkin Runotar vain.” Ja nyt muuttuu hänkin, saapi siivet, pienenee samassa, hyppää puun oksalle ja laulaa: „Kukkuu! kukkuu!”
Avaan silmäni. Mutta missä on Tutto poika nyt?”
Ihan saman hongan siimeksessä istuin, johon kerran olin uinahtanut käkösen kukuntaan. Mutta muuttunut olen minäkin, uskokaa pois! Katselen, näet, Tutto poikaa, omaa rakasta itseäni, joka niin kumman kummia olen Suomen suviluonnossa nähnyt, ja jo huomaankin olevani keski-ikäisenä, parrakkaana miehenä. Silmiäni hieroen katselen nyt ylöspäin ja huomaan jo puun oksalla käen. „Kukkuu! kukkuu!” laulaa se mulle, kun laulaakin. Huuleni vetäyvät hymyyn.
Tästä kai luulette, armaat lukijani, ett’ei koko tämä pitkä satu muuta olekkaan kuin pelkkää unen-näköä. Niin luulin minäkin ensimmältä, mutta avatessani kourani löysin siitä heleähopeisen helmen, suloisen simpsukan. Se oli ihan sama, jonka Aallotar immeltä olin saanut, ja siitä ymmärsin ett’eivät tavattomat tapaukset Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja ylä-ilmoissll mitään unennäköä olleet, vaan ihan totta, järkähtämättömästi totta satua, jonka nyt olen teille kertonut.
Tapion tanterilla tapahtumani alkoivat, Tapion tanterille ne loppuivat, kotiseutuni korpeen. Suomen sorealle kanerva-kankahalle. Läksin huokaillen pois. Mutta Aallottaren antama hopeahelmi, Ahdon kivettynyt kyynel on mulla vielä tallella — todistuksena satuni tapahtumien totuudesta.
