Sotaan lähtö

Sotaan lähtö. Kirjoittanut Du Fu

Suomentanut Katri Vala.

Hevon korskunta, räminä rattaiden.

Jous seljässä miehet marssimassa.

Isät, äidit, vaimot, lapset juoksee läpi rivien.

Yli sillan kaikki kulkeneet on tomupilvessä sakeassa.

Ja vavisten he tarttuu sotamiesten viittaan,

hyväilee jäseniään salaa.

Kuin usva kohoo naisten huuto, sateen lailla palaa.

Vastaantulijat kysyy: Mistä? Mihin? Miksi? Mitä tehty on noista?

Sotamiehet kiroo: Aina marssia... ainiaan...

Pohjaan vietiin, kun meill’ ikää oli viisitoista.

Huudetaan nyt: Marssi länteen... ainiaan...

Ensi retken alkaessa kiersi musta huntu pään.

Palasimme valkein päin – nyt jälleen meitä

viedään, sotaan käsketään.

Kyltymätön keisarin on nälkä valtiaaksi maan.

Edessään elämä jo sammuu, kuihtuu kansa.

Niin turhaan vaimot muokkaa peltojaan.

Maa kuiva työntää piikkipensaitansa.

Kuin ahnas tuli sota polttaa. Päivät veristyvät.

Elämä ihmisen tai koiran, kyyhkyn, kaikk’ on yhtä hyvät.

Ken vanhust’ enää kunnioittain kumartaa?

Sivellin vieläkö nyt tuskaa piirtää jaksaa?

Ei talvellakaan aseet rauhaa saa.

Veroja vanhempamme saavat maksaa...

Jos vaimomme kerran kantavat lasta:

kun poikaa syntyis ei ainoasta!

On tytär hyvä naapurille avioksi antaa

kuin ruukku tyhjä. Pojat lahoo kaukana haudattomat...

Näitkö unessas, keisari, Ku-ku-noor-meren rantaa,

missä eksyneinä vaeltaa luut rauhattomat?

Missä vanhat kuolleet havahtuu huutoihin nuorten,

on, taivas synkkä, sade kylmä, mereen

valitus vierii uurteita vuorten?

Lähde: Vala, Katri 1934: Paluu: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.