Sotavanhuksen joulu

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sotavanhuksen joulu.

Kirjoittanut Josef Julius Wecksell
Suomentanut Uuno Kailas. Ruotsinkielinen alkuteos Veteranens jul.


Yö tahdin välkkyy, metsä vain jää synkkään hämärään;
On moni kyynel jäätynyt sen partaan vihreään.
Niin kauhistava, hiljainen yö luminummen on,
Se joulujuhlaa vartioi vain suden, kontion.
Mut silloin kuulla uupuvain voi ääntä askelten,
Näin kauas kyläst’ uskaltaa ken umpihankiin, ken?
Ken hongan rauhaa häiritsee ja tuulta jäätävää,
Kinoksiin elonlämpöään ken tohtii hengittää?
On Suomen sodan päiviltä se vanha sotilas.
Hän sankareiden aikojen on haamu kalvakas;
Mut ylhä vielä, kuumakin – kun tuiman katseen loi,
Niin honka teki kunniaa ja kinos kipunoi.
Hän istuu sammalpaadelle; pää hiushopeinen
Kumartuu, kaunis, mietteissään puunlatvain humisten.
Ja kyynel posken kostuttaa, mut ilon-kirkkaat luo
Mies silmät näkyyn tähtiyön, sen juhlarauhaa juo.
Hän puhuu:»Morsioni mun, taas sua tervehdän,
Yö kaunis, korpi koruissas ja tummuus petäjän!
Mä sinut tunnen, maani, mut sä nuoren tunnetko
Ukossa, jok’ on harmaapää, sun sotisulhos jo?
Vuoskaudet siit’ on, tällaisen kun yön mä nähdä sain.
Pää huurtui, otsa kalventui, – sä olet nuori vain;
Niin nuori, kaunis vielä, kuin mun säilää käyttäissäin,
Kun oli kuuma, punainen, suus sydänverestäin.
Se aika vuotten taakse jäi; toist’ elää elämää
Uus suku, jonka hoivass’ on, maa, uusi kevääs tää.
Sen taistot ovat sen, ei mun, – mä Oravaisiin jään
Ja näen miekat murretut ja suotta kuolleet nään.
Vast’ olin oljill’ ihmisten kuin arvovieraat muut;
Näin: vielä silmät toivoivat, viel’ iloitsivat suut.
Vaan valos vielä, tähtiyö, mä nähdä halusin,
Kuin verell’ ennen, pyhittäin nyt lunta kyynelin.»
Ja nuoruutensa morsion suin raukein hymyten
Hän näki, kauniin Suomenmaan ja talvikorut sen.
Ilosta kyynel kirvottui, mut suloisena niin
Kuin elinvoima sulanut ois siihen ehdyksiin.
»Sun valos, metsäs, järves sun nyt mua lumoistaan
Ei päästä – kiitos Jumalan, tääll’ että kuolla saan!
Pään painaa saan, maa, povelles – niin väsynyt jo oon
Kuin pyssy, taistost’ uupunut, mi nukkui kainaloon.
Ja metsä muistomerkkinäin pään pääll’ on nukkujan,
Mun harmaan, vanhan soturin, mun tuntemattoman;
Ja silloin virren honkapuut, niin ylhän, virittää;
Yön huntu laskee, – maani mun, oi, Herran huomaan jää!»
Ja sitten hyvin suojakseen hän turkit veti vain
Ja risti kädet – tyynnä niin tään elon lopettain.
Mut metsä tähtiloisteessaan hänt’ ympäröi – ja sen
Tuhannen joulukynttilää, jok’ ainut hopeinen.


Lähde: Suomen kansalliskirjallisuus. 1936. Osa 10. 1800-luvun ruotsinkielisiä runoilijoita ja kirjailijoita. Toimittaneet E. N. Setälä, V. Tarkiainen ja Vihtori Laurila. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.