Suleima

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Suleima.
(Kokoelmasta »Runoja Levantista».)
Kirjoittanut Holger Drachmann


1. Softa laulaa.[muokkaa]

Olen Stambulin lapsi ja Softa vaan,
ylioppilas, tunnettu lauluistaan.
Yli moskean muurin jo aikaa kurkin
ja lännen aatevirtoja urkin.
Koraania silti en pilkkaakaan, –
käyn siivosti omaa tietäni vaan.
Oli vuosikymmen jälkensä luonut,
ja ma niin olin taattoni perinnön juonut.
Tulin törkyyn ja pölyyn kirjuriks Kaadin,
ja hälle mä pöytäkirjoja laadin;
sain ruokaa niin, – sai koirani niin;
kera »Toverin» viisi me huolittiin,
oli tuomiot syiden, vai sykkyräin, –
niin ensi kerran Suleiman näin.
* * * * *
Kuin ilmestystä mä katsoin silmiin,
ja laulusuoneni puhkes ilmiin!
Läpi mailman kulttuurin harhailin,
idän kirjavan, harmajan lännenkin;
mä kärsin ja tutkin ja mietelmöin, –
epätoivoisna istuin ja otsaani löin.
Niin sydänsoppiin ma katsoin syvään:
tulin ihmiseksi ja luotin hyvään!
* * * * *
Suleima! Lempeni annoin sulle!
nyt en huolikaan, miten käynee mulle.
Kun Kaadi haukkuu ja lukee lait,
mä ylväsnä kultaani vaalin vait.
Mä häihin ja nimittäjäisiin lasten
teen lauluja, kirjoitan rahaa vasten.
Saa laulaja laulaa leivästään:
Suleiman helmassa palkkani nään!
Olen päivällä viitassa virttyneessä;
käyn juhlapukuun, kun yö on eessä!
Ja salaa ma riennän armaani luo:
hän nuoruusvikani anteeks suo!
Hän heelmiä tarjoo ja viiniä mulle:
oi, siunaus, valkohelmani, sulle!


2. Yön hiljaisuudessa.[muokkaa]

Yön hiljaisuudessa useinkin,
kun kirjurin lamppu palaa,
mun painaa otsaani polttavaa
kaks hentoa kättä salaa.
On silmäni peitetyt, mitään en nää,
ma voin vain kuiskehen kuulla:
on aivan, kuin runotar laulelon
se henkisi vienolla suulla!
Ma ponnistan vastaan, estelen
ja jos silmäni vapaiksi luulen:
saan silloin tuoksuvan suutelon
kahen lämpimän, kostean huulen.
Yön hiljaisuutehen kiitos soi,
kun kirjurin lamppu palaa:
sun hentoa kättäsi lauleloin
mun sieluni siunata halaa!


3. Jos Saadia lukisin sulle –[muokkaa]

Jos Saadia lukisin sulle,
yhä kuulla ja kuulla saisit: –
»Mene ennen kristityn vankeuteen,
kuin velkojas tyttären naisit.»
Oi, Saadi, sa laulaja suuri,
min nimen he piirsi kultaan:
miten avioliittos johtanut lie
sinut vaski-aikaan ja multaan!
Suleima! jos isälles velkaa
ma oisin, ja mun sa naisit,
niin tuskin sa armasta nimeäs
yhä kuulla ja kuulla saisit!
Mut – nyt olen laulaja itse,
min nimen he piirsi kultaan:
Suleiman vankina unta nään
ajan kultaisen väikkyvän tultaan!


4. Kai Hafiz gaseelein laulaa.[muokkaa]

Kai Hafiz gaseelein laulaa
voi suloa impensä armaan, –
kai lauluruhtinaan eessä
lien vasta-alkaja varmaan;
kai Hafiz seurassa suurin
on uljasten laulajain:
hän mereen viinin ja lemmen
ihan hukkuvan näyttää ain!
Vain ruusuja, rypäleitä,
serenaadeja, kutsuja kemuun:
hänen armaansa usein näyttää
ihan hukkuvan ruusujen lemuun!
Sä näät, miten aaltoo rinta,
miten silmä haikea hymyy, –
mut et, mitä katse salaa,
mikä aaltojen kätkössä lymyy!
Kai Hafiz seurassa suurin
on uljasten laulajain:
mä meressä viinin ja lemmen
olen helmenpyytäjä vain.
Suleima! aarteen ma löysin,
– vaikk’ alkaja vain lien varmaan, –
se on mielesi herttainen hyvyys,
sun sulojes helmi, sa armaan’!


5. Bospori! Sun lainees huokaa.[muokkaa]

Bospori! sun lainees säikkyin
   huokaa, milloin päivä väikkyin
      vaipuu helmaas kosteaan!
Mut kuu se katsein vienoin
   nousee, luoden varjot tienoin
      valoon valmupunervaan.
Valmu-unelmiin jo untuin,
   laine tuutiutuu tuntuin
      vienoon värisoinnelmaan!
Oi, Suleima! tunnen riemun,
   joka luokses pois nyt vie mun
      helmaas vaiti vaipumaan:
kaipuun, joka hehkuin palaa,
   kaihon, joka nousta halaa
      riemuun yhä suurempaan, –
ihmeenlaisen suonten kuumeen,
   untenmailman valmuhuumeen, –
      tule laineen tunnelmaan!


6. Tuskain yöksi oli luotu –[muokkaa]

Tuskain yöksi oli luotu
yö, kun kahden oltiin juotu
riemut, joita malja suo, –
   ja sa kalpenit ja kuiskit:
   Pois! He vie mun pashan luo!
Silmistäni siteen raastit, –
siniharmain silmin haastit,
suontas poltti hehkuvuo,
   ja jo helmahasi herpos
   hennot valkokätes nuo.
Viha löi mua, päähän paisuin,
puukkoon tartuin kiihkoin raisuin,
puoleks lensi tupest’ tuo, –
   käsin jähmein kahvaa kourin
   ja ma äänsin: Pashan luo!
Tuska tuima suumme sulkee,
kuolinhetket raskaat kulkee,
kirpos puukko jalkais luo;
   sydänvertamme se sentään
   damasceeni-säilä juo.
Kumpaankin se iski varmaan!
kuulin, kuinka povest’ armaan
verkkaan tihkui haavan vuo!
   Nyyhkimään kun puhkesimme,
   verta oli itku tuo.
Tuskain yöksi oli luotu
yö, kun kahden oltiin juotu
riemut, joita malja suo.
   Kalpenit, mut murhein äänsin:
   Oispa kuolo ylkäs tuo!


7. Sua, tavernin vartiaa laiskaa![muokkaa]

Sua, tavernin vartiaa laiskaa, –
ovi auki! auki, hoi!
Kuu, kaartaen pilvenkaiskaa,
yli moskean katseen loi.
Kas kuuta! se hymyillen nousi,
kuin lempeä täynnä se ois...
Ei, tänne nuoli ja jousi:
alas ammu! ammu se pois!
Mitä riehun ma? Kuu on multa
yli moskean koskematon.
Suleima, armahin kulta,
tänä yönä nyt toisen on!
Ovi tavernin sisään paiskaa!
pyhä-temppeli aukeaa:
Hei, moskea kuuta raiskaa,
ja kumoon ne kellahtaa!
On jänteessä ilkkuni jousi,
se lempesi ampuu pois!
jos hymyyt, jos kyyneles nousi ...
koko mailman se ampua vois!
Joka vartia-koiralle selkään!
joka miestä mä karkaan päin!
Tulen jumalankieltäjäks, pelkään ...
juon itseni järjiltäin.


8. Kammottaa, kun mieleen johtuu –[muokkaa]

Kammottaa, kun mieleen johtuu
elämän ja kuolon kummat!
Etsiessäs kaiken summat,
tuskissas sa kiemuroit.
Allah, Allah, kaikki voit!
Jumala on meillä ratki,
mitä lausut, kirjoitatki,
mietit, hourit, ongelmoit!
Maat loit, Allah, taivahatki,
elon loit ja kuolon kummat,
loit nää epäilykset tummat –:
oman itses, Allah, loit!
Mutta mulle hengen soit,
elonsa kun hän sai sulta!
Tämä elo vietiin multa ...
ja sa sentään kaikki voit!


9. Vait! soi soitot.[muokkaa]

Vait! soi soitot, – helkkyy huilut
harppuin, luutuin säveliin;
suuri keltakuu se hymyy
kaihoisasti Bosporiin.
Kautta kuudanhymyn liukuu
serenaadin venhe tuo;
harppuin, huiluin helkkehestä
kumpuu vieno itkuvuo.
Hymy kasvoilleni lankee,
itku värjyy rinnassain, –
oi, Suleiman sulo äänen
tunnen, salaa aavistain.
Kukkastuoksun huumemereen
häipyy vieno itkuvuo,
pitkin Bosporia poistuu
serenaadin venhe tuo.
Suostun kaikkehen, jos kuulla
vielä saan tuon säveleen!
Elinkauden velkakirjan,
– iät kestävän, – mä teen!
Orjaks saatte minut myydä,
lyökää, ja ma siedän sen, –
jos nyt vain tuntee
huumaa kukkastuoksujen!
Soudan vaikka kaleereilla,
vaikk’ ois venhe pashan tuo:
oi, jos vain tän yön mua viehtää
huiluin vieno itkuvuo!
Tämän yön, vain tämän tahdon
riemuin viettää muistojain:
Suleimasta unelmoin ma,
hänen ääntään kuullessain!
Haipuu äänet, yö se päättyy,
aamukoi luo valoaan, –
kauas aavikkoon ma lähden
erakoksi erämaan!


Lähde: Juva, Valter 1926 [1916]: Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.