Suomalaisen kansallistunteen synty

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Suomalaisen kansallistunteen synty

Kirjoittanut Gunnar Suolahti


Suomalaisen kansallistunteen synty.


Kansallistunne ei ole syntynyt yhtäkkiä, eikä sen synty ole merkittävissä millään historiallisella tapahtumalla tai vuosiluvulla. Vuosisatain kuluessa se on puhjennut esiin kansakunnan elämästä. Sen alkuna on ollut paikallis- eli kotiseututunne, joka jo ammoin on liittänyt ihmisen hänen lähimpään ympäristöönsä. Meidän metsäisessä maassamme tämä ympäristö oli yksinäinen eristetty asumus, kylä, enintään pitäjä. Tunne, joka ihmisen siihen yhdisti, oli erittäin väkevä. On sanottu, että hänen kamppailunsa luontoa vastaan oli niin kova, että hän on pitänyt maaperää ja sääsuhteita luontaisina vihollisinaan. Entisajan alkeellisella viljelyasteella hän olikin miltei täysin niiden oikkujen varassa. Mutta silti hän oli kokonaan kiintynyt maaperään, jota viljeli ja jota katsoi omien kättensä työksi. »Omat maat macuammat, omat metzät mieluammat», joka v. 1702 on merkitty Florinuksen sananlaskukokoelmaan, on varmaan jo monet ajat sitä ennen ollut suomalaisen talonpojan verissä.
Sama sananlasku olisi sopinut koko kylänkin maihin. Vainiopakon (vrt. II, s. 433) vuoksi oli kyläläisillä maansa samoissa lohkoissa, työt tehtiin samanaikaisesti ja suureksi osaksi joukolla, yhteisestä päätöksestä ja esi-isien tavan mukaisesti. Usein kietoutui naapuruustunteeseen sitäkin lujempi sukutunne, ja vainajainkin uskottiin salaperäisellä tavalla olevan elävien toimissa mukana. Jusleniuksen merkitsemä »ei nijn wettä sakiata, ettei weri sakiambi» ilmaisi sen, mitä jo ammoin oli tunnettu. Luja oli tietoisuus siitä, että maa, ihmiset, jotka siitä saivat elatuksensa, ja vainajat, jotka olivat jättäneet sen perinnöksi, kuuluivat erottamattomasti yhteen. Kaiken sen menestys ja kunnia oli yksilönkin menestys ja kunnia. Kautta vuosisatain tappeli kylän miesväki naapurikyläläisten kanssa kaskimaista, elukoista, naisista ja kylien kunniasta. Vielä viime vuosisadan lopulla, kun Tammelan Liesjärven kylässä valmisteltiin häitä, tuli sieltä Portaan kylään tieto, että jos portaalaiset tulevat kuokkimaan, pukekoot kuolinvaatteet ylleen. Portaalaiset tultuaan ja lyötyään liesjärveläiset pahanpäiväisesti kulkivat häätalon hävityksen keskitse huutaen: »Eläköön Porras».
Tuolla yhteisöllä on ollut omat elämänarvot ja ihanteet, jotka kovasta elämäntaistelusta ovat kasvaneet. Pääasiana oli se, mikä lisää ja ylläpitää elämää: hedelmällinen maaperä, hyvä ilmanala, voimakas ravinto, väkevä ruumis, karjan ja ihmisten sikiäväisyys, mahtava suku, kuuluisat esi-isät, menestystä taistelussa vihollista vastaan, viisas johto. Yksinpä kristillisistä ruumissaarnoista kuultaa tämä käsitys.
Näissä merkeissä yhteistunne ulottui pitäjäänkin, tosin enimmäkseen erikoistapauksissa ja juhlissa. Kuta suurempi välimatka ihmisten välillä, sitä vähemmän arkipäiväistä, sitä enemmän erikoisen ja juhlan leimaa. Kirkko, kirkkomaa ja pappi oli yhteinen; yhteistunne keskittyi näihin. Kirkkojuhlina rukoiltiin joukolla hyvää vuodentuloa ja karjankasvua, terveyttä ja onnea ja jokainen pani niiden puolesta uhrinsa alttarille. Kirkkomaan pyhitetyllä alueella tuntui eniten pitäjän yhteiselämän tykintä: neuvotteluja, kauppoja, morsianten valitsemisia (s. 247), sotamiesten värväämisiä toimitettiin täällä. Ja yhteiselämän luontainen keskipiste ja kannattaja, kaikkien itseoikeutettu johtaja oli pappi, johon itsekutakin yhdisti perinnäinen uskollisuudensuhde (vrt. II, s. 57 ja seurr.) Hänen oli kirvoitettava pitäjäläiset kaikesta pahasta ja tyydytettävä heidän toiveensa. Siksi vallitsi häntä kohtaan väkevä joukkotunne, joka, kuten kaikki sellainen, äkisti saattoi purkautua päätökseksi ja teoksi. Mitä ei yksilö olisi arvannut eikä tohtinut tehdä, sen teki joukko: »Kylä miehen woitta, pitäjäs kylän hywängin».
Laajemmallekin yhteistunne ulottui. Sekin perustui maan hedelmällisyyteen, asujanten sikiäväisyyteen ja voimaan. Suomalainen työ, suomalainen kirves ja kuokka ovat yhteistunnetta laajentaneet raivaamalla uudisasutuksiksi niitä silmänkantamattomia metsiä, jotka historiallisen ajan alussa erottivat Suomen eri heimot ja asutusalueet toisistaan. Kuta lähemmäksi asutukset tulivat, sitä lähemmäksi asukkaatkin; erämaan väistyessä väistyi myös metsäläisen epäilevä, nurja, kyräilevä mieli.
Ruotsi-Suomen hallitus on jouduttanut yhteisen isänmaan luomista, jonka suomalainen työ oli pannut alulle, saattamalla kaikki suomalaiset saman hallinnon ja oikeudenkäytön alaisiksi. Eikä voi vähäiseksi arvioida kirkonkaan työtä, joka on juurruttanut kansaan samaa elämänkatsomusta, samoja siveysohjeita ja samanlaisia tapoja. Niinkuin kirkossa penkkisijansa se yhteiskunnassakin on osoittanut itsekullekin paikkansa. Metsittyneistä salojen asukkaistakin se on kasvattanut henkilöitä, jotka vähitellen ovat oppineet ottamaan osaa yhteiskunnalliseen elämään. Ja opettamalla kansallemme lukutaidon se on antanut sille mahdollisuuden omaksua yhä kasvavaa yhteistä henkistä aarretta.


Niissä maallisen ja kirkollisen hallinnon piireissä, jotka ovat edustaneet koko Suomea tai ainakin laajoja osia siitä, on varmaan ensinnä totuttu pitämään silmällä niiden yhteisiä tarpeita ja niiden tyydyttämisen edellytyksiä: niissä on kypsynyt käsitys maastamme yhtenä, yhtenäisenä kokonaisuutena. Tulee ajatelleeksi piispa Petraeusta, joka riimikronikan sanain mukaan oli Ruotsissa syntynyt, mutta »Suomen suostunut», joka oppi suomen kielen, otti tehokkaasti osaa Raamatun suomentamistyöhön ja laati suomen kielen oppikirjan (s. 505), jotta Ruotsista muuttaneet virkamiehet helpommin oppisivat suomea. Taikka Pietari Brahea, jonka mielestä maamme oli verrattavissa moneen Euroopan kuningaskuntaan, kunhan se vain saataisiin sellaiseen kuntoon kuin ihmisjärjelle olisi mahdollista. Hän se oli kehoittanut Petraeusta oppikirjansa laatimaan, hän myös vastasi Turun akatemian anomukseen saksan kielen opettajanviran perustamisesta, että olisi parempi, jos saksalaiset ja ruotsalaiset oppisivat suomea, mikä olisi »meidän maakunnillemme kunniaksi». Suomessa toimiessaan on virkamiehistön parhaimmisto tuntenut itsensä suomalaiseksi syntyperästä riippumatta, ja heitä on yhdistänyt väestöön uskollisuudentunne määrättyine velvoituksineen, mikä tuona aikana Ruotsi-Suomen maakuntain virka- ja mahtimiehille oli ominaista.
Mutta maamme väestö, jonka keskuudessa sen syrjäisen aseman vuoksi ylen paljon epäkohtia ja väärinkäytöksiä on ollut olemassa, on ollut erikoisen kärkäs anomuksin ja valituksin kääntymään sen henkilön puoleen, joka edusti valtakunnan koottua voimaa. Miltei sananparreksi tullut uskollisuus kuningasta kohtaan on alun perin liittynyt suomalaisten orastavaan isänmaantunteeseen. Tuota kaukaista, vierasta miestä Pohjanlahden tuolla puolen on tutunomaisesti ajateltu »maan isänä», jolle todellisella sydämen hartaudella on toivoteltu menestystä ja pitkää ikää. Miten luottavaisesti kääntyikään Pärttyli Whael v. 1714 keskellä isonvihan kauhuja Kaarle XII:n puoleen koko kansansa nimessä pyytäen kuningasta palaamaan hylättyjen alamaistensa luo rauhanpäätös mukanaan:
Antaisimme ainoani
Jos tulisit cotihin,
Rauhan toiwo rackahimman.
Emmä wannois, emmä wainois,
Emmä juopuisi enämpi,
Emmä pahoja puhuisi — —
Ettei cullanen Cuningas
Enä catoais cotoa.
Ruotsissa oli uuden ajan alulla maakuntatunne varsin vahva, käsitettiinpä sen kahden pääosan, Sveean- ja Göötanmaan, erikoisluonne: Samaten Suomi eli yleisessä tietoisuudessa erillisenä Ruotsin valtakunnan maana, jolla oli oma kielensäkin, omat tavat ja kansallisluonne. Tällaisena Ruotsi-Suomi esittäytyi Euroopallekin joutuessaan vapaana Tanskan herruudesta yleiseurooppalaisiin suhteisiin. Ja tietenkin sen oli esittäydyttävä jokaista osaansa myöten niin edullisessa valossa kuin suinkin. Paisuva sisäinen voima saattoi sen pitkällisiin ristiriitoihin naapureitten kanssa, luontoisveroja ja sotaväkeä haalittiin kokoon mahdollisimman paljon, valtakunnan ikivanhaa itsenäisyyttä oli puolustettava naapurivaltain unionipyyteitä vastaan. Niinpä arvioitiin maata ja kansaa siinä kirjallisuudessa, joka näissä merkeissä syntyi, samoja arvoja ja ihanteita käyttäen, kuin mitä pikku kyläyhteiskunnissa pidettiin itsestään selvinä. Oli osoitettava maaperän hedelmällisyys, ilmanalan sopivaisuus viljelykseen, ravinnon voimakkuus, ihmisten voima ja terveys, karjan ja ihmisten lisääntyväisyys, esi-isien maineteot, kansan kunnioitettava ikä ja sen kuninkaitten loppumaton sarja.
Noina aikoina, jolloin uudenaikaiset valtiot muuallakin muodostuivat ja alkoivat kilpailla keskenään, kiisteltiin yleensäkin Euroopan eri kansain ja maitten eduista ja puutteista. Väittelyissä vedottiin Aristoteleen arvovaltaiseen otaksumaan, jonka mukaan kylmien maitten ihmisillä oli enemmän sisäistä lämpöä ja niin ollen enemmän kookkuutta, voimaa ja urheutta, kuin mitä lämpimäin ja lauhkeain asujamilla oli. Otaksumaa paranneltiin keskiajan kuulujen filosofien Albertus Magnuksen ja Pico della Mirandolan mietelmillä sisäisen lämmön hedelmöittävästä voimasta sekä Jornandeen ja Paulus Diaconuksen kertomuksilla Skandinaviasta kansainvaelluksista tunnettujen kansain alkuperäisenä asuinsijana. Pohjoismaitten oppineet sovelluttivat opin sisäisestä lämmöstä myös maittensa maaperään, kasvi- ja eläinkuntaan, todistellen niitten suunnattomasti kasvavaa, lujittavaa ja sikiävää voimaa. Pohjolasta tuli ihmemaa, monien kuuluisien kansojen kehto ja sankarien tyyssija, loppumattoman voiman lähde.
Euroopan yleisö eli paraikaa Amerikan löydön lumoissa. Ja jotakin Suuren Lännen ihmemaihin verrattavaa oli Pohjolan uudismaissa, joista uskottiin löytyvän rikkaita metallisuonia ja joiden silmänkantamattomien kaskimetsien tuhkasta saatiin uskomattoman runsaita satoja. Ruotsin maanpaossa olevat oppineet veljekset Johannes ja Olaus Magnus tartuttivat tämän käsityksen ulkomaitten sivistyneistöön, ja ihannoidessaan Ruotsia he kuvasivat sen veljesmaan Suomen samassa ihannoivassa valossa. Heiltä sai aineksia Schondia-teokseensa baijerilainen maantieteilijä Ziegler, joka v. 1531 selitti Suomen nimen johtuvan sanoista fin ja land, mikä nimitys muka merkitsi sitä, että Suomi oli kauniimpi ja hedelmällisempi maa kuin itse Ruotsi. Sama käsitys kertaantui Münsterin Cosmographiassa, jonka ensimmäiseen painokseen Kustaa Vaasan uskottu Yrjö Norman v. 1538 oli antanut tietoja ja joka myös oli tälle Ruotsin kuninkaalle omistettu. Kaiketi Kustaa Vaasa oli pyrkinyt Münsterin kirjalla vaikuttamaan Euroopan mielipiteeseen tuona ajankohtana, jolloin Ruotsi ensi kertaa aikoi puuttua eurooppalaiseen suurpolitiikkaan. Toistasataa vuotta myöhemmin oli maamme maine siinä määrin kasvanut, että maantieteilijä Martin Zeiller (v. 1656) väitti sen olevan Ruotsista edellä ei vain maaperän hedelmällisyydessä, vaan väkiluvussakin.
Ja Ruotsin menneisyyden maineen mukana kasvoi Suomenkin menneisyyden maine. Jo v. 1434, tarkalleen silloin, kuin Engelbrekt Engelbrektinpojan johtama kansannousu Tanskan herruutta vastaan alkoi, vaati Växjön piispa Baselin kirkolliskokouksessa, että hänelle Ruotsin edustajana oli myönnettävä kaikkein arvokkain istuinsija, koskapa hänen valtakuntansa oli vanhempi, voimakkaampi ja jalompi kuin muut ja Länsi-Euroopan valtioitten yhteinen äiti. Melkein näiltä ajoilta asti vakiintui myös Ruotsin historialliseen kirjallisuuteen se väite, että Suomi oli ollut ikivanha kuningaskunta, jonka hallitsijat olivat vallinneet ylen laajoja alueita ja käyneet sotia Ruotsia vastaan. Pitipä Vexionius yhtenä Ruotsin vallan lujuuden perussyynä sitä, että toisaalta sveealaiset ja göötalaiset, toisaalta nämä ja suomalaiset siinä viihtyivät kuin oman, kansallisen kuninkaansa suojaamina.
Ruotsin kohotessa 1600-luvulla suurvalta-asemaan nousi Keski-Euroopan verisiltä sotakentiltä peloittavana sekä ruotsalaisten että suomalaisten maine. Niissä monissa Kustaa Aadolfin ylistyksissä, joita levisi yli protestanttisen Euroopan, saivat suomalaiset »hakkaapäällit» erikoisen kiitoksen, ja varmaan liikkui huhuja heidän sankariteoistaan, kuten tavallista on, suurennellen ja kaunistellen sekä ulkomailla että kotosalla. Taneli Juslenius on merkinnyt muistiin varsin kuvaavan jutun: kuultuaan goottien sekä »sukulaiskansansa vandaalien» muinaisista retkistä Roomaan, suomalaiset soturit olivat kysyneet, pitkäkö matka sinne vielä olisi, jotta he voittaisivat itselleen samanlaisen maineen ja kurittaisivat paavia hänen ansionsa mukaan.
Ei kumma, että oman maan ja kansan kuntoisuutta ylisteltiin niissäkin puheissa, joita 30-vuotisen sodan ajoilta pidettiin milloin minkin maanäären kunniaksi Ruotsi-Suomen akatemioissa. Synnyinseudun tai kotimaakunnan kiitokseen niissä myös liittyi koko maan ja kansan ihailua. Antiikin isänmaallisuus oli ilmeisesti elävöittänyt nuorten akateemisten puhujain mieltä. Platonin, Ciceron ja Ovidiuksen sanoilla perusteltiin isänmaanrakkauden oikeutusta: isänmaahan ei kuulunut vain vanhemmat, lapset, suku ja mitä muuta oli ihmiselle rakasta, vaan kaiken antajana, ylläpitäjänä ja opettajana vaati se itsekunkin kiitollisuutta, alistuvaisuutta ja velvoitusta. Samat viittaukset antiikin suurten kirjailijain sanoihin noissa puheissa alituisesti palautuvat, ja suurin piirtein samanlainen on muutenkin niiden sisältö. Millä Nerbelius Upsalassa v. 1636 ylistää Helsinglantia, sillä Turussa Vargius 1643 Pohjanmaata, Rauthelius 1657 Turkua, Lepus 1663 Uuttakaupunkia. Tämä kuvausten samanlaisuus osoittaa, että puhujat kaikesta kiintymyksestään huolimatta vain vaillinaisesti tajusivat oman maanäärensä ja sen kansan erikoislaatua. Se, mitä heillä oli yhteisesti ylistettävää, tuli sensijaan selvästi ilmi.
Se oli pääasiassa sellaista, minkä katsottiin lujittavan valtakunnan ja sen väestön voimaa. Vexionius sen v. 1650 luettelee Epitome-teoksessaan (s. 449): lähinnä Jumalan kaitselmusta siihen kuului 1. meren, metsien ja soitten antama suoja, 2. terveellinen ilmanala, 3. väestön sikiäväisyys, 4. maaperän kasvuvoima, joka tuottaa kaiken, mitä tarvitaan, mutta ei sellaista, mikä turhaa nautinnonhimoa tyydyttäisi, 5. asukkaitten sopuisuus, 6. hyvä hallitusmuoto, 7. asujainten karaistunut, vähään tyytyväinen olemus, sekä 8. heidän ikiajoilta asti periytyvä omistusoikeutensa isänmaahan, jossa esi-isät ovat eläneet. Isänmaanihanne oli ilmeisesti saamassa yhä vanhoillisemman sävyn.


Ruotsi-Suomen valtiollisen nousun aika oli samalla myös se ajanjakso, jolloin keskushallinto muodostui, yhteiskuntaluokat erottuivat jyrkästi toisistaan kukin omia tehtäviään varten ja vierasta kykyä ja työvoimaa virtasi valtakuntaan. Suomen etevimmät ylimykset siirtyivät keskushallinnon toimiin Ruotsiin, ja Buraeuksen mukaan oli jo v. 1631 maamme aatelisilla, papeilla, kauppiailla, jopa varakkaimmilla talonpojillakin tapana hankkia lapsilleen ruotsin kielen taito, jotta nämä sitä paremmin oppisivat muitakin vieraita kieliä, ja varmaan, jotta he voisivat virkauralla menestyä. Muukalaisuuden laine vyöryi sekä Suomeen että Ruotsiin etelästä päin, vierasta olemusta, vieraita tapoja ja vierasta ylellisyyttä alettiin omaksua. Mutta vieras virtaus synnytti vastavirtauksen. Ruotsin suuret runoilijat ja tiedemiehet, Skogekär Bergbo, Stiernhielm, Columbus, Lindschöld ja Rudbeck korostavat oman maineikkaan kansallisuuden arvoa ulkolaisuuden rinnalla, Skogekär Bergbo mm. viitaten siihen, että Kaarle XI muka kirjeessään Ranskan kuninkaalle oli ylväästi käyttänyt ruhtinaskuntansa kieltä suomea. Lisäksi ilmeni 1600-luvun toiselta vuosikymmeneltä alkaen ensin vieraitten teosten ruotsinnoksissa, sitten kotimaankin kirjallisissa tuotteissa kyllästymystä suuren maailman ylellisyyteen ja muualta omaksuttuihin, liikahienostuneisiin tapoihin. Paimenidyllin merkeissä kiitellään yksinkertaisia, turmeltumattomia, hyviä ihmisiä ja luonnollisia, liian sivistyksen koskettamattomia oloja.
Tämä mieliala se leimasi suomalaisen kotiseudun ylistyksenkin. Oli helppo löytää juuri Suomesta ne yksinkertaiset olot ja se koruton kansa, jota kaivattiin. Niinpä puhkesi kirjallisuudestamme esiin suomalaisen talonpojan ylistys. V. I678 Juhana Paulinus, sittemmin aateloitu ja tehty kreiviksi nimellä Lillienstedt, kuvailee kreikkalaisissa heksametreissä suomalaisen talonpojan ihanteellisen vapaata, yksinkertaista elämää, voimakasta olemusta ja karaistuneita tapoja (vrt. s. 504). Muutamia vuosia myöhemmin teki Gabriel Tuderus »Weisun talonpojille». Kiintymys talonpoikaiseen kansaan teki isänmaantunteen eläväksi.
Tässä yhteydessä ymmärtää Taneli Jusleniuksen kirjallisen toiminnan. Hänen teoksissaan »Vanha ja uusi Turku» (I700) ja »Suomalaisten puolustus» (I703) ihannoidaan maatamme ja kansaamme paikallistunteesta ja edellisten vuosisatain kirjallisuudesta tuttuja arvoperusteita käyttäen, ja Suomen kansa, jopa sen sivistyskin, selitetään maailman vanhimmaksi. Kirjoittajan lämmin tunne kansaansa kohtaan käy ilmi hänen käyttämistään sananlaskuista, sellaisista kuin »ei nijn wettä sakiata, ettei weri sakiambi» ja »omans cungin caunit owat, mustat muiden walkiatkin»; ja hän lopettaa jälkimmäisen teoksensa seuraaviin sanoihin: »Nämä olen kirjoittanut kotimaanrakkauden vaatimuksesta, joka on kaikkea rakkautta ylin. Minä en huoli muusta kuin että olen suomalainen ja, vaikka itse tuntemattomana, saan kuulua maineikkaaseen kansaan.» Huomaa, että kotiseututunne Jusleniuksessa on laajentunut lämpimäksi isänmaanrakkaudeksi, jopa todelliseksi kansallistunteeksi.
Jusleniuksen teoksista näkee, että suomalaisilla jo silloin, vieläpä omassa keskuudessaan, oli halventajansa. Puhuttiin heidän maansa köyhyydestä, kaupan vähyydestä, huonoista sadoista, elämän kovuudesta, sietämättömästä pakkasesta ja auringottomuudesta, metsän petojen paljoudesta ja asujainten turvattomuudesta vihollista vastaan. Suuret nälkävuodet ja isoviha opettivat suomalaisen isänmaanystävänkin huomaamaan, että oli herättävä kauneista ihanteista karuun todellisuuteen.
1700-luvulla oli taloutta edistämällä luotava Suomesta se ihannemaa, jossa oli 1600-luvulla isänmaallisuuden huumeessa uskottu, tai ainakin muille uskoteltu, elettävän. Ja taloudellisen hyödyn aikakaudella heikkeni suomalaisen kansallistunne tuntuvasti. Mutta se nousi taas niiltä ajoilta asti, jolloin hattuhallitus 1765 –1766 vuosien valtiopäivillä kukistui ja suurempi yhteiskunnallinen vapaus pääsi vallalle. Sen nousu sattuu samanaikaiseksi alkavan esiromantiikan kanssa, se näkyy Porthanin ja hänen aikalaistensa sivistystyössä ja se pilkahtaa sataluvun lopulla esiin siitä lämpimästä mielialasta, joka tuntuu suomalaisista maanmiehistä ja erikoisesti myös talonpoikaisesta kansasta puhuttaessa. Ilman tätä mieltä ei voisi ymmärtää sitä sitkeätä epätoivon taistelua, jota Suomen sotajoukko kävi vuosina 1808 – 1809. Ilman suomalaista kansallistunnetta olisi tuskin ollut mahdollista, että Aleksanteri I Porvoon valtiopäivillä »korotti kansamme kansakuntain joukkoon».


Lähde. Suomen Kulttuurihistoria III 1935, s. 517-524.