Suomalaisessa teaterissa (8.10.1878)

Wikiaineistosta
Suomalaisessa teaterissa

Kirjoittanut Minna Canth


Suomalaisessa teaterissa näyteltiin viime perjantaina ja sunnuntaina Rtoderich Benedir’in kirjoittama huvinäytelmä: ”Hellät sukulaiset.” Näytelmä on hyvin koomillinen ja ankarasti siinä kuritetaan etenkin naisten heikkoja puolia. Nimi ”huvinäytelmä” jo osoittaa, että siinä katselijoille tarjotaan etupäässä naurunalaista, ja ”Hellät sukulaiset” sitä todella taritsevatkin runsaassa määrässä. Mutta naurunalaisen alta hohtaa selvä totuus, josta se, joka vaan tahtoo onkeensa ottaa, saa suurta hyötyä ja oppia. Koko ensimmäisen näytöksen ajan ja etenkin toisen näytöksen lopussa näkevät kaikki riitaa ja toraa rakastavaiset naiset kuvansa niin ilkeässä muodossa, että luulisi tosiaankin heidän ikipäiviksi herkeävän senlaista tapaa viljelemästä. Nuoret ja vähän kevytmieliset neitoset taas, jotka halukkaasti ”leikkivät miesten sydämien kanssa” tulevat Irmgardissa huomaamaan ”kuinka jokaisen koketin käy,” niinkuin sen Oswald Barnau suurella painolla ja vähääkään säälimättä lausuu. Samoin näkevät vielä tieteitä harrastavat naiset, kuinka harhaan he eksyvät, elleivät säilytä sydämiään nöyrinä ja itsekieltoisina, vaan, unhottaen kaikki ihmiselliset velvollisuutensa, itserakkaina ja kylmäsydämisinä antautuvat yksinomaisesti kirjallisiin toimiin.

”Hellät sukulaiset” on ”komedia” sitä laatua, jossa näyttelijä-kykyä kysytään, jos sitä tahdotaan todestaan huvittavaisena ja tosikoomillisena esittää. Näyttelijämme suorittivat sen kysymyksen suhteen tehtävänsä ylimalkaan sangen hyvin ja sopusoinnullisesti. Herra Wilho narrikeikari ”Schummrichina” oli oikein mestarillinen ja nostatti tavan takaa katsoessa makeata ja sydämellistä naurua. Ne, joilla noin kymmenen vuotta sitten oli tilaisuus nähdä erästä Ruotsin eteviä näyttelijöitä ”Schummrichina” Helsingin ruotsalaisessa teaterissa, myöntänevät suomalaisen Wilho-Schummrichin hänelle hyvin vertoja vetävän. Wilholla onkin mainiot näyttelijälahjat ja onneksi on se ollut suomalaiselle teaterille, että se hänessä on saanut niin vankan pylvään. Rouva Lundahl on tuskin milloinkaan näytellyt niin hyvin kuin nyt ”Irmgardina”. Aivan todenmukaisesti oli hän käsittänyt vanhan, ilkeän koketin kaikki juonet, huikentelevaisuuden, turhuuden ja surkean naimakiihkon. Hän keikaili sangen luontevasti ja otti vaarin mimikastakin, jota rouva Lundahl, sen kuin edellisestä muistamme, ei aina ole tehnyt; siinä suhteessa erittäinkin sopii mainita hänen äänetöntä kuvatteluaan kohtauksessa sisarensa kanssa ensimmäisessä näytöksessä. Rouva Aspegrénille lienevät kuultelijat erittäin kiitolliset siitä selvästä ja puhtaasta ääntämisestä, jolla hän puhe-osansa lausui. Oppineena ”sinisukkana” hänkin kunnialla muistutti rouva Raata samana henkilönä Helsingin ruotsinkielisessä teaterissa siihen aikaan, kun tämä siinä näytteli vielä Helsingin ruotsalaistenkin suosikkina. Neiti Avellan oli sievä iloisena Ottiliana, ja hänen liikkeensä näyttämöllä ovat notkeat ja hilpeät. Välistä on hänellä kuitenkin tapana nostaa olkapäitään, jota tekee hänen vartalonsa rumaksi ja muutoinkin on mielestämme vähemmän kaunista. Neidot Hacklin ja Rosendahl ovat vielä vasta-alkavia eikä heiltä niinmuodoin sovi odottaa tottuneen näyttelijän vapaita liikkeitä. Varsinkin on neiti Rosendahl näyttämöllä vielä niin ujo, ett’ei voi ruveta arvostelemaankaan, kuinka suurta näyttelijän-taipumusta hän mahdollisesti omii. Neiti Hacklinilta luullaksemme ei puutu taipumusta, kun hän vaan harjaantuu ja tulee niin pitkälle, että näytellessään tykkänään unhottaa oman itsensä, ja koko mielellään rohkenee antautua näyttö-osaansa. Hän lausuu puhuttavansa jokseenkin hyvin, ehkä väliin kuitenkin liiallisella pathoksella, mutta mimikan hän laiminlyö kokonaan; näyttääpä usein melkein kuin vetääntyisi huulensa hymyyn kesken ankarimpaa totuutta. Herra Ahlberg ei myöskään oikein onnistunut tohtori Wismarin osassa, vaan antoi hänestä kankean ja melkein typerän kuvan. Dietrichin osaa näytteli ensi kerran herra Kivinen ja toisella herra Palmi, ja suorittivat sen kumpikin jokseenkin hyvin.

Yleisöä oli kummallakin kerralla saapunut huone täpösten täyteen ja tyytyväisyyttä osoitettiin esiinhuutamalla joka näytöksen jälkeen ja erityisesti vielä viimeksi herra Wilhoa. Surua herättävä seikka on, että sairaus kuuluu ahdistavan nayttelijäkuntaamme, erittäin hra Lundahl’ia, yhtä sen etevimpiä näyttelijöitä.


Lähde: Päijänne 8.10.1878.