Siirry sisältöön

Suvimieltä

Wikiaineistosta
Suvimieltä.
Viipurin piirin nuorisoseurojen kesäjuhlaan 11–7–09 Juustilassa.
Kirjoittanut Mikko Uotinen


Kumpu kukan sai, ulpu lainehilla ui,
tuomehen jo tertut ilmaantui. –
Kesätuuli kertoo ihanaista unta:
pohjolassa ei oo routaa, eikä lunta,
lämmin henki pohjan korvet täyttää,
suvimaalta sumun Suomi näyttää.
Untako on armas usko tästä,
harhakuvako on tämä elämästä:
pohjolassa ei oo routaa, eikä lunta?
On tämä usko ihanata unta!
Meilläkö ois suven suurivalta
noussut talven vihurien alta?
On se noussut, suvenhenki hellä
lepää kuni autuus sydämmellä,
henkii hellää suvipäivän mieltä,
sointuu suuren sopusoinnun kieltä.
Meille, syksyn lapsosille kaikaa
suvi armahaista aamunaikaa.
Kenpä uskois talvenvihureissa,
että kerran käydään seppeleissä,
joihin kukat pohjan kumpu antaa,
johon sulon suvituuli kantaa,
joille hellää lamminlaine toistaa,
kenpä uskois, että talvenkin voi poistaa.
Kumpu kukan sai, ulpu lainehilla ui,
tuomehen jo tertut ilmaantui,
suvenvaltaa satakieli soittaa,
kaikkialla lemmenvalta voittaa,
soittaa suvi sulokanneltansa,
kesän keskellä on pohjan kansa.
Terve hellyys, suvensulo,
terve kevätmielen kirkas kulo,
terve kukka pohjan kumpusille,
esimerkin annat ihmisille,
soitat sydämmelle virttäs syvää,
kylvät sinne kaipausta hyvää – – –!
* * *
Syksy meill’ on sydämmissä,
talvenjäissä kansa,
routaa meill’ on rantehissa,
talvi tuulillansa
soittaa meille sortumusta,
soittaa tuskaa, ahdistusta.
Silmissä on vihan viimat,
jäätynyt on järki,
jäihin jäätyy syksysydän,
meillä peitsenkärki
haastaa veljen polkemista,
siskon päivän pettymistä.
Veljen rinnan raateluhun
kuluu meillä voima,
tahto, se on itsekkyyden
kurjan kammitsoima,
toinen kyttää aina toista
epäluulon akkunoista.
Myrkkynuolet meill’ on kurjat,
viha kunniassa,
koston lippu liehuu tiellä
täällä pohjolassa.
– Särkynyt on sopu, rauha,
kuollut rakkaus tuo lauha.
Pikkupyyteet kunniassa
kasvaa kaikkialla,
kansa polttaa onnenoraat
vihanvalkealla,
kyntää vaot eroittavat,
– pirstaks’ pohjan paloittavat.
Talvi meill’ on valtiasna,
tuiskurikas hetki,
jäätiköille jähmeöille
kulkee kansan retki,
kylmetähän kylmänlapset,
onnettomat harhahapset.
Onko meille talvenvalta
luotu ikuiseksi,
onko routa, viima, vilu
luotu kahleheksi,
joiden alle jäihin jäämme
orjiks’ onnettoman säämme –?
Ei, tään talvivallan
erehdykset toivat,
sille virren vilumielen
kalmanharput soivat,
vilppi kynti, petos kylvi,
hetkentuulet sille mylvi.
Voitti suvi luonnonkahleet,
miks’ei myöskin näitä,
miks’ei kevät kohottaisi
meihin tähkäpäitä
sovun, rauhan, rakkauden,
veljesvallan, valkeuden –?
Nostaa suvi sunnuntaita
mielihimme meille,
aukaiskaamme poven portit
suvisäveleille,
sointuville, suloisille,
onnenoraan nostaville.
Tulkoon suuri sovunvalta
sydämmihin meille,
suven kanssa onnentähti
nousee pohjan teille,
viittaa hyvänhuomenista,
onnenpäivän paistehista.
Poistukohon vihan valta
suviajan tieltä,
lämmentäköön suvipäivä
Suomen kansan mieltä,
että siellä voiton saisi
rauha, onni virkoaisi.
Syttyköhön herkkä tuli,
liekki keväimestä,
nouskoon suuri suvivirsi,
Suomen sydämmestä.
– Silloin paistaa onnentähti,
silloin Suomen talvet lähti.
* * *
Pohjola, ilojen, surujen maa,
sinua rintamme rakastaa,
sulle me kaikkemme, kaikkemme tuomme,
sulle me onnemme parhaat suomme,
rintamme liekit lämmökkäät,
sun eestäsi, Pohjola, syttyvän näät!
Pohjola, sydämmen puhtahan me
sun kunnias tähden kannamme,
sun eestäs me kärsimme, tuskia näämme,
sun eestäs saa harmeta, vaipua päämme,
sinä Pohjola onnemme, onnemme oot,
sulle sydämmen suruvirret sointukoot.
Pohjola, jos onnesi vaatii sen,
me uhraamme kaikkemme iloiten,
sua muistaen veljesvihamme kuolee,
me veljinä käännymme Pohjolan puoleen,
sun lippuas nostamme tunnustain:
sun turvas on lapsies rakkaus vain!
Elä Pohjola! Kasva kuin kaunis puu,
elonvaiheissa kunnias kirkastuu,
me sytämme suojakses’ lemmentulta,
sen voimalla väistyvi vaikeus suita.
Elä Pohjola! Maa kevään, puhtauden,
sinut suojaamme voimalla rakkauden.


Lähde: Uotinen, Mikko [1911]: Sätehiä: runoja. Työväen kirjakauppa, Viipuri.