Syys (Stagnelius)

Syys.

Kirjoittanut Erik Johan Stagnelius

Kukkien aika kaonnut jo on, jopa heltevä Päivä

Aina kokeep’ etelään rienteä pohjasta pois.

Kauemmin tähtyetkiin valaseevat nyt öisiä maita;

Viimaset tuulet jo kai tulevaksi ne talven sanoovat:

Pihlaja murheessaan huolivi tukkansa pois:

Laksosta sammunut on kulorastahan lempeä ääni,

Eikä nyt metsissäkään hiemua’ tuoksut enää.

Voi kuni muuttunut oot sinä, Luonto, mun lempeni armas!

Tähkät ja tuuheat puut päältäsi pois’, ovat kai;

Ei mua virvota nyt sinun lämmin ja tuoksuva henkeis;

Etkä nyt jalkan’ eteen kylvele kukkasiais.

Kalvas ja karvaton oot tuleviksi lepäävä keväiksi;

Maastapa tyhjästä pois nousevi silmän’ ylös.

Kirkkaammimpa kun ennen kesäisinä taivahan öinä,

Kuu helosaa valoaan taivahan ympäri luo.

Tähdet ne tuikkavat myös tihiämmässä oovat kun ennen;

Lempeempäänpä kotiin kutsuvat vaan mua pois. –

Koskahan viimeinkiin nämä maiset siteeni herennee?

Koskahan henkeni mun kerran vapaampana voi

Kuultava – siivillä kiiteä tuonne ylös kotihinsa

Taivahan laulua vaan riemuten kuuntelemaan?

Mult’ on loppunut lämpö, ja mieleni kultaset ruusut

Eivät nekään nyt enää nouse kun ennen eloon.

Rakkahat aattelmat ei nyt kuisku metästä minulle,

Lintujen laulustakaan eivät enää ne nyt soi,

Eivätkä kuohu ne nyt edes aaltojenkaan tohinasta.

Syömmeni surkea sie, heitä tok’ itkusi pois!

Vielähän autuahan minun toivoni tuikkava tähti

Loistavi kirkkauttaan onneni yöhön alas.

Lähde: Necken: poetisk kalender för 1846. 1845. J. C. Frenckell & son, Helsingfors.