Taistelun tuoksinasta

Taistelun tuoksinasta. Kirjoittanut Heikki Välisalmi

Mies:

Mitä on viisikymmentä vuotta maailman kaikkeudessa?

Kuoro:

Vain radaltaan suistuneen tähden nopea lento. Vain meteoori, joka viiltää tuokioksi valoviivan avaruuteen ja katoaa olemattomuuden uumeniin.

Mies:

Mutta viisikymmentä vuotta ihmiskunnan historiassa?

Kuoro:

Se on sukupolven työ, taistelu, joka saattaa muuttaa maailman muotoa ja ihmisen elämän laatua niin suunnattomasti, että me sen tulosten jälkeen tuskin tunnemme tätä maailmaa samaksi, missä meidän kehtomme heilui.

Mies:

Mikä oli tämän maan työmies viisikymmentä vuotta sitten?

Katso: hän oli raskaan kärsimyksen tien vaeltaja, joka kantoi olemassaolonsa iestä kuin kuormansa eteen nääntyvä vetojuhta.

Hänen päivänsä oli kuin valoton yö, joka kuristaa kuin kurkkuun kyntensä iskenyt painajaishirviö. Ja hänen yönsä oli kuin levoton päivä, joka on pitkä, harmaa ja armahtamaton.

Nainen:

Ja mikä oli työläisnainen silloin?

Hän oli kuin arka otus, joka ei tiedä, kunne pakenisi metsämiestä.

Hän oli miehensä vaimo, mutta ei puoliso ja työtoveri.

Hän jakoi vain surut, sillä iloja ei ollut.

Naisäänet:

Hän synnytti lapsia, mutta ei uskaltanut määrätä synnyttämisensä oikeutta. Ja hänen lapsensa olivat hänelle säälimätön kärsimys.

Kuoro:

Se oli työväen raskasta ristintietä. Oli yksilöitä, mutta ei ollut joukkoa. Oli työväkeä, mutta ei ollut työväenluokkaa. Neljäs sääty oli olemassa, mutta ei tietänyt olemassaolonsa voimaa.

Mies:

Yli maiden tuulet tuimat

taas kerran kulkivat,

taas nousi aatteet huimat

ja suuret unelmat.

Ne kasvoivat kuin maasta

ain nousee vehmaus,

lämmöstä voimakkaasta

uus luonnon kukoistus.

Kuoro:

Kuin kolmas sääty ennen

nous esiin piilostaan

ja rinta-rinnan mennen

se riensi rintamaan

ja syöksi ohjaksista

maan vanhan valtiaan,

näin näyttäin: unelmista

on tekoon vaaksa vaan,

niin vihdoin neljäs sääty

myös kutsun kuulla sai:

ei vaikerruksin pääty

sen pitkäperjantai,

vaan pääsinpäivä vasta

saa takaa taistelon;

ken luopuu luottamasta,

hän kadotettu on.

Mies:

Ja katso: tähän kaukaiseen maahankin vieri viesti neljännen säädyn heräämisestä, ja täälläkin alettiin kuiskia: Kuulkaa, maailmassa käy outo kohina, siellä puhaltavat uudet tuulet kuin sotatorvet. Ne kutsuvat meitäkin, tämän maan työmiehiä.

Nainen:

Ja meitä, työläisnaisia, joilla ei ole ollut omaa muuta kuin silmiemme sokeus. Meitä, meitä ne myös kutsuvat.

Kuoro:

Niin, meitä, meitä kaikkia ne kutsuvat uuteen ymmärrykseen ja uuteen elämään.

Mies:

Mutta silloin hienot ja oppineet yhteiskunnan valtiaiden edeskäyvät lähestyivät työmiestä ja sanoivat hänelle:

Älä kallista korvaasi vieraalle viisaudelle, sillä se ei sovi tänne. Se tuo vain turmiota tullessaan. Me autamme sinua, perustamme sinulle seuroja, joissa sinä viihdyt ja yhdessä meidän kanssamme pohdit asioitasi.

Nainen:

Ja nainen, nainen, hän jääköön entiseen asemaansa, sillä hänen on vaiettava seurakunnassa.

Kuoro:

Työmies meni yhteiskunnan valtiaiden hienojen ja oppineiden palvelijain perustamiin seuroihin, koska hänelle luvattiin oikeus laulaa sivistyneiden ihmisten kanssa samassa kuorossa.

Mies:

Mut yhä yltyvämmin

sen tuulen torvi soi,

min meille läikky lämmin

sanoman suuren toi:

on turha luottaa muihin,

kun työmies nousee näin,

sun osas otteluihin

on mennä omin päin.

Kuoro:

Niin vihdoin työläiskansa

sen suuren taian ties:

on luja luokkanansa

vain työläisnainen, -mies.

Ei aikaa arvottomaan

nyt enää hapuiluun,

vaan usko voimaan omaan

vie määrän kaivattuun.

Kuin kotkan siivin lähti

tää taika yli maan.

Uus syttyi johtotähti,

uus tahto voittamaan.

Mies:

Silloin Suomen työmies kirjoitti lippuunsa:

Alas kapitalismi!

Valta työväelle!

Kuoro:

Alas kapitalismi!

Valta työväelle!

Nainen:

Silloin Suomen työläisnainen nousi taistelurintamaan miehen vierelle ja vaati:

Me olemme uuden sukupolven äitejä. Meille täydet oikeudet ja tasa-arvo yhteiskunnassa!

Naisäänet:

Meille täydet oikeudet ja tasa-arvo yhteiskunnassa!

Mies:

Tuli taistelun vuosia, vaikeita, mutta keveällä mielellä kestettyjä, sillä tie oli selvä.

Lippuihin kirjoitettiin yhä uusia tunnuslauseita.

Oli vain yksi päämäärä:

Voitto!

Kuoro:

Voitto! Köyhälistön voitto. Taistelevan työväenluokan kunnianpäivä.

Mies:

Me seisoimme sitkeinä vierasta sortajaa vastaan, joka tahtoi painaa meidät rautaisen anturansa alle. Mutta meillä oli silloin voimaa, sillä me kuljimme tiiviisti yhtenä rintamana, me, työn mahtava armeija. Meitä ei lyöty maahan, ei iskenyt oma eikä vieras.

Kuoro:

Tuli kohtalon hetki. Tyrannin omat alamaiset nousivat vyörynä sortoa vastaan. Me nousimme mukana. Me näytimme silloin ensi kerran vakuuttavasti Suomen taistelevan työväenluokan täyden mahdin.

Miesäänet:

Pantiin pyörät seisomaan. Irroitettiin työn kangistama käsivarsi koneesta ja puristettiin se nyrkkiin. Silloin me huusimme yksin äänin:

Kuoro:

Me vaadimme täältä pois vieraan käskijän. Me tahdomme olla herroja omassa maassamme.

Me voitimme. Se oli koko kansakunnan voitto.

Mies:

Vuosien saatto vieri ohitsemme jakaen ilojaan ja surujaan. Me saimme kokea onnea ja onnettomuutta, mutta emme lepoa, sillä me olimme taistelutahtoinen ja -kykyinen armeija. Suomen työväenluokka kulki tietoisena ja uljaana omaa, selvää tietänsä.

Kuoro:

Sillä oli jälleen vastassaan kaksi rintamaa: uudestaan elpynyt vieras tyranni ja kotoinen, murenevasta mahdistaan kamppaileva valtaluokka.

Se ei kuitenkaan koskaan epäillyt voittoaan molemmista.

Miesäänet:

Mutta silloin Eurooppa syttyi tuleen.

Sodan lieskat löivät sen laidasta laitaan.

Miehet kaatuivat veriinsä tanterelle.

Naisäänet:

Naiset ja lapset nääntyivät sodan kintereillä kulkevan nälän kouriin.

Kuoro:

Eurooppa oli pian autio ja tyhjä, ja hornan henki liikkui maiden yllä.

Ajan hirmuisin ja hartaimmin palvottu jumala, sota, oli vienyt uhrinsa.

Euroopan kukoistavat kasvot olivat kadonneet, ja sijalle oli tullut kuolinnaamio.

Kansojen iloinen ja toivorikas nauru oli lakannut, ja joukkohaudasta kuului vain syvä, syyttävä huokaus.

Mies:

Sodan murhavaunut vierivät tämän maan ohitse, mutta henkinen ja aineellinen painostus lepäsi sen yllä kuin valtava kallionjärkäle.

Nainen:

Sillä sota turmelee kaiken senkin, mihin se ei välittömästi koske. Kulkutauti voidaan voittaa ja kulon valta rajoittaa, mutta sodan ihmishenkeä saastuttava myrkky hiipii sinnekin, minne tykin laukaukset eivät enää kuulu.

Kuoro:

Kirottu olkoon sota, ihmiskunnan hulluus ja turmelus!

Mies:

Kuin humahdus oli Suomen yli kulkenut ihana kevät. Vieras tyranni oli kukistunut, vapaus oli tullut ja lämmittänyt kuin aurinko talven seljän taituttua korkealta radaltaan.

Kuoro:

Suomen työväenluokka oli aavistanut etsikkoaikansa lähestyvän. Se oli hengittänyt vapautta kuin nuori peura, joka tuntee ympärillään avaran metsän salaperäisine viehätyksineen.

Mies:

Mutta kamala kohtalo vaani meitä.

Tuli onnettomuus. Kansakunta rupesi tuhoamaan itseään. Suomen työväenluokka kulki Golgathan tien ja kärsi ristinkuoleman.

Kuoro:

Niin, se oli kamala pitkäperjantai.

Se oli pohjaton kärsimyshistoria, joka sovitukseksi ja lunastukseksikin on liian paljon.

Mies:

Mutta Suomen työväenluokka koki ylösnousemuksensa. Se nousi kuolleista kuin lunastustyönsä tehnyt vapahtaja. Sillä on historiallinen tehtävä, ja se on täytettävä.

Kuoro:

Ystävät rakkahat, raskasta käydä on tiemme,

mutta me ylemmä vain yhä viirimme viemme.

Vallilta vallille käy sotajoukkomme ryntö,

taaksemme jää syvämuokkaus, kylvö ja kyntö.

Vaihtuva onni on, tunne sen oikkuja emme,

mut tiedämme tunnuksen, vuoksi jonk’ kamppailemme.

Naisäänet:

Konsa ei enää ihminen ihmistä vihaa,

konsa ei syö sota kansojen sielua, lihaa,

konsa on tuhottu vaikutus valheen ja erheen,

kun ovat veljiä jäsenet kansojen perheen,

konsa on noussut vapauden valtava koitto,

Kuoro:

siinä on määrämme, siinä on korkehin voitto!

Lähde: Välisalmi, Heikki 1936: Täysi päivä: runoja. Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, Helsinki.