Tattari

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tattari
Alkuperäisteos Boghveden (1841)
Kirjoittanut H. C. Andersen
Suom. Aavee.


Hyvin usein kovan ukkosmyrskyn jälkeen tattaripelto näyttää mustuneen ja laonneen kuin tulimeri olisi sen yllättänyt. Maaseudun ihmiset sanovat, että tämä johtuu myrskystä ja salamoinnista; mutta nyt kerron teille mitä sanoivatkaan varpuset, jotka elivät tattaripellon viereisessä pajupuussa. Paju oli suuri, iäkäs, ajan runtelema, mutta kunnioitettava puu. Sen runko on haljennut ja sen välistä kasvoi ruohoa ja sammalta. Puu taipui eteenpäin, ja pajun oksat roikkuivat alas maahan aivan kuten vihreät hiukset.

Viljaa kasvaa ympäröivillä pelloilla, mutta ei ainoastaan ruista ja ohraa, mutta myös kauraa, Komeat kauran kukinnon röyhyt näyttää kypsinä, kuin parvittain pieniä kultaisia kanarialintuja istuisi sinä oksillaan. Vilja hymyilee taivuttaen vienossa tuulessa hurskaasti vaatimattomat raskaat tähkänsä.

Kerran tällä oli myös tattaripelto. Tattari ei taipunut kuin paju tai muut viljat, vaan pystytti päänsä häpeämättömästi ylhäällä ylpeänä ja jäykkänä. "Olemme yhtä arvokkaita kuin mikä tahansa muu vilja", jopa paljon sirompia; kukkamme ovat kauniita kuin keväällä kukkivalla omenalla ja peltoamme on ilo katsella. Sinä vanha pajupuu, tiedätkö pellolla mitään meitä kauniimpaa? " tattarit kysyivät.

Ja pajupuu nyökkäsi päätään, ikäänkuin sanoisi: "Itse olen." Mutta tattarin mieli täyttyi ylpeydestä ja se sanoi: "Tyhmä puu, olet niin jo niin vanha, että ruoho kasvaa ulos korvistasi."

Niin tuli kauhea rajumyrsky. Viljat kokosivat lehtensä yhteen ja kumarsivat vaatimattomasti pienet latvuksensa yhteen, kun myrsky kulki niiden yli, mutta tattari seisoi kukkansa pystyssä ylpeänä. "Taivuttakaa latvaanne alas niin kuin mekin", kuului neuvo ympäröiviltä viljapelloilta.

"Emme pysty siihen", vastasivat tattarit. "Taivuttakaa latvanne kuten mekin," huusivat tähkäpäät; "myrskyn lintu tekee tuloaan, ja se on jo levittänyt siipensä taivaalta alas maahan. Se lyö alas ennen kuin ehditte pyytää armoa."

"Mutta emme silti voi taivuttaa kukintojamme", sanoivat tattarit.

"Sulkekaa kukkanne ja taivuttakaa lehtenne!", neuvoi vanha pajupuu. "Älkääkä katsoko salamaa kun se halkaisee pilven, eivät edes ihmiset voi sitä katsoa. Kun salamointi avaa taivaan, voimme vaan katsoa alas, sillä salama tekee jopa ihmiset sokeaksi. Miten muuten pärjäisimmekään me alhaiset maasta kasvavat. Minne voisimmekaan täältä lähteä myrskyä pakoon vaikka haluaisimmekin kuten ihmiset?"

"Alhaiset, todellakin!" mietti tattari. "Nyt vasta tekee mieleni kurkistaa taivaalle". Uteliaana ylpeästi ja uhkarohkeasti tattari nosti katsettaan, kun salama pyyhkäisi taivaan kannen yli ja näytti kuin koko maailma olisi ollut liekeissä.

Kun hirmumyrsky oli lauhtunut, viljapelto kohotti tyynesti alas roikkuneet sateen puhdistamat tähkänsä, mutta tattari makasi rikkaruohojen joukossa salaman polttamana maassa. Vanhan pajupuun oksat natisivat tuulessa ja suuret vesipisarat putoilivat sen lehdiltä ikään kuin se olisi itkenyt. Varpuset kysyi miksi paju itki vaikka ympäristö iloitsi. "Katso kuinka aurinko paistaa ja pilvet kelluu sinisellä taivaalla. Etkö tunne kukkien ja pensaiden makean hajuveden tuoksua? Miksi itket, vanha paju-puu?" Silloin vanha raihnainen pajupuu kertoi tämän tarinan turhan ylpeästä tattaripellosta ja sen ansaitsemasta rangaistuksesta.

Tämä tarinan kuulin varpusilta eräänä iltana, kun pyysin niitä kertomaan minulle sadun.

LOPPU