Terve, talvinen hämärä!

Terve, talvinen hämärä! Kirjoittanut Eino Pakarinen

Terve, talvinen hämärä,

terve tuttu tultuasi –

kauan kaipasin sinua,

vuoden jo sinua vuotin.

Kauan kaipasin sinua,

viikon jo sinua vuotin

tässä pirtin akkunassa,

lautsalla, lavitsan päällä.

Kaukaa jo näen tulosi,

kuulen kulta-kulkusesi,

hulmuavan Harmin harjan,

helkkyvän hopeatiu’un,

selän suuren tuolta puolen,

virstan viitisen takoa.

Kohennan takassa tulta,

kannan kaksi koivupuuta –

jo vilahti Harmin harja,

tiuku hienosti helähti

aivan akkunan takana,

aitoviertä aitan taakse.

Siitä tuoksahdan tuvasta

paljaspäisnä pakkasehen,

kannan heinät Harmin purra,

helpehet hevosen varsan,

pyydän tuttua tupahan,

kaivattua kammarihin.

Käy pois peremmä vieras,

tuttava tuvan perälle,

tuon mä sulle huomentuopin,

olven lämpimän ojennan,

kipposen katajapuisen,

haarikan hopeisen, täyden.

Miksi katsot, mies totinen,

kummastellen kultavieras?

Olen muuttunut vähäsen,

vähän hapset harmennehet,

katse katkennut minulla,

peilit sielun pirstaleina,

kylmä kohta kiuas mulla,

lautsa aivan laatimaton,

sydän kuin verinen haava,

pää kuin aivoton ajatus.

Etkö jo minua viene,

ottane omin lupisi

kanssasi hämärän maille,

rauhan suurille sijoille?

Istu hetki, mies totinen,

juro juttukumppanini,

vähän pistäiksen pihalla,

kartanolla katseleiksen

näitä syntymäsijoja,

lapsen laulutantereita,

miehen mielevän tekoja,

hullun hourehaaveheita,

juotan Harmin hulmuharjan,

hoitelen hopeahapsen,

jotta vieris matka meiltä,

luistaisi luminen taival.

Sammutan tulen tuvasta,

hiilloshehkuni hajotan,

katson vielä akkunasta,

penkille hyvästit heitän.

Kohta joudun, mies totinen,

ystävä ylinnä muiden –

Harmi hirnahti pihalla,

helkähti hopeatiu’ut.

Valmis olen, vie minutkin,

petrantaljalle taluta,

ajamme hämärän maille,

rauhan suurille sijoille,

poikki selän saarettoman,

uupumattoman ulapan.

Hyvä matkata minulla,

petrantaljalla levätä

hulmutessa Harmin harjan,

helkkyen hopeatiu’un.

Ennen päivän nousemista,

ylhäälle ylenemistä

vastarannalle ajamme,

kohoomme kovalle maalle,

alle kuusen kukkalatvan,

härmän-hohtavan petäjän.

Siitä pikkunen pirahdus,

virstan verran vuorta kohti –

aukko aukeni avara,

kallio kaheksi lensi –

lunta puotti Harmin luokki,

silmäni sokeiksi heitti,

hulmahti vain Harmin harja,

helähti hopeinen tiuku – – –

Lähde: Pakarinen, Eino 1928: Laulu ja elämä. Liikepaino, Turku.