Ero sivun ”Hurja Pista” versioiden välillä

Wikiaineistosta
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Hurja Pista
 
 
Rivi 390: Rivi 390:


[[Luokka:Severi Nyman]]
[[Luokka:Severi Nyman]]

[[hu:Szilaj Pista]]

Nykyinen versio 19. tammikuuta 2009 kello 16.43

Hurja Pista

Kirjoittanut Sándor Petőfi
Suomentanut Severi Nyman.


I.[muokkaa]

Päiv’ on aikaa ollut laskussansa.
Lauttamiehet kaikki majahansa
Väsyneinä menneet ovat maata;
Hurja Pistä nukkua ei saata.
Kysyn sulta, lausu, Hurja Pista,
Mit’ on sulla vielä valvomista?
Kysymykseen tuohon vastuun saapi:
”Levon multa lempi karkottaapi.”
Valoaan luo kuuhut taivahalta,
Venosensa pienen rantamalta
Työntää Hurja Pista, airot noutaa,
Yli veden saarelle hän soutaa.
Dunan keskikalvoss’ ihanassa
Kuvastuupi saari kukkimassa;
Kukka saaren muita kaunihimpi
Vanhan kalastajan nuor’ on impi.
Vanha kalastaja tuvassansa
Nukkumass’ on turkkivuoteellansa;
Vanhuksenpa tytär valvehella
Pistaa oottelevi rantasella.
Kaunis lautturi kun virran yli
Saapui, sulki hänet kullan syli;
Suudeltiin... Mutt’ sit’ en kerro tässä!
Kateet oisi heti kielimässä.
Neidon suudelmass’ on viinin tulta,
Järjen helposti se hurmaa sulta:
Pistankin jäi järki suudelmaansa.
Puhua hän alkoi innoissansa.
”Lyyli armas, Lyyli lintuseni,
Kukkaseni, pieni kultueni,
Tähtösen’, mi loistat ihanasti,
Suudellos mua yhä aamuun asti!
Sinisilmäs mustain luonten alla
On kuin pilvenhalje taivahalla;
Halkehesta sinitaivas väikkyy,
Siinä tähtenä sun silmäs säikkyy.
Kukkaset jos kaikki maailmassa
Yhdess’ oisi kukkakiehkurassa,
Ympär’ ei se riittäis lemmelleni...
Ja se yksin sun on, tyttöseni.
Rajaton on aivan lempi mulla,
Niinhän lienee, kulta, myöskin sulla?
Rajan jos vain löytäisin mä milloin,
Voi sua, voi mua itseäni silloin!
Jättiläinen tääll’ on, kyyhkyseni,
Jättiläinen, minun mureheni;
Rinnassani jos se valtaa saisi,
Minut sekä sun se musertaisi.”
Näin hän lausui, lauttur’nuorukainen;
Mutta tytön katse vakavainen
Rauhan jälleen toi, hän siitä näki:
Rajaton on lempi immelläki.
Kauvan puhuivat he keskenänsä.
Satakielet lauloi lähellänsä;
Tai ehk’ei se laulu lintusien
Ollutkaan, vaan ääni sydämien.
Toisistaan he viimein erosivat.
Iloist’ ensi iltaa toivottivat:
Poika meni lauttamajahansa,
Tyttö isän luokse kotiansa.
Rauhallist’ ol’ luonto kaikkialla.
Kuuhut hiljaan laski taivahalla,
Otav’ alas painoi purstoansa,
Kanaperhe kykki orrellansa.
Rauha valtaa lauttamajasenki,
Tuulahdust’ ei pensastossa hengi;
Dunan aallot, hiljaan värähdellen,
Loiskuttavat lautan reunuksellen.

II.[muokkaa]

Markkinoille kalastaja läksi,
Kalaa vei hän sinne myytäväksi.
”Kaupunkiin nyt lähde, tyttäreni.” –
”Jos niin tahdot, lähden, taattoseni.”
Kaupunkiin jo saapui kumpasetki.
Voi, miks saikaan perjantaiks tää retki!
Tyttönen on ensi matkallansa,
Siksi on hän hieman suruissansa.
Kauvan tok’ ei muistanut hän tätä,
Kaupungiss’ on paljon hälinätä.
Nuoret herrat kirjopuvuissansa
Ilakoivat neitosien kanssa.
Lausui herra, vieress’ seisovainen:
”Missä kasvoit, kukka kaunokainen?”
”Saarest’ olen tuolta”, Lyyli vastaa,
”Jota Dunan keskilaineet kastaa.”
Herra lausui: ”Sepä oivallista!
Minä olen vallan naapurista.
Sano vainen, armast’ onko sulla!
Ja jos oiskin, mun suo siksi tulla.”
Lyyli vastas: ”Armastako oisi?
Teidän nenällenne hänt’ en toisi.
Vaan jos sitä tietää haluatte,
Mustalaisen korttiin katsokaatte!”
Lyylistä kun ei sen selvemmäksi
Nuori herra tullut, pois hän läksi;
Mutta tyttö – ehkä sattumalta –
Herraan katsoi vielä kulmains’ alta.
Aik’ on vierryt, Dunan rantamalla
Taas on kerran Lyyli, kukkivalla
Dunarannall’ yksin istuissansa
Tyttösemme kutoo verkkoansa.
Päivä laskeuu jo vähitellen,
Lehdikoita nurmen kultaellen,
Ranta näyttää ruusun hohtavalta,
Dunan pinta välkkyy purppuralta.
Verkkoaan vain tyttö kudoskeli,
Vaan mi pensahassa rapsahteli?
Ken se? Nuori metsästäjä vainen.
”Iltaa! Mitä teet sä, kaunokainen?”
”Herra näkee, jos on silmät päässä
Olevan mun verkon te’ennässä!”
Tyttö vastas avomielin tälle,
Pensaasta jok’ astui näkösälle.
”Paha olet, tyttö armahaisen!
Kasvot ruusun, puhe polttiaisen.
Noin kun puhut, noin kun silmäelet,
Sydäntäni yhä haavottelet.
Eikö muistu sulle mielehesi
Kerran minut ennen tavanneesi?
Etkö tunne? Muisteleppas!... Viime
Markkinoilla kun me juttelimme!”
Lyyli lausui: ”Myönnän kyllä herran
Ennenkin jo tavanneeni kerran,
Mutta suurempaakin ihanuutta
Unhottaa voi ilman vaikeutta.”
Niin mit’ alottikaan nuorukainen,
Pistosanan sai hän siitä vainen.
Suuttuakaan ei hän voinut hälle,
Tuommoiselle pikku huimapäälle.
Itsekseen hän nyt vain mietiskeli,
Ilta kun jo yöksi hämärteli.
”Tiedätkös sä mitä, armahani,
Kun en osaa tietä kotiani?
Kovin pelkään illan pimeyttä,
Jos et sä nyt sääli eksynyttä:
Tule mulle, pyydän, saattajaksi
Metsän reunaan vaan, tai kauvemmaksi.”
Lyyli tuumi seikkaa loppuun asti:
Noin kun herra pyysi koreasti
Ja niin hellään ... oishan synti hältä
Vielä näyttää kiittämättömältä.
”Kiittämätön! Ei, en taivaan tähden!
Saattamahan häntä kyllä lähden”.
Näin hän päätti ensin syömessänsä,
Sitten katsoi herraan vierellänsä.
”Tulkoon sitte herra mukanani
Metsän reunaan tuonne, kerallani,
Mutt’ ei kauvemmaksi, kotiin asti,
Pahat huudot saa niin nopeasti.”
Menivät. Kun Lyyli palas, siellä
Pista ootteli jo rantatiellä.
”Kauvan vuotin. Missä kävit, kulta?”
Vastaust’ ei tullut vuotetulta.

III.[muokkaa]

Lyylin käytös hieman kummallista
Illall’ lienee ollut, sillä Pista
Siit’ ei pitänyt ja syömessänsä
Epäillä hän alkoi Lyyliänsä.
Epäluulon laps’ on kummallinen!
Syntyissään se on jo nälkähinen,
Ensin syö se kohta, nälkänänsä,
Sitten hirviöks saa syötyänsä.
Pista hän jo ensi iltamaksi
Väjymähän hiipi pensaan taaksi.
Minkätähden, sit’ ei tiennyt, mutta
Jotain odotti hän, jotain uutta.
Kohta saikin herra rantaselle,
Sulosuin hän puhui impyelle,
Kas, kun Lyylin posket punahteli!
Vihassansa Pista kiehueli.
Vaan ei sanoiss’ ollut vielä kyllin,
Helmahansa otti herra Lyylin,
Syleilikin häntä, armahinta.
Helvettinä raivos Pistan rinta.
Esille nyt syöksi lauttur’ hurja:
”Haa! Sä pettur’, ilkiö, konna kurja!
Vietelläkö tyttön’ aijot!” Heti
Tupestansa Pista puukon veti.
Metsästäjän rintaan löi hän tällä,
Mutta metsästäjä pyssynpäällä
Vastusti, löi Pistaa sillä päähän,
Tämä vaipui alas verissähän.
Tunnoilleen kun tuli jälleen Pista,
Ympäri hän katsoo – kummallista!
Poiss’ on herra, poiss’ on tyttö... Voisko
Valhett’ olla tää, se unta oisko?
Unta ei se ollut, sen hän näki,
Virtasihan vielä verensäki.
Tuskassaan hän sitten itkeskeli:
Kyynel, veri yhteen virtaeli.

IV.[muokkaa]

Metsästäj’ on kauniin Lyylin kanssa,
Huoleti he nyt jo toisiansa
Syleilee, ei heill’ oo vihamiestä,
Yksikään ei tiedä Pistan tiestä.
Pista murhemiellä katkeralla
Kuljeksii nyt poissa maailmalla.
Eemmäs yhä ajelehti vainen
Tuskan myrskysäässä nuorukainen.
Niin hän kulki, minne tiensä johti,
Vihdoin sai hän Bakonyia kohti;
Siellä, Bakonymetsän takamaalla
Levähti hän vanhan tammen alla.
Levähti, niin kyllä – ruumiistansa,
Sielu siell’ ei löynnyt lepoansa,
Niinkuin kala ui vain nopeammin,
Vaikka tyynnä onkin vesi lammin.
”Murhur’ olen, murhur’, rosvoaja,
Kohta hirsipuun vain koristaja!
Pyövelille mennä parast’ oisi,
Hän se tuskilleni lopun toisi.”
Maantien ääreen istui nuorukainen,
Ehkä kulkis joku matkalainen,
Joll’ ois yhtä paljon rikkautta,
Kuin on lautturilla rohkeutta.
Kauvan ei hän oottanutkaan siinä:
Vaunut neljän hevon vetäminä
Saapui, niissä herra. Kuskin kanssa
Lakeij’ istui kuskilaudallansa.
”Seisahtukaa!” Pista huudahtaapi,
”Liikkukoon ken kuolla haluaapi!”
Kuolla tahtonut ei kukaan heistä,
Paikall’ antoi kuski vaunuin seistä.
Vaunuihin nyt kiirein riensi Pista,
Rahat otti herran lakkarista,
Viinitilkan hintaakaan ei jätä
Matkalaiselta hän ryöstämättä.
”Menkää!” lausui, rahat saatuansa.
”Seis!” hän huusi jälleen, uudestansa
Ajamahan kun jo herra läksi,
”Syntynyt en ole ryöstäjäksi.
Herraseni, viel’ on ropo täällä.”
Herra katsoi, mitä lienee hällä
Vielä asiata, kenties vainen
Ilkkuella tahtoi irtolainen?
Ei hän ilkkunut, vaan ottamansa
Rahat antoi, sitten matkahansa
Läksi jälleen, kulki edellensä,
Harmin, vihan sulki sydämeensä.
Kauvan kulkee Pista kulkuansa,
Itsekään ei tiedä matkastansa,
Siksi kunnes kerran tiensä johti
Jälleen Dunan rantamia kohti.
Dunan rannall’ oli lauttamaja,
Siellä Pista, lautankuljettaja
Asui vastapäätä Lyyliänsä:
Suru karvasteli sydäntänsä.
”Oi, miks’ imarteli Lyylin kieli?
Vaan ehk’ onkin tyttöraukan mieli
Muuttunut. Kenties hän suruissansa
Itkee kärsinyttä armastansa.
Jos vain näen sinun katuvasi,
En mä muista uskottomuuttasi.
Kun vain vast’ oot uskollinen mulle,
Kaikki, kaikki annan anteeks sulle!”
Rannalla näin Pista mietiskeli,
Saarelle hän sitten ajatteli
Lähteä ja siellä miettehensä
Ilmaista hän aikoi Lyylillensä.
Silloin, venheen luokse astuissansa
Puhetta hän kuuli takanansa:
”Hei, mies! Ota meidät mukanasi,
Hyvän palkan saat sä vaivastasi.”
Dunaan luuli Pista kaatuvansa:
Metsästäjän näk’ hän Lyylin kanssa,
Kaukaa hän jo heidät oivaltaapi,
Vaikka hämäräks jo ilta saapi.
Vielä sykki syömens’ ankarasti,
Tulijat kun saivat rantaan asti.
Vaan kas heidän hämmästymistänsä,
Venheen luona Pistan nähtyänsä!
Kiirein riensi Pista soutumille.
Nauraa tuskalle ei voinut sille,
Mi ol’ herralla ja neitosella,
Eivät tienneet, mitä virkkaella.
Ääneti vain Pista souteleepi.
Saaren rantaa venhe läheneepi,
Silloin selvis synkät aattehensa,
Ympäri hän käänsi venosensa.
”Minne? Takaisinko?” lausui hälle
Herra. ”Eipä juuri, keskemmälle
Dunaa tuonne, siell’ on tänäpänä
Pieni tili meillä tehtävänä.”
Lausui näin ja tuokiossa sousi
Virran keskelle hän, sitten nousi
Soutumilta, airot seistessänsä
Virtaan viskasi hän kädestänsä.
”Tiedättekö? Mull’ on elämästä
Kylliks jo, ja teitä syytän tästä;
Toiseen maailmaan nyt muuttaissani
Teidätkin vien sinne kerallani!”
Venheen kaas’ hän. Kaikki helmahansa
Sulki Duna. Pista kaatuissansa
Petollista syleil’ impeänsä,
Kuolla tahtoi hänen vieressänsä.
Vaan kun herra vielä lainehista
Uiden koitti päästä, silloin Pista
Tarttui häneen, sitten taistelivat,
Kunnes viimein yhdess’ upposivat.


Lähde: Petőfi, Sándor 1892: Runoja: ynnä Petöfin elämäkerta. Suomentanut Severi Nyman. Werner Söderström, Porvoo.