Hauta Perhossa (Törneroos)

Hauta Perhossa. Suomennos. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Suomentanut Antti Törneroos

I.

Miss’ on hauta, joka sata vuotta

Perhon korvessa on pensastunut,

Unhotettun’ aivan ansiotta?

Missä on se? älä kysy, vieras!

Kussa järvi kaisimpana kääntyy

Männikköhön, siell’ on paikka. Koivut

Latvoineen jo huojuvat sen päällä;

Missä niiden juurten alla hauta

Kerran peitettiin, ei kenkään tunne.

Bunotar, sa Suomen sulo-neito,

Muistoltasi tarkemp’ ihmislasta,

Vastaa: kuninkaanko hauta kätkee,

Taikka hänen vertaisensa miehen?

Kuningast’ ei, ei sen vertaistakaan;

Haane, vanha talonpoika, siinä

Kätketään ja kuus sen kunnon poikaa.

Istu reunallen tuon jyrkän rannan;

Niiden työt mä kauniit kerron sulle,

Kasteen kanervissa kiiltäessä,

Harjun honkain päivää varjostaissa.

Haane, Suomen syntyinen, jo vuotta

Seitsenkymment’ täytti konnullansa

Perityllä. Kuus häll’ oli poikaa.

Kolme kaksoisparia, ja niistä

Vanhin vuotta seitsentoista, nuorin

Viisitoista; kaikki vahvat, kauniit,

Niinkuin virrat kevättulvillansa.

Vaan jos joku heist’ ol’ etevämpi,

Voiton varmaan vanhempi sai veljes

Toisen kaksoisparin, Tuomas Haane.

Ryysyissäkin loisti hän, kuin kaunis

Tähti resupilvein rakosista.

Vaikka mitä maassa hän ois tehnyt,

Kenkään hänt’ ei vihata ois voinut.

Sentään vainoovan hänt’ isä näytti;

Hänt’ ei vaan, mut veljiäkin muita.

Lapsina ei heitä kohdeltuna,

Lohduttajina ei vanhan päivän,

Vaan kuin orjia ja kurjemminkin,

Järjettömiä kuin elukoita.

Niin he viettää saivat lapsuuttansa,

Ja jo joutui päivä, jona nuorin

Pari päätti viisitoista vuotta.

Aamurusko kirkas metsän kultaa.

Pilven pilkkua ei taivahalla,

Iloisna, kuin aamu itse, nousee

Veljesjoukko olkivuoteeltansa.

Mutta tupahan, miss’ isä yksin

Oli, peljäten se käy, ja nuorin

Pari lähenee ja nöyryydellä

Tarttuin äijän kätehen näin alkaa:

”Isä, suo tää päivä joutilaina

Meidän veljinemme riemuitella,

Täytettyä viisitoista vuotta!”

Kolkkona, kuin talvi, ukko kuuli

Pyynnön, kurotuin hän kulmakarvoin

Vastas: ”mitä tänäpänä jääpi,

Jäätyä se jättää huomennakin.

Kyntämätt’ on pelto, kohta kyntöön!”

Veljet vaiti kulkivat koht’ työhön.

Veräjällä vasta Tuomas virkkoi:

”Jos näin oikein isän katsannosta,

On tään päivän työllä kullan arvo,

Joka hikipisaralla palkka,

Tehtävä on työtä ankarasti,

Sillä tarkan tutkinnon tuo ilta.”

Tuomaan kehotettua näin, kaikki

Aurat peltoon ankarasti löivät.

Päivän noususta sen laskuun asti

Huokaamatta, syömätt’ astelivat

Määrättyjä vakojansa veljet.

Iltavarjon peittäessä pellon

Sarka yksi vaan on kyntämättä.

Silloin saapui sinne myöskin vanhus,

Luokseen huusi poikansa ja lausui:

”Paljon tehty on, mut vielä tehnyt

Suuremp’ ahkeruus ois suurempata.

Kaikkia en kerrassaan ma taida

Kurittaa, yks, syyllisempi muita,

Syystä muidenkin saa rangaistuksen.

Tuvassani kuopass’ ahtahassa,

Paksuin siltapalkkein alla, syypää

Suljettuna saapi istuskella.

Kolmen yön ja päivän vaihetusta

Silmänsä ei hämärä saa nähdä,

Kolmen yön ja päivän virvoitusta

Kuivunut ei kielensä saa maistaa.”

Lausui näin ja läksi julmin silmin,

Mut ei sydämin, jos kyynelvirta

Vaan ei pettänyt se, joka kastoi

Äijän posket, koska pois hän kääntyi.

Maa yön helmassa jo nukkui. Haane

Tuvassansa makasi ja veljet

Pirtissänsä pehkulaverilla.

Nukkunut ei kenkään, nukkuvinaan

Vaan hän vartoi toisten nukkumista.

Luullen toisten nukkuneen jo, nousi

Nuorin, Jaakko, vuoteeltaan ja läksi

Isän luo ja lausui: ”isä, minä

Syypää olen; synnyinpäivänäni

Riemuissani juoksin joutilaana,

Unhottaen kyntöni. Sä mua

Rankaise, mut älä muita.” Hälle

Vastas isä vanha: ”kuin on syysi,

Huomenna on rangaistuksesikin.”

Tuosta Jaakko läksi laverilleen.

Taasen, muita nukkuneiksi luullen,

Kaksoisveli, Kustaa vuoteeltansa

Läksi luokse isänsä ja lausui:

”Kosto mua yksin kohdatkohon,

Niinkuin yksin sen ma ansaitsenkin.

Synnyinpäivänäni pientareilta

Poimin vaaramia veljilleni.

Minun syy on, eikä muiden.” Hälle

Vastas isä vanha: ”kuin on syysi,

Huomenna on rangaistuksesikin.”

Tuosta Kustaa läksi laverilleen.

Taasen, muita nukkuneiksi luullen,

Kolmas veli, Eero vuoteeltansa

Läksi luokse isänsä ja lausui:

”Isä, jos sa rangaistusta aiot,

Syy on mun, mut yhdenkään ei toisen.

Kivillä kun lammin kaislikossa

Paiskelin ma sorsan poikasia,

Jäi se sarka kyntämättä.” Hälle

Vastas isä vanha: ”kuin on syysi,

Huomenna on rangaistuksesikin.”

Tuosta Eero läksi laverilleen.

Kukin vuorostaan näin isän luona

Kävi ja sai vastuun yhdenlaisen,

Sikskuin käymätt’ oli Tuomas yksin,

Tää, kun keksi veljein käynnit, kohta

Arvas aikomukset niiden, malttain

Mieltään, sikskuin nukkuivat he kaikki,

Hänkin isän luokse läksi, lausui:

”Kuules, isä, kyllä kumma seikka!

Kun mä äsken näytin nukkuneeksi,

Veljesjoukko istui vuoteellensa

Ja, kun yksin jäin mä pitkälleni,

Kuiskutteli hiljaa keskenänsä:

Veljet, kukin tietää Tuomaan yksin

Syypääks uhkaavahan rangaistukseen,

Minkä itsekin hän tunnustaisi.

Vaan kun usein syystämme hän kärsi,

Kärsikäämme syystänsä me kerran.

Sitten näin mä kunkin vuorostansa,

Kun hän toiset nukkuneiksi luuli,

Ulos hiipivän ja palajavan.

Arvasinko asiansa, isä?

Sanansa on rakkauden on luoma,

Sillä syypää oikea ma olen.”

Äänell’ isä vastas särjetyllä:

”Mene, huomenna saat koston kyllä.”

Aalloista jo oli aamurusko

Kultasiivin metsän yli noussut,

Koska vanhus kutsui poikiansa.

Kolkko, korkea ja harmaapäinen

Pyhävaattein pöydässä hän istui,

Raha, synnyinmaansa lahja, riippui

Sininutun rintapieluksesta.

”Ken nyt teistä”, kolkkona hän kysyi,

”Kantaa tässä syytä hartioillaan?”

”Minä”, kaikui suusta joka veljen.

Sulku, joka seitsentoista vuotta

Lasten nähden kyyneleet sen sulki,

Särkyi nyt, hän ristikäsin itki:

”Kiitos Herran!” lausui hän, ”jo täytin

Lupauksen, viha lapsissani

Särkenyt ei sydäntäni ole.

Poiat, tästä lähtein ette orjat,

Mutta lapset armahimmat, kuulkaa,

Minkä kertoo isä vanhuksenne:

Nuorna palvellessani ma täällä

Kahdeksan näin yhden miehen poikaa,

Vaan niin julmat eivät vihamiehet,

Kuin heist’ oli veli veljellensä.

Ohimennessä ja kohdatessa

Kivin, puukoin toistaan tervehtivät.

Voi, mä mietin, ennen tahdon olla

Sulon vaimon rakkautta vailla,

Kuin pelossa vuosiani viettää,

Että täyttäisin maan tuommoisilla

Julmureilla; päätös toimeen pantiin.

Vuotta viisikymmentä jo kannoin,

Mut ei ikä, eikä sotaretket

Voimiani olleet vaivuttaneet.

Kerran hiilihaudall’ yötä vietin,

Koska äkkiään mies vieressäni

Hohtehessa valkean näin lausui:

‘Häijyin veljein isänä mä neuvon:

Jäsentesi voimaa älä säästä

Syötäväksi haudan matosille.

Nai ja siitä poikia, ja laita,

Että vaiva yhteinen sen neuvoo

Heille, mit ei onni poi’illeni.’

Mies näin. Tuulen tulta lisätessä

Katosi kuin tullutkin hän oli.

Hän toi neuvon, Herra menestyksen.

Vanokaa nyt nimehen sen Herran:

Että, niinkuin ennen aina yhtä

Piditten, ei vastainenkaan vaiva,

Eikä riemu, eikä murhe maassa

Toisen ole, joll’ei myöskin toisen,

Aina, kuinka Herra voimaa antaa;

Niin ei tuimuuteni tuoma murhe

Turhaks tunnu hautaan mennessäni.”

Esihin nyt astuin Tuomas lausui:

”Isä, vala tää on ihanaisin,

Huokeempaa ei toista täyttääksemme.

Miksi emme, jättäin koti, käyneet

Työn ja onnen etsoon muiden luokse?

Siks ett’ ero tuntui tukalalta.

Toinen toista tahtonut ei jättää.

Hajoaisimmeko ympär maata

Metson-poikain lailla metsikössä,

Ampuja kun heitä ahdistavi?

Vaivan aikana näin arvelimme;

Niin on onnen aikanakin käyvä.”

Jumalassa vannoi joka veljes:

Että, niinkuin ennen aina yhtä

Pitivät, ei vastainenkaan vaiva,

Eikä riemu, eikä murhe maassa

Toisen oisi, joll’ei myöskin toisen,

Aina, kuinka Herra voimaa antaa.

Niin he vannoivat, vaan valan kätki

Iloisena isä sydämeensä.

II.

Kadonnut jo oli rauha kulta,

Poltto, murha Suomen seudut täytti,

Miehet miekka, vaimot pako peri.

Lintulahden, Saarijärven mailta

Perhoon lensi surusanomia,

Iloisempia ei Isonkyrön,

Eikä Lapuankaan lake’ilta

Sanomia saatu siellä kuulla.

Tuvassansa pitkän pöydän päässä

Lounattaan söi harmaantunut Haane

Poikinensa, koska pakolainen,

Kahdentoista vuoden vanha poika,

Tuli tupahan ja hengästynnä

Ovella jo huusi: ”Jesus teille,

Vanha isä Haane! Piikkimiestä

Kaksikymmen-kunta poltti meiltä

Huoneet yöllä. Nyt ne lepäjävät

Kirkon luona varrella tien tänne;

Ennen iltaa täällä ne jo ovat.”

Vihapäissä Haane nousi, lausui:

”Kuusi poikaa Herra antoi mulle,

Vahvaa, jäntevää, vaan kaksitoista

Jos mull’ oisi, kävisikö kuoloon

Joku ilomiellä maansa eestä?”

Lausui näin ja otti tyvenenä

Kiväärinsä vanhan vaarnaltansa.

Ylpi-muhoellen virkkoi Tuomas:

”Vanhoillen ei sovi sota-ase,

Niinkuin nuorten povehen ei pelko;

Pane, isä, pyssy paikallensa,

Anna mun ja veljieni koittaa.”

Mielellään kuul’ ukko tään ja myönsi.

Uhkamielin joka veli heti

Tarkan pyssyn, nahkakoteloisen,

Hartioilleen heitti, kätehensä

Karhun-keihään lyhyen, vaan vahvan

Tempasi. Näin asehissa astui

Äänetönnä kukin, luja siinä,

Että, kussa vihamiehen kohtais,

Surman sais se, tai hän itse kaatuis.

Tuskin puolen neljännestä tietä

Kaitaa kulkivat, kun Tuomas virkkoi:

”Veikot, tietä kulkekaatte, kunnes

Laaksoon lahden suulla ennätätte,

Mäntykankahalla yläpuolia

Puitten piilossa on oiva paikka

Meille vihamiestä odotella.

Ennen iltaa hän ei suinkaan saavu,

Jos tien varret korventaa hän koittaa;

Sillä aikaa aion hetken viettää

Torppasessa tien tään syrjäisessä,

Jossa kultani jo mua kaipaa.”

Lausui näin ja torppahan päin läksi.

Verkallensa veljet astelivat

Määrätylle paikallensa, missä

Lammen lahta kohden nousi nummi,

Jossa puitten salasuojasessa

Pitkin tietä kaikki katselivat.

Kauemmin ei, kuin ens’ aamukoissa

Metsämies saa havusuojuksessaan

Teiren-soidint’ odotella, kun jo

Maahan lentää soittaja ja täyttää

Lammen rannat sotahuudollansa,

Veljet väijyneet, kun vihamiesten

Julma joukko pystypiikkinensä

Ratsasti jo kaukaa raivosasti.

Heidät muita ennen huomas Aattu,

Tuomaan kaksoisveli, ja hän huusi:

”Veljet, leikki alkaa, vetäkäätte

Peitostansa pyssyt, koska laakson

Tuolla puolla kummun rintehelle

Vihamies on tullut, ampukaatte,

Joilla luoti vaan on pyssyssänsä.”

Lausui näin; jo vihamieskin ehti

Kummun kukkulalle, kulkuansa

Alaspäin kun alkoi, veljet kohta

Laukaisivat. Neljään päähän luodit

Lensivät, kaks yhtehen, ja neljä

Ratsua jäi irralleen, kuustoista

Seisottivat miehet ällistyneet.

”Ladatkaatte, veikot,” huusi Aattu,

Uhkasilmin käyden kätköstänsä.

Vihurina vihamieskin alkoi

Hirmuisesti heitä kohden kiitää.

Vikkelinki veljes tuskin ehti

Kruudin panna pyssyyn, mut ei lyödä

Luotia sen päälle, kun jo pääsi

Kankahalle vihamies ja maahan

Harpattua, piikit oikaistuina,

Veljeksiä kohden kohta riensi;

Mutta veljet, kourissansa keihäät,

Ryntäsivät rohkeasti vastaan.

Sota alkaa huudon, pauhun kanssa,

Kumpikaan ei voita, eikä väistä.

Ensiks Eero kaatui ammuttuna,

Ampujan taas Kustaan keihäs kaatoi.

Sota kiihtyi, pisto piston kosti,

Kuoloon kuusi vihamiestä vaipui,

Veljeksistä kaikki verta vuoti.

Viimeisenä seisoi Aattu yksin.

Jalka, olkapää jo haavoitettu,

Ryöstetyllä miekallaan hän huiski,

Sikskuin kuolinpiston povehensa

Sai ja kaatui, kuollessaan viel’ lyöden.

Hänen päänsä katkaistun nyt pisti

Joukon päämies piikin päähän, sitte

Läksi huohottaen kuuden kanssa,

Jäänöksen tään kaksikymmenestä,

Niistäkin jo yksi haavoitettu.

Mutta synkän metsän polkutiellä

Kulki kaatuneitten vanha isä.

Kotonaan ei viihtynyt hän, poikain

Lähdettyä; asehitta läksi

Neuvojaksi heille tappelussa.

Sieltä näki kaukaa ratsumiesten

Ratsastavan kiirein, kannettavan

Näki Aatun päätä piikin päässä.

Jäsenet kaikk’ äijän järisivät.

Kiiruhtaen kulkuaan hän pääsi

Paikkaan, jossa jalo veljesrivi

Kaatui viereen vihamiehiensä.

Harmaista hän silmäripsistänsä

Pyyhki kyyneleet ja ylevänä

Luki kuolleet, veljet, vihamiehet.

Muut siin’ oli poiat, paitse Tuomas.

”Miss’ on Tuomas? eläneekö yksin

Hän, kun joukossa ei ole veljein?”

Näin hän huusi. Tuomais torpass’ istui

Onnellisna kultasensa kanssa:

Kätensä nyt juuri veti siltä

Kauhistuin hän, huusi: ”mitä tämä?

Silmilläkö nään, vai niskallani?

Sua vaan ois silmän näkeminen,

Niskan taas vaan seinää mustunutta.

Milläs siis nään tätä kummitusta:

Veljet verihinsä vaipuneina,

Aattu veljen päänkin piikin päässä?”

Lausui näin, ja keihääsen ja pyssyyn

Kiirein tarttuin torpasta pois riensi

Veripilkkuja hän pitkin tietä

Näki, määrättyyn kun paikkaan pääsi,

Näki veljein ruumiit puitten alla,

Niiden luona isä vanhuksensa.

Kentällen ei rohjennut hän käydä,

Mykkänä vaan seisoi, katsoi, kuuli,

Kuinka vanhus vaikeroiden huusi:

”Harmaita, voi, karvojani! missä,

Miss’ on Tuomas? Pakeniko yksin

Rakkahin tää poiistani muinoin?

Pakeniko, pettäin veljiänsä?

Pettäjää voi, pelkuria konnaa!

Kulkekoon, kuin Kain, hän erämaissa,

Joissa värisevä haavanlehti

Häntä säikyttää, pyyn lennähtävän

Pyräys taas häntä kauhistuttaa.

Vanhurskas sa taivaan Herra, vainoo

Häntä, niinkuin minä ennen lemmin.

Missä kuolo hälle auenneekin,

Kiellä isänmaa ja heimo hältä.”

Tään kun kuuli Tuomas, kauhistuen

Isästänsä katsantonsa käänsi.

Niinkuin koira, joka kontiota

Vainullansa metsiköissä vainoo,

Verijälkiä hän äänetönnä

Kulki, mieless’ ääni koston kaikui.

Kotinsa kun ohi kulki, liekki

Katosta sen tuprusi, mut tuota

Hän ei nähnyt, eikä kuullut, silmä

Kiintynyt vaan oli veritiehen.

Päivä oli mennyt metsän taakse,

Kylähän kun autioon hän saapui.

Liki tietä poika vainiolla

Kuhilaasta kurkisti ja hälle

Viittaellen huusi hiljallensa:

”Älä mene, hukka vie sun siellä;

Vihamiestä kuusi kyläsessä

Lepäjää nyt, pitkät piikit heillä,

Ratsastaja suurin, julmin heistä

Miehen päätä kantoi piikissänsä.”

Kiireemmin vaan Tuomas tietään kulki.

Ensi tuvan oven päällä näki

Aatun rakkahan pään naulittuna.

Karjuen hän heitti pyssyn, murti

Sisähän. Jok’ ensin tuli vastaan,

Rintahaan sai keihään ristiin asti.

Asehista nyt ei raivossansa

Huolinut, vaan lentäen kuin kotka

Kourillansa tuotti kuolemata.

Tuntenut ei haavaa hirveimpääkään.

Jonka kohtasi, sen lattialle

Kurkulla hän revityllä kaatoi.

Viimeiseksi jäi vaan joukon päämies.

Häntä otti Tuomas ohimoilta,

Rinnan rikkoi, seljän särki hältä,

Että siihen kaatui kaksinkerroin,

Pään löi poikki kaatuneelta, sitte

Ovelt’ otti veljen pään ja läksi

Väsyneenä, verisenä sieltä,

Mutta sydämellä huokeemmalla.

Puoliyö jo peitti maan, kun vaivoin

Isiensä kotihin hän pääsi.

Tuhka, savu syöksyi hälle vastaan:

Lato yksin seisoi palamatta,

Jossa suojaa, lepoa hän etsi.

Mutta kynnykselle tultuansa

Isänsä sielt’ ääntelevän kuuli:

”Keitä kuulen, josko Tuomas petti?

Kenties, kenties hän ei pettänytkään.

Herra, suo, ett’ olisi hän ei syytön!

Suo ett’ tänne murhaajan pään toisi,

Joka piikkihin pään Aatun pisti;

Suo näin nähdäksein hänt’ uskollisna;

Kostos, jota äsken huusin hälle,

Anna harmaan pääni päälle tulla.

Tuhkilta ma taloseni sitte,

Ruumihilta poikieni vielä

Elämästä kiitän sua, Herra!”

Sisähän, tään kuullen, astui Tuomas:

”Rauha harmajalle päälles, isä!

Tällä haavaa eivät murhamiehet

Poikiesi ole elämässä.”

Lausuin näin, pään julman vihamiehen

Isänsä hän jalkain juureen heitti.

Lattialta nousten vanha isä

Sylihinsä sulki poian, – mutta

Kuolevana tää jo maahan vaipui;

Vaipuissa sen vaipui myöskin isä. –

Haavoistansa kuoli Tuomas Haane,

Ilostapa kuoli isä vanha.

Lähde: Runeberg, [J. L.] 1872: Hauta Perhossa: suomennos. G W. Edlund, [Helsinki].