Toinen toistamme tukien
| Maamiehenä kaupungissa | Syrjäseutulaisen näkökulmasta Toinen toistamme tukien[1] Kirjoittanut Sivukulman Santeri |
Trokaus ja maatalousväen maine |
| Kirjoitus julkaistu Paikallissanomissa 26.3.1942, s. 2. |
Kansanavun suurkeräys on kuluneina viikkoina ollut käynnissä kaikkialla maassamme. Eräillä seuduilla on keräys jo päättynyt ja tulokset siis selvillä, muutamat pitäjät jatkavat varojen keruuta täyttä päätä. Ennakolta annetut tavoitteet on miltei kaikkialla saavutettu, jopa monin paikoin roimasti ylitettykin. Tämä tietää sitä, että jälleen on koossa useita kymmeniä miljoonia markkoja sodasta kärsimään joutuneiden huoltotyön hyväksi.
»Karttuisa on kansan käsi», sen on tämäkin keräys jälleen todistanut. Puhe kansamme uhrivalmiudesta ja yhteishengestä on kuin onkin täyttä totta eikä vain pelkkää sanahelinää. Niinkuin pitää ollakin, sillä nykyinen tilanteemme ei parane tunnehymistyksistä, vaan se vaatii tekoja.
Kansanavun suurkeräys, niinkuin monet muutkin jo suoritetut tai parhaillaan suunnitteilla olevat keräysmuodot, ovat nimenomaan kotirintamalle annettuja velvollisuuksia. Kiitettävällä tavalla onkin kotirintama näistä ja monista muista tehtävistä suoriutunut, se on rehellisesti tunnustettava. Toinen asia on, miten tasaisesti eri tehtävät ja velvollisuudet ovat kotialueen väestön kesken jakautuneet. — Sietääpä miettiä, pitääkö puhe kotirintaman yhtenäisyydestä ja vastuualttiudesta joka kohdassa täysin kutinsa!
Olin äskettäin tilaisuudessa, missä oli koolla useita eri pitäjien oloja hyvin tuntevia henkilöitä, mm. juuri Kansanavun kerääjiä. Kaikki he olivat saaneet hyvin myönteisiä kokemuksia näiden pitäjien väestön uhrivalmiudesta ja tosi-isänmaallisesta hengestä. Useimmissa paikoissa otettiin kerääjät vastaan iloisin mielin niinkuin mieluisat vieraat, ja lahjoitussumma tulo »kuin puodin hyllyltä». — Mutta oli niitäkin, jotka eivät mitenkään tahtoneet ymmärtää keräyksen tarpeellisuutta ja jotka jättivät osuutensa kokonaan antamatta tai sitten merkitsivät listoille mitättömän erän, ikäänkuin omantuntonsa rauhoitukseksi. Ja mikä ihmeellisintä, tämän sortin tyypit olivat yleensä sellaisia — niin kertoivat kaikki tapaamani kerääjät — joilta sota ei ole vaatinut mitään henkilökohtaisia tai suoranaisia uhrauksia, kuten esim. omakohtainen tai perheen jäsenen osanotto sotaan. — Monia surullisia tapauksia kuulin samalla kerrottavan, mutta eiväthän ne pöyhimisestä parane. Keräyshän on vapaaehtoinen. Jos siis esim. köyhä työmies lahjoitti saman summan, sanotaan vaikka 50 markkaa, kuin hänen miljonääri isäntänsä, niin se oli kummankin yksityisasia. Eikä mitenkään voida pitää lainvastaisena sitäkään huomautusta, jonka eräs arvon kansalainen osoitti sankarivainajan isälle. Tämä isä oli keräysmatkalla maininnut, että hän kyllä antaa oman osuutensa, vaikka menetti poikansakin sodassa, johon äskenmainittu nuhteeton kotirintamalainen sanoa tokaisi: »Menihän minultakin siellä hevonen!» — Hevoset ovat kyllä kalliita, mutta sitten…
— — —
Kuulee usein sanottavan, ettei kotirintaman uhrimieli ole läheskään niin suuri kuin se oli talvisodan aikana. Tässä on kyllä paljon perää lukuisista myönteisistä esimerkeistä huolimatta. — Sota on tällä kerralla meistä etäällä, eikä kotirintamalla ole pommituksia tai muita senluontoisia vaaroja, jotka panisivat itse kunkin ajattelemaan, mitä hänen rauhaansa ja velvollisuuksiinsa kuuluu. Ehkei aina ajatella sitäkään, että tuon välittömän vaaran ovat päältämme torjuneet meidän parhaat poikamme, jotka edelleenkin huolehtivat siitä, että me saamme olla täällä kuin herran kukkarossa. — Kyllähän me lähetämme pojillemme paketteja jouluksi, ehkä välillä jonkun tarpeettoman kirjankin, mutta useimmilta jääkin poikien muistaminen siihen. Tietenkin rintamamiestemme omaiset lähettävät jatkuvasti paketteja ja kirjeitä omaisilleen rintamalle, lähettävät myös silloin tällöin lotta- ym. järjestömme, mutta poikiemme muistaminen on koko kansan yhteinen asia, on muulloinkin kuin jouluna. Ei ole köyhän työmiehen tai pikkutilallisen perheellä jatkuvasti varoja muistaa paketeilla rintamalla taistelevia omaisiaan, joille kuitenkin lähetykset kotiseudulta ovat erittäin tervetulleita. Mutta kun nämä miehet kerran taistelevat koko kansan puolesta, eivätkä suinkaan ole vain kotiasuntonsa taksvärkkiä suorittamassa, niin syytä on myös naapureilla ja kylänmiehillä muistaa heitä samoinkuin heidän kotona olevia omaisiaankin. — On myös sopivaa joskus ajatella, me kun mielellämme ajattelemme kaikkia asioita taloudelliselta kannalta, mitä aineellisiakin uhrauksia kaiken muun lisäksi vaaditaan rintamamiehiltämme ja useasti myöskin heidän omaisiltaan. Sotakuukausipalkka ja pieni päiväraha — niin välttämättömiä ja tärkeitä kuin ovatkin — eivät mitenkään riitä rintamasotilaan taloudellisia uhrauksia peittämään.
— — —
Edellä kertomallani en suinkaan tarkoita sitä, että rintamamiehemme vaatisivat kotirintamalaisilta ylettömiä uhrauksia heidän hyväkseen. Eivät suinkaan, sillä he itse päinvastoin ovat valmiit suurimpiinkin uhrauksiin maansa ja kansansa puolesta. Tämänkin piirin pojat ovat taisteluissa näyttäneet kuntonsa ja uhrivalmiin mielensä, mutta sen lisäksi he ovat keskuudestaan keränneet sodan uhrien hyväksi satoja tuhansia markkoja. He ovat tekojen miehiä joka suhteessa, miehiä, jotka eivät vaivojaan vaikertele. Mutta juuri siksi on heitä muistettava myös teoilla eikä joutavalla tunnehymistyksellä, jota heille kyllä auliisti jaetaan. — Pian tulee pääsiäinen, kristikunnan suurimman uhrivalmiuden muistojuhla. Velvoittakoon se meitä myös muistamaan niitä miehiämme, jotka maallisissa asioissa ovat sijaiskärsijöitämme, poikiamme, jotka ovat valmiit kaikkensa uhraamaan kansamme elinehtojen puolesta.
Sivukulman Santeri
- ↑ Tätä kirjoitusta ei alun perin ole varustettu otsikolla, vaan otsikko on annettu vasta kirjoitusta Wikiaineistoon tuotaessa.