Toivotuksia

Toivotuksia. Kirjoittanut P. J. Hannikainen

Mon’ itseänsä toivoo

    Tähdeksi kiiltämään,

Tai toinen salamaksi

    Halk’ ilman iskemään.

Vaan miksi itseäni

    Ma kerta toivoisin,

Vaikk’ onhan olo mulla

    Tää kaiken parahin.

Jos sentään itseäni

    Ma muuksi toivoisin,

Niin – lumikitehenä

    Ma olla tahtoisin;

Se päivän paistaessa

    Koreesti kimmeltää,

Ja talven kylmän hangen

    Somasti tähdittää.

Kun nurmen kukat nukkuu

    Sikeessä unessaan,

Kun kylm’ on Karjalassa

    Ja hanki peittää maan,

Siell’ lumikitehenä

    Ois olla suloinen,

Sais nähdä, kuinka talvi

    Siell’ ompi herttainen.

Ja pimeä kun peittäis

    Kaunoisen Karjalan,

Tai jos sen murenista

    Näkisin nuutuvan,

Ma silloin hangellansa

    Valoa vartoisin,

Ja ensi pilkahduksen

    Jo sille tarjoisin.

Vaan jospa sitte päivä

    Rupeisi paistamaan,

Mä yhä kirkkahammin

    Yltyisin kiilumaan!

Vaan tuntisinko kevään

    Palaavan Pohjolaan,

Ma ilokyyneleillä

    Sulaisin kaiken maan.

Ja kohta ylös ilmaan

    Ma voisin kiiruhtaa,

Niin maani aamun koittoon

    Siell’ loisin purppuraa!

Vaan, kesän tullen, helle

    Jos maata rasittais,

Ma pilveks leviäisin

    Mi sitä varjoais.

Sielt’ alas maahan sitten

    Sateena saapuisin,

Niin viljavainioille

    Siunausta saattaisin. –

Noin maani parahaksi

    Ois voimat heikotkin,

Kun kaikki, kaikki sille

    Ma aina uhraisin!

Juhani H. [P. J. Hannikainen]

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. III. 1880. G. W. Edlund, Helsinki.