Tuiskusäällä

Tuiskusäällä Kirjoittanut Eino Leino

I

Oli ilta. Illan sen muistan niin

kuin eilen se ollut oisi.

On niinkuin vieläkin aatelmiin

sen muistelu lämpöä loisi.

Niin istuin yksin ma huoneessain,

koin uurtaa aattehen työtä. –

Mut ulkona myrsky se mylvi vain

ja juhlahan kutsui yötä.

Tuul’ ulvoi, puistaisi ikkunaa,

sävel vihurin korvihin tunki,

toi lauluja, taistoja tullessaan,

toi tuiskuja rintahan munki. – –

Kesäpäivinä täältä mä myöskin näin

yli nurmien, vainioiden,

maamiehiä pellolla työssään näin

ja kaukaa viemärit soiden.

Ja lauluja iltasin laatiessain

yli peltojen katseeni nousi,

yli miehien pellolla puurtavain

ja pilvien laineita sousi.

Nuo lauluni aiheet silloin hain

mä auterepilvien päältä.

Ideaalini, sointuni taivaalta sain,

en noit’ edes etsinyt täältä. – –

Lyö viimat vinkuen ikkunaan,

ja kuuset ikkunan alla

ne huojuivat sekä huojuissaan

niin lauleli huokaamalla.

Niin kolkolta tuntui sielussain,

kun tuprua tuulten kuulin –

oli kuin ois työtäni, aatteitain

vain ilkkunut ulvova tuuli:

Mit’ yksin istut ja tuumailet

sinä ullakkokammiossa?

On tyhjiä ullakko-aattehet,

ei kestä ne taistelossa!

Tuo vihurin viuhu ja kaameus yön

sai mieleni myrskyisäksi;

pois syrjään työnsin ma aattehen työn

ja vintiltä alas ma läksin.

Ma pirttihin astuin. Vastaani sai

kodin rakkahan armas lämmin...

Oli kuin sydän alkanut rinnassain

ois sykkiä täytelämmin.

Siell’ äiti ja siskot kehräsi vaan,

isä ehtootöitähän vuoli,

ja pikkuveikolla orhistaan

oli sentään suurin huoli.

Luin heille mä myöskin laulujain:

vesi silmissä äitini kuuli,

käsi poskella siskoni istui vain

ja värisi taaton huuli.

Olin soittanut kauan jo kanneltain

väen tungossa tuoll’ elontiellä

mut vastakaikua soittoni vain

ei löytänyt rinnoiss’ siellä.

Vast’ täälläpä lauluni leinot nyt

ne syömestä syömehen soivat:

isä, äiti myös oli kärsinyt,

siks arvata huoleni voivat.

Kun vihdoin nousin ma lähteeksein,

niin äiti ja taattovainaa

ne ääneti, hiljaa käy kätehein –

sen hetken mä muistan aina.

Sain sieltä mä tarmoa tunteihin

ja pohjaa ihanteille

ja paljon, paljon muutakin,

min kohta ma kerron teille.

II

Kun ukkospilvihin kaakko kaartuu,

kun idän ilmalta salamoi,

kun vaara uhkavi Suomenmaata

ja ajan aalloilla myrsky soi,

niin silloin Suomeni sorja kansa

se taasen yhdeksi yhdistyy

ja käypi äärehen kodin lieden –

pois siitä riita ja kaunan kyy!

Voi, eikö kolkolta ullakoissa,

te oppineet, ala tuntumaan,

kun myrsky huonetta huojuttaapi

ja tuulet kattoa tuivertaa?

Siis heitä ullakko hetkeks aikaa

ja alas astuos, tiedemies,

käy kansan keskehen, kirjaniekka –

niin lämmin, lämmin on kansan lies!

Myös taide, jälkiä tieteen seuraa

ja astu aatelilinnoistas

ja heitä helmet ja päärlyt päältäs,

lähemmä käykösi kansoas!

Ja soittoniekat ja laulumiehet:

pois vieraat aariat, harput nuo!

Meill’ onhan Väinämön kannel vanha,

miks ette, veljet, sen soida suo?

Ja hienot herrat ja hennot naiset,

ylhäiset, kalpeakasvoiset,

myös teille täällä on jotain – täällä

nuortuupi tuntehet, toivehet.

Siis yhteen joukkohon joutukaamme!

Kai kaikki koossa jo täällä lie? –

Sa nuori vartio nuoren Suomen,

käy eellä muiden ja rasti tie!

III

Näin aina yhteisvoimin me turmat torjutaan

ja taasen noustaan jälleen, jos joskus horjutaan,

kuin korven tuores kuusi tullessa tuulissaan

se taipuu, mutta kohta taas pystyss’ on sen pää.

Siis puske, pohjatuuli, ja kaakko karjukoon,

ja vaikka hornanhenget se toisi taisteloon,

niin rinta vasten rintaa tää kansa painaltuu,

lämmittää toinen toistaan ja syömet sulautuu.

Kun taukoo sitten tuuli ja lauhtuu ilma vaan,

niin sulin syömin kansa saa työhön uutteraan.

Jos yöllä talven tuisku tiet umpeen meillä loi,

niin aamuvoimin kansa ne auki lapioi.

Lähde: Leino, Eino 1949: Kirjokeppi: valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.