Siirry sisältöön

Tukkipoika ja hänen heilansa

Wikiaineistosta
Tukkipoika ja hänen heilansa

Kirjoittanut Gottfrid Hampf


Tukkipoika se hangissa kahlaa
ja kirveensä honkaan heittää,
eikä ne jäljet ilmoille jää,
nepä illan tuiskut peittää.
Tukkimetsässä pakkanen paukkuu
ja korvista poikaa koittaa,
siksipä kirves heilua saa
sekä saha liukkaasti soittaa.
Pöllit ja tukit ne kasataan
ja viedään Kepajoen rantaan.
Siinä taas oottavat poikiaan –
kyllä lauttakin poikia kantaa.
Pankkoreki on koivunen reki,
jalakset on liukkaat alla.
Tukkipoika tuo kuormalla istuu,
on suu niin makealla.
Tukkipoika vain kuormalla istuu
ja heilaansa laulaen muistaa.
Työ kun loppuu niin kullallensa
pian tämän pojan kelkka luistaa.
Ei se ole mies, joka hirttä ei kaada,
ei korttansa joukkoon kanna.
Reilut tyttäret hänestä ei huoli
eikä suukkoa hänelle anna.
Karjalassa ne männiköt kasvaa
ja kuusikot ilmoille varttuu.
Tukkipoika ei korpia pelkää
vaan leikillä työhön tarttuu.
Siihen ne tyttäret silmänsä iskee
ja sille vain tyttäret joutaa.
Tukkipoikapa työnsä kun päättää
niin lautalle heilansa noutaa.
Iltasin haitaripoika se soittaa,
ja kelolatvat vastaa.
Puomien välissä käy saappaiden tähti
ja lapikasta tukkisuma kastaa.

1929


Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.