Tuonelassa matkustanut

Wikiaineistosta
Tuonelassa matkustanut
Satu Karjalasta.
Kirjoittanut O. A. J. Keinänen


Kuninkaalla on ainoa tytär. Se on kaunis kuin kuu ja päivä tahi kuin päivän koite, mutta sitä ei tahdota antaa morsiameksi kellenkään. Kaksitoista kuninkaan poikaa on jo sitä käynyt kosissa, mutta kuin kolmia toimia eivät ole saaneet tehneeksi, ovat kuninkahan toripihalla joutuneet mestatuiksi.

Ompa etäisessä korvessa, monen vuoren takana, mökki, jossa on poika kasvultansa komea, luonnoltansa rohkea ja taidoltansa viisas ylen. Se, kuultuansa kuninkahan tyttären ihmeellisestä kauneudesta, sanoi äitillensä: ”oi maammoseni, siunaas minua pitkille matkoille, nyt olisi lähteminen puolisoa kuninkaista hankkimaan!” Äiti sen kuultua sai sangen suruiseksi, illat itki, itki aamut, itki päivät pääksytysten, mutta kuin ei nähnyt halun pojassa sammuvan, siunasi hänet matkaan, sanoen: ”tuskin nähnen poikoani, kunnes toiste Tuonelassa.” Mutta poika turvaeli äitiä sanoen: ”kuin nähnet poikoasi, näet riikin kuninkaissa.” Läksi siitä matkaan.

Päästyä kuninkahan linnalle, monen ajan matkustettua, keksi hän siinä kaksitoista patsasta valkeasta marmorikivestä esipihan ympärillä, joiden nenässä kaksitoista kuninkaiden poikain pääkalloa seisoi. Mutta ei ottanut sitä peljätäksensä, arvellen: ”pelätköhön pahantekijät, suora mies ei milloinkana!” Kulki korkeasta portista sisälle ja kysyi portin vartialta kuninkaan tyttären asuntoa. Saatuansa tiedon, kulki hän väkäisellä mielellä, toivovalla lemmellä ja pelvottomalla sydämellä, meni kuninkaan tyttären kammariin. Yksin istui komea kuninkaan tytär siinä kultaisella lavitsalla, kaunis kuin aamun koite taivahalla. Keksittyä vieraan, kumma kaikitekin, mieltyi hänen kauneuteensa kohta. Pojan sanottua asiansa, vastasi impi siihen suloisesti, aivan kuin suvituulella: ”kuin isäni mieltynee, meidän kesken kaupat syntynee.” Moisten sanain kuultua, kävi pojalle mieli iloiseksi hyvin, ja siitä läksi hän kohta itsensä kuninkahan puheille. Kuningas, kuultuansa pojan toiveet, suuttui ensinnä, kuin näet köyhä poika tohtii kuninkaista morsianta pyytää, mutta leppyihän siitä kuitenkin, sanoen tullehelle: ”äsken tyttäreni saatat saada, kuin kolmet toimet taitanet toimittaa. Menehän ensimäiseksi nyt korpeen tuonne, kaada kolmenkymmenen tynnörin alalta kaskea yhdellä kirvehen lyönnällä; toimita huomenehen se; kuin et saane sitä tehneeksi, tulet päältäsi pannuksi.”

Tuon kuultua, sai pojan mieli suruiseksi hyvin, kuin toimen aivan mahdottoman oli saanut tehtäväksensä. Arveli jo paeta pojes kotiinsa, vaan menihän kuitenkin kerran vielä kuninkaan tyttären puheille, arvellen: ”käynhän edes jäähyväiset jättämässä.” Saatua sisälle kammariin, kysyi kuninkaan tytär kohta, mitä nuorukainen oli suruissansa. Seikan kuultua otti hän kultaisesta lippahasta voidetta, antoi sitä tuoheen ja lausui pojalle: ”tällä voida kirvehen terä korpehen mentyäsi; kaada siellä yksi puu maahan ja lausu sen kaatuessa: sikäli metsä kaatukoon, mikäli ääni kuulunoon, mikäli kuninkahan halu; se kaatuu!” Saatua kirvehellensä voidetta, silisti poika sillä terää, kaasi korpeen tultua yhden puun ja lausui kuninkaan tyttären lauseen. Siitä nousi ereskummainen ruske metsässä, ja vähän ajan sisään oli kaatunut aina kolmenkymmenen tynnörin alalta. Sen kumman nähtyä tuli poika iloiseksi ja meni kuninkahan luo, ilmoittamaan asiasta, sanoen: ”nyt on metsää kaadettu, mikäli kuninkaalta käsky.” Sen huomattua lausui kuningas: ”käyhän toiseksi nyt, toimita puut kasvamahan jälleen; vaan kuin et sitä saane huomenehen, tulet kohta mestattavaksi.”

Tuopa oli ensimäistä seikkaa kummempi, ja eihän poika muuta voinut, kuin taas lähteä kuninkaan tyttären luo, eikö se mitä tuumaksi siihen pitäisi. Päästyä kammariin, kysyi impi taasen: ”mitäpä, nuorukainen, olet suruissasi?” Saatua tiedon asiasta, lausui hän suopeasti: ”mene kaskelle, ylennä yksi puu kannollensa jälleen, sanoen: mikäli sinä nouset, siten nouskoon metsä.” Sen kuultua meni poika korpeen, asetti yhden puun kannollensa, lausuen kuninkaan tyttären lauseen. Siitä syntyi ihme sohina puissa ja ne nousivat seisallehen, joten metsä vähän ajan takaa oli ennellänsä aivan. Poika kulki nyt taas iloisena kuninkaalle ilmoittamaan asiata, sanoen: ”nyt on metsä ennellänsä, puut kaikki paikoillansa.” Sen huomattua lausui kuningas: ”kuin kaksi temppua lienet toimehen saanut, tee kolmas työ nyt: käy isäni isän kultalipas Tuonelasta.”

Mutta sepä oli toimi kovin ihme ja kumma tehtävä, kuin ei ihmiselle kellenkään ole annettu lupaa tulla Tuoneen Luojan käskyttä. Alla päin, pahoilla mielin kulki poika kuninkaan tyttären luokse jälleen ja lausui:

”Oisin kuollut kuusiöisnä,
Kaonnut kaheksanöisnä
Köyhän emon kainalohon,
Maan mustaisen povehen,
Parempi olisi ollut;
Nyt on loppu likelle saanut,
Tuho orvon tulemassa,
Kuin on syy Manalaan mennä,
Käsky käydä Tuonelassa.”

Tuon kuultua kävi impi katkerasti itkemähän, itki kotvasen aikaa, mutta taukosi siitä ja sanoi, koettaen poikaa lohdutella: ”elä huoli olla suruissasi, elä jätä rohkeuttasi vielä Tuoneenkaan mennessä. Kolme on tiellä sillä pahaa; ensimäiset pahat ovat ikuisten tervahautain paikoilla, toinen on miekkasilta ja kolmas Helvetin portti. Annan sulle täältä mukaan kolme yksinkertaista kapinetta: katajapuisen kapustan, kauraisen leivän ja kuun katsomaa voidetta. Kapusta anna ikuisen tervan polttajille, siitä pääset – voitehella siveltele jalkopohjiasi kalpasillalle mennessä, siitä pääset – leipä ja’a kahtia koirille, jotka vartioitsevat Helvetin portilla, niin pääset siitäkin sisälle. Mutta ainoastansa henkesi viisaus voi sinua pelastaa Tuonelasta.”

Saatua kapineet kiitteli poika impeä, jätti hänelle jäähyväiset, läksi matkaamaan Tuoneen. Kulki maata, kulki suota, kulki korpea, niin tuli kohtaan, josta musta savu nousi pilvenä taivahalle, pimittäen sen järkiähän. Siinä tuli hänelle vastaan kaksi karstaista, mustaa miestä, sanoen: ”kuhun kuljet?” – ”Lähden tuonne Tuonelahan”, vastasi poika vakaalla mielellä. – ”Onko lupa Luojan suusta, Kaikkivallalta avaimet?” Siitä antoi poika heille kuninkaan tyttären antaman kapustan, jonka saatua kohta laskivat hänet menemään. Läksi edellehen, kulki maata, kulki suota, kulki mustaa korpea, niin tuli eteen pitkä, kaita silta, miekanteristä tehty päästä päähän. Siinä istuihen kivelle, voiteli jalkansa, josta läksi siltaa myöten matkustamaan. Mutta eivät terät saa hänelle vaivaa vähääkään, onnellisesti pääsi siitä. Läksi taas edellehen, kulki monta vuorokautta suota, maata, korpea, niin jo tuli Helvetin portille. Siinä vartioitsee kaksi mainion suurta koiraa, niillä silmät myllynkiven kokoiset, suu palavan hiilihaudan näköinen ja hampahat juuri kuin kuuset haudassa; mutta poika leivän pani kahtia, viskasi koirille, niin ne oli hiljaksehen aivan, ei murahtaneetkaan.

Oli tullut Tuoneen tuosta, meni kohta Tuonelan tupaan. Täällä vaaleamuotoinen neito, Tuonelan ainoa tytär, yksin kotona. Vieraan tultua siihen alkaa se katsella sitä kummastellen; ja eläväksi tunnettua sanoi: ”jo nyt olet loppuasi lähellä, isä kotiin tultua sinusta tuhon tekee.” Ollaan vähä aikaa, niin jo tulee Tuonen ukko tupaan. Huomattua vieraan kysyy tytöltä: ”oletko antanut matkustaneelle ravintoa?” – ”Enhän vielä ole antanut”, vastaa tyttö. – ”Miksi ei vieraalle ruokaa laadita?” kysyy ukko siitä. Aikaapa poika asiatansa toimittaa, Tuonelta kysyen kuninkahan isän-isän kultalipasta. Tuosta huomaa nyt sokea Tuonen ukko pojan elävänä tulleeksi Tuonelaan, lähtee tuvasta ulos, tulee vähän ajan takaa jälleen, tuoden ravintoa; antoi pojalle verisen vasikan pään, sanoen: ”syö tuo, odota loppua!” Poika otti pään käteensä, pidellen sitä, mutta ukon lähdettyä tuvasta kätki hän sen rahin alle. Vähän ajan takaa tuli Tuoni tupaan jälleen, kysyen pojalta: ”joko söit?” Siihen vastasi poika: ”johan söin.” Tuosta kysyy ukko päältä, lausuen: ”vasikanpää hoi, missäpä sinä?” – ”Täällä olen, isäntäiseni”, vastasi siihen pää rahin alta. – ”Eipähän tosi ollutkaan, johan vallan valehtelit”, lausui Tuoni siihen, asetti uudestansa pään käteen pojalle, sanoen: ”ravitse itsesi ja kuole!” Ukon mentyä tuvasta pani poika pään sisällehen, kauhtanan alle. Viipyypä ukko kauemmin ulkona nyt, niin alkaa poika katsella tuvan sisusta, ja tuossa onkin kuninkahan isän-isän kultalipas pöydän alla! Ottaa sen siitä kainalonsa alle, kätkee kauhtanahan. Siitä tulee Tuonen ukko sisään ja kysyy tultua: ”joko olet syönyt?” – ”Johan nyt olen syönyt”, valehtelee poika siihen. Siitä kysyy ukko päältä: ”missä olet?” Mutta pään pojan sisältä vastattua, luuli ukko sen pojan mahasta vastannehen, siten mahan puhaissehen ja sikäli pojan tappanehen; läksi kohta taas tuvasta pois. Mutta poika pelastettuansa isän-isän kultalippahan, heitti vasikan pään uunille ja alkoi lähteä Tuonesta pois. Pääsi Helvetin portille, niin huutaa Tuonen ukko koirille: ”syökää, koirat, poika!” Mutta koirat siihen vastasivat: ”emme syö poikaa, se antoi meille leipää; ja tästä kulkiessa ei muinoin kukaan meille leipää antanut.” Ajan takaa tulee poika kalpasillalle; niin huutaa Tuonen ukko: ”tapa, silta, tuo ihminen!” Mutta silta vastaa siihen: ”en tapa häntä; ei yksikään tästä kulkiessansa ole voitanut jalkojansa, mutta tämä voiteli.” Tultua tervahautain luo huusi Tuonen ukko tervanpolttajille: ”viskatkaa tuo poika palavaan hautaan!” Mutta tervanpolttajat vastaten sanoivat: ”emme poikaa viskaa; ei yksikään tästä kulkeva ole meille tuonut kapustaa, mutta tämä on tuonut.” Ja siten pääsi poika onnellisesti Tuonelasta, josta ei kukaan ihminen vielä ole kääntynyt.

Tultua kuninkaan linnaan sai poika kuninkahalta kohta tyttären puolisoksi. Häitä pidettiin kokonainen vuosikausi ja niihin oli kaikki kutsutut: rikkahat, köyhät, rujot, rammat ja perisokeat koko kuninkaan valtakunnasta olivat linnoilla, jossa kaikenlaista hyvää ravintoa oli kyllin, vaan aikaa vieteltiin kaikenmoisilla soitoilla, leikillä ja iloilla. Lausuipa kuningas sen jälkeen jonakuna aamuna vävyllensä: ”jos, Tuonelassa käynyt, ennättänet kuninkaalliselle istuimelleni kerran vaan istumaan, saat olla valtakuntani kuningas.” No, eihän kauan aikaa kulunut, ennenkuin kuninkaan istuimelta täytyi nousta ruualle; niin mökin poika nousi siihen – ja oli silläkertaa kuningas valtakunnassa.

Kansan suusta kirjoittanut
O. A. J. K[einänen].


Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. I. 1870. Savo-Karjalainen Osakunta, Helsinki.