Työn heimon laulu

Työn heimon laulu. Kirjoittanut Heikki Välisalmi

Kauaksi aatos, aikain taa

nyt tuokioksi kanna.

Mielehen kuvat kumpuaa,

ne esiin hetkeks anna

syvältä, muisto, kätköistäs.

Työn heimo viettää juhlaa,

siis sille, laulu, säkeitäs

nyt intomielin tuhlaa!

Nyt nouse esiin kummustas

vuos’satain turpeen alta

mies, joka riistan korveltas

sait koskemattomalta.

Niin kauan kuin sun nuolesi

kivinen sattui maaliin,

ei suuri ollut huolesi,

soi salo sulle saaliin.

Kun puuta kivikirvees söi

ja sulle kaatoi kotaa,

niin tiesit: itselles se löi,

et sortoa, et sotaa

sä tuntenut, vaan, olit ain

kuningas korpikuntas,

salosi lauloi tuudittain,

sen rauha suojas untas.

Niin vierii aika armoton

ja vaihtuu vuosisadat,

ne kehrää lankaa kohtalon

ja muuttaa elon radat.

Hän, yksinkäyjä, vierellään

jo vihdoin heimon huomaa,

ja rautanuolin jänteestään

hän ampuu korven kuomaa.

Näin uurtuu uuteen vaiheesen

salojen suuri satu,

saa savut päälle vaarojen

ja latuun liittyy latu.

Mut tuoksuu pyhät pihlapuut

ja heimoushenki ylväs

jo valtaa urhot partasuut,

on heissä heimon pylväs.

Kun vainolainen vihassaan

kotien rauhaa uhkaa,

niin miehet tarttuu tapparaan,

sen tuvist’ tehden tuhkaa.

Ja sitten metsän riistahan

taas käytetähän jousta,

siinnossa illan kuulakan

voi uhrisavut nousta.

Näin riistaa salon siunatun

kun tulvi täyteen laukku,

niin kerran erämaillas sun

soi vieraan hallin haukku.

Rannalles sotapursin ui

uus vainolainen vankka,

ja miestä täyteen purkautui

korpies kohtu sankka.

Tulija, väkivallan mies,

sun kastoi uskoon uuteen.

Sun ylles pantiin orjan ies

ja vieraan alaisuuteen

niin joutui salot lempimäs,

jotk’ kuninkaana kuljit.

Siit’ asti, kotka, siipiäs

kuin sulkasato suljit.

Mut aika vihdoin haavoihin

se lievitystä valoi,

työ kasvoi uusiin kaavoihin

ja kaskes roihuin paloi.

Maaemo itse povellaan

sun turvas elämäsi;

Ol’ avoimina annit maan,

kun kuokkaa käytti käsi.

Kun halmeellesi kuhilaat

sai, nousi vilja-aumat,

niin pihallesi joutilaat

jo ajoi huovilaumat.

Ne viljas veivät, olves joi

ja naises naurattivat,

sun pihatoillas pilkka soi

ja korvissasi ivat.

Ja talonpoika turvaa ei

löytänyt koskaan laissa.

Hän turhaan kymmenykset vei

ja kulki kuninkaissa.

Kun aina saman vastuun sai,

hän mietti: tapparalta

parasta tiedustaa on kai,

kuin noustaan sorron alta.

Niin taiston tielle lähti mies,

jok’ ikeen alla nääntyi,

mut onni – aikakirjat ties –

hänelle nurjaks kääntyi.

Ei ylös ilmain riemuhun

vapauden noussut viiri,

vaan ympärille voitetun

teräksen piirtyi piiri.

* * *

Te es’isät, joita nyt haastamme hautojen yöstä,

te kerrotte meille raskaasta raatajan työstä.

Onnea teillä ei ollut, se lyötihin veriin,

me myöskin, me sorrumme konehirviön teriin.

Ei vuos’sadat mennehet meille ne lohtua tuoneet,

ytimemme, voimamme vain ovat kuivihin juoneet.

Kova kohtalo meille mitan aina se mittasi vajaan.

Työn heimo juuriltaan on armotta heitetty hajaan.

Maa kuuluva meille halluss’ on mahtajan kieron,

me haltijat oikeat tallaamme tanhutta mieron.

On vieraalla mökki, kussa on keinunut kehto,

ja oudoksi jäänyt lapsuuden leikkimälehto.

Jos viivymme hetken muistoissa menneiden aikain,

jos viihdämme mieltä avulla haaveiden taikain,

niin tosi katkera miel’alat kohta ne korjaa,

salli kohtalo ei unien saatella orjaa.

Te es’isät, joita jo kätkevät vuos’sata-kunnaat,

kalliit te maksoitte heimonne puolesta lunnaat,

heititte henkenne, vuoditte suontenne veret,

mut yhä tulvilla vain ovat tuskien meret.

Päivä ei onnea suo, ja yö ei lohtua lainaa,

sama murhe, mi teitä, viel’ yhä meitäkin painaa.

Legio on yhä onnettomuuksien luku

Golgathan tietä kulkevi poljettu suku.

Te es’isät rakkahat, vainajat turpehen alla,

te voittaa koetitte kohtalon taistelemalla;

menitte manalle, mahtinne ei ole mennyt,

oppinne säilyvät, lapsenne myöntävät sen nyt.

Te es’isät, iskemme niin kuin iskitte tekin,

sama meillä on veri, samaa heimoa mekin.

Sama kaipuu sitoo, pyrkimys on samanmoinen,

päämäärämme vapaus, joskin on ase toinen.

Kun nuijin ja nuolin te ennen oikeutta haitte

ja vastaanne rautaa ja teloituskirvehen saitte,

niin meillä on keinona yhteinen aatteemme ylin,

tarjoomme veljelle veljenä lämpöisen sylin.

Se henki on juurtunut lapseen, äitihin, isään,

kuin velvoitus syöpynyt on se sielumme sisään,

yli maailman yhtynyt on se yhtehen soittoon:

työn armeija, tullut on aika, luotamme voittoon.

Lähde: Välisalmi, Heikki 1936: Täysi päivä: runoja. Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, Helsinki.