Ukkosen isku
| Ukkosen isku. Kirjoittanut anonyymi |
| Kirjoittaja on nimimerkki »–hto–». |
Ilma on hiottava. Heinäkuun aurinko paistaa lämpimästi täydeltä terältään. Oikeinpa kuumuus käy rasittavaksi. Eipä leivokaan jaksa liverrella, lämpimältä tuntuu sillekin. Muuten sinervän, kirkkaan taivaan rannalla alkaa näkyä synkkiä, myrskyä uhkaavia pilventöyryjä. Pelottava, rankka ukkossade on tulossa.
Salmelan talon heinäväki on kiireessä työssä niityllä. Ahkerasti, innokkaasti siinä hosuvat niin miehet kuin naisetkin sekä vanhemmat että nuoremmat. Ruko ru’on perästä tulee valmiiksi, mutta paljon on vielä ennen sadetta saatava aikaan. Hartiat märkänä, paljain päin he siinä touhuavat, vaikka auringon kuumuus tahtookin kipeästi koskea paljaaseen päähän. Ukkossade on tulossa, – ei auta. Eipä paljon joudeta selkää oikasemaan, joskus vain vilkaistaan yhä uhkaavammalta näyttävää pilventöyryä taivaan rannalla. Jo varhaisesta aamusta, aina kukonlaulamasta asti on oltu niityllä. Ilma oli aamulla herttainen, poutainen, lupaavalta näytti. Isot alat heinää oli jo ennätetty kaataa sekä eilen että tänään. Olisipa vain kestänyt poutaa jokunen päivä! Rukoihin kuitenkin koetetaan saada. Eivät ainakaan niin pian pahene, jos sadettakin kestää.... Nuori isäntä itse ensimmäisenä haravoi, minkä joutuu, ja hänen vierellään pysytteleikse Hietalan Liisa, nuori, sorja ja ihana impi.
Vihdoin herkeää nuori-isäntä, Tuomo, haravoimasta, luo vienon katseen Liisaan ja lausuu:
”Johan varmaan väsyt, Liisaseni, koska minustakin rupeaa raskaalta tuutumaan. Huoahdetaan hetkinen, eihän ihminen raudasta ole!” Samalla hän lisää väelle: ”Levätään hiukan, ehkä on vielä tunti aikaa, ennenkuin sade meidät saavuttaa, siksihän jo saammekin kaikki haravoiduksi.”
Kaikki istuutuvat pyörtänölle vähän henkäsemään pyyhkiellen hikeä otsaltaan paitansa hihaan. Piimäleilit ovat vielä aamuselta kiireen tähden koskematta. Niitä nyt kilvan tyhjennetään, ja virkistävältä tuntuu, palavissaan kun ovat. Miehet ottavat esille piippunysänsä taskustaan, täyttävät ne ”nurkantakusilla” ja pölläyttävät paksuja, sakeita savupilviä ilmoille.
”Olisipa nyt Jumala sallinut poutansa kestää muutamia päiviä vielä, niin olisi saatu kuivia heiniä; mutta tutkimattomat ovat Herran tiet, ehkä Hän vielä kaikki hyväksi kääntää!” lausui torppari Mäkelä.
”Niin, kunhan edes parikin päivää! Kyllä sitä jo aamulla ajattelin, että siitä sade tulee, kun tuntui niin hiettävältä,” arvelee Tauhuanpään Taavetti.
”Kas vain isäntää, kuinka kurttisieraa Liisan kanssa!” kuiskaa Myllymäen Tiina nykäisten Maijalan Kaisaa paidan hihasta.
”Niin, mokomankin lelun kanssa, enpä vain isäntänä huolisikaan tuollaisesta tyttölerpakosta!” vastaa Kaisa.
”Sanos muuta kun asiaa! Saishan Salmela reippaita ja rikkaita talontyttäriäkin, ja viitsiikin ottaa tuollaisen köyhän mökinrotan,” uhoaa taasen Tiina.
”Kuinka se vanha emäntäkin sallii! Mutta annas kun olisi isäntävainaja vielä elossa, niin eipä poika saiskaan oman päänsä mukaan huhtoa!” puhelee Kaisa.
”Nais’ edes meidän jommankumman tyttären, se olis’ jotain toista. Kas, miten ne ovat punaposkisia ja kauniita! Mutta kun viitsiikin tuommosen mamman lilupiiun, jota jo kehdosta asti on korpuilla ja sämpylöillä ruokittu. No ilmankos ne niin köyhiä ovatkin, kun kaikki syödään kahvissa ja nisusissa.”
”Kylläpä vain taitavat Salmelankin suuret rikkaudet pian kahviin ja korppuihin hautaantua, jos Liisan nai.”
”Kai maar, jos niitä vain onkaan; mutta Heikkilän Heta sanoi Salmelan rikkauksien olevan jo niin näin. Nuorempi poika, joka käy koulua, kuuluu kovin tuhlailevan. Kyllä vain Liisan suu piankin saa ruisleipään tottua, jos sitäkään kauvan riittää.”
”Vai maar, vai on Salmelakin köyhtymään päin! No eihän sitä vähillä vieraita kestitä. Ainahan siellä kuuluu vieraita olevankin, ja punssit, viinit ja konjakit ovat aina pöydässä koreina, Eero-poika kuuluu nytkin tuoneen kaupungista seurassaan monta tutenttia tai mitä piimälakkia lienevät; – valkoset lakit niillä ainakin on, ja tähti otsassa niinkuin Seuraalan sonnilla. Ei sitä kauvaa niin humata. Ei!”
”Ha, ha, haa! Kyllä sinäkin vain oikein osaat paikalle panna!”
”Suu poikki, ämmät, ja paikalla! Vai siinä te haukutte ihmisiä! Ei olisi liika, vaikka antaisin teille haravan varresta, niin toiste muistaisitte suunne tukkia. Kehtaattekin siinä vanhat ihmiset!” tiuskaa torppari Mäkelä.
”Niin, kai Mäkelänkin kelpaa ylvästellä, mutta kuinka sitte käynee, kun Salmelasta antimet loppuvat!” vastustelee Tiina.
”Ehkä taas ryhdymme uudestaan haravoimaan, koska ilma näyttää rupeavan meitä pian sateella uhkaamaan. Kyllä sitten sateen aikana saamme enemmän levähtää. Ponnistellaan nyt hetkinen vielä voimiamme. Kun heinät on saatu kokoon, lähdemme taloon kahville”, kehottaa Tuomo, joka on kaiken aikaa jutellut Liisan kanssa.
Väki nousee. Taasen suhahtelee heinä rukoihin haravan tieltä. Ollaan täydessä työssä. Taivas vetäytyy vähitellen kauttaaltaan synkkään ukkospilveen. Jo pisartelee... sataa oikein rankasti, niinkuin saavista kaataen. Väki rientää heinälatoon, sillä se on lähempänä kuin talo. Kaikki heinät on saatu kuitenkin kokoon ennen sadetta, Jumalan kiitos! – Kirkas salama välähtää taivaalla. Kuuluu kauhea jyrinä.
”Jesus siunatkoon ja varjelkoon!” huudahtavat vaimot.
”Kova se onkin Jumalan ilma nyt,” puhelevat miehet.
”Ehkä se sentään pian menee ohi, jotta päästään taloon,” lohduttelee Tuomo.
Koko väki on kokoontunut latoon istumaan ja odottelemaan sateen taukoamista. Yhtä perää vain salamoi ja jyrähtelee. Taasen leimaus entistä kirkkaampi, ja heti ankara jyrinä sen perään. Samalla on kuulunut kova rysähdys väen pään päällä. Salama on tunkenut katosta sisään ja sytyttänyt sen. Muutamat heinäväestä ovat langenneet pitkälleen ladon lattialle, toiset ovat kauhistuksesta joutuneet toimettomiksi. Ensi säikähdyksestä toinnuttuaan ja huomattuaan ladon olevan ilmitulessa, he ovat rientämäisillään ladosta ulos. Mutta voi kauheata!... Siinä makaa... Liisa, Tuomo ja eräs kolmas henkilö kalpeina lattialla. Tarkemmin katsottua huomataan Tuomon olevan hengetönnä, toisissa vielä näkyy pieniä elonmerkkiä.
”Jumala armahda!” lausuu Mäkelä. ”Herra antaa kaikkivaltiaisuutensa näkyä varotukseksi ihmisille, jotta he oppisivat Häntä pelkäämään ja rakastamaan”. – Miehet kantavat Tuomon ja molemmat pyörtyneet Salmelan pirttiin. Samalla huomataan liekkien kohoavan ilmoille erään lähellä olevan töllin katosta.
”Katsokaa, katsokaa! Myllymäen tölli palaa!” huutaa joku.
”Oi, Jumala siunatkoon! Hän on rangaistut minua siitä, että äsken panettelin lähimmäisiäni!” voivottelee Tiina.
Töllin ympärillä hääritään. Kannetaan lapsia ja kaluja sisältä. Ajetaan vettä, minkä ennätetään, mutta ei aio sammua vain.
”Älkää suotta koettakokaan sitä vedellä sammuttaa, tuokaa maitoa, niin se sammuu heti! Ei isäsen valkea vedellä sammu!” puhuu vanha Eerola.
”Oh, joutavaa taikauskoa vain! Kyllä sammuu, kun vain on tarpeeksi vettä,” väittää ylioppilas Eero Salmela, joka on saapunut paikalle muutamien ylioppilaiden kera.
”Täälläkö te vain maisteri huudatte? Ettekö tiedä, että veljenne on kuollut ukkosen iskemänä?” kysyy Tavelan isäntä, joka jo on kuullut asian Tiinalta.
”Veljenikö kuollut, sanotte?”
”Niin, äsken juuri kuulin Tiinan kertovan.”
Pitäjän paloruisku saapuu paikalle, tuli sammuu pian, kaikki vaara on ohi.
Raju ilma on tauvonnut, mutta isännän ruumis makaa Salmelan pirtissä valkealla vaipalla peitettynä. Liisa alkaa virkistyä, aukasee silmänsä ja huudahtaa:
”Tuomo, armas Tuomo!”
* * *
Ilma on ihana. Armas aurinkoinen valelee kullanhohtavia säteitään kauniina Heinäkuun sunnuntaiaamuna. Linnut livertelevät suloisesti aamuvirsiä Luojan ylistykseksi. Vieno tuulonen häilyttää puiden latvoja hautausjoukolle, joka astuu vakavin askelin mustissa murhepuvuissa kirkkomaata kohti kirkonkellojen juhlallisen surullisesti kumistessa Saattojoukko pysähtyy tyynenä avatun haudan partaalle. Hautausvirren surusävelet kajahtelevat. Pappi tekee tehtävänsä. Hän lausuu muistosanoja vainajasta ja kehottaa haudan ympärillä seisovaa seurakuntaa olemaan aina valmiina, tahtoipa Jumala meitä pois kutsua milloin tahansa. Kolkosti kumahtaa arkun kansi papin heittäessä multaa sille. Maa on vaatinut osansa. Ijäkäs äiti seisoo kyynelet silmissä armaan poikansa haudan äärellä. Siellä maan povessa on hän, joka oli niin rakas, kallis, hän, jota äidin tarkka silmä ja hellä lämpönen käsi oli lempeästi vaalinut. Katkerat kaihontunteet täyttävät äidin rakastavan sydämmen. Veljen ja siskon rinta päästelee syviä huokauksia, kyynelhelmet täyttävät heidänkin silmänsä. He ovat kadottaneet rakkaan, suloisen veljen; nyt vasta he huomaavat, miten rakastettava hän oli ollut. Koko kokoontunut seurakunta osottaa syvää murhetta ja kaipausta jalon, arvossa pidetyn kansalaisen haudalla. Seisoopa siellä toisella puolella hautaa yksinään ihanainen impikin. Hänen kasvonsa ovat kalpean kalpeat, ainoastaan punaiset silmän-ympärystät osottavat, että hän on kovin itkenyt; mutta nyt ovat hänen silmänsä kuivat. Hän on jo kyllin itkenyt. Hän ei voi enään itkeä. Hän seisoo vakavan totisuuden ja surumielisyyden kuvautuessa hänen kasvoillaan. Hän ei näy huomaavan muita läheisyydessä seisovia ensinkään, hän vain yhä tuijottaa avoimeen hautaan. Hän kumartuu, heittää multaa viimeiseksi jäähyväiseksi armaan hautaan, ennenkuin se suljetaan. – Impi on Hietalan Liisa, joka nyt seisoo murhemielisenä sulhonsa, oman armaan Tuomonsa haudalla.
Surusaatto poistuu hiljalleen kirkkoon, missä Jumalanpalvelus alkaa. Pois lähtee Liisakin rakkaansa haudalta, joka peitetään painavalla multakerroksella, mikä sulkee armaan ikuisiksi ajoiksi poveensa erottaen rakastavat toisistaan. Säälimätön hauta!
Hiljaisuus vallitsee ympäristössä. Juhlallinen urunsoitto ja veisuu kuuluu kirkosta. Yksinäinen vaimo lähestyy Tuomovainajan hautaa. Hän nyyhkyttää, hän kuivaa kyyneltulvaa silmistään. Hän katselee hetkisen haudan vierellä kyynelten yhä runsaammin tulviessa hänen silmistään ja lausuu hiljaa itsekseen:
”Oi, kaikkivaltias Jumala! Anna anteeksi katuvaiselle syntiselle, Sinä olet tahtonut vanhurskaudessasi rankaista minua. Oi, miten väärin tein siinä, että ajattelemattomasti panettelin kunniallisia ihmisiä! Voi, jospa saattaisin vielä tuon korvata, mutta Sinä olet jo langettanut vanhurskaan tuomiosi! Mutta, rakas Isä, unohda entiset rikokseni, anna ne anteeksi ja anna armosi, että voisin tulla sinun kuuliaiseksi lapseksesi!”
Vaimo haudalla on Myllymäen Tiina. Hän katuu syvästi sitä, että hän on Liisaa ja Tuomoa panetellut.
Mutta kohta on kalmistossa kaikki levollista, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.
Kesäpäivin kävi Liisa usein kastelemassa ja hoitamassa kukkia Tuomon haudalla, jolle nyt oli kaunis muistomerkkikin kohotettu. Monesti hän siellä istuskeli tuntikausia muistellen armasta Tuomoaan pienten lintusten liverrellessä ympäristössä ja tuulen kuiskiessa koivikossa.
Muutaman vuoden kuluttua kohosi lähelle Tuomon hautapatsasta toinen, joka osotti, että jo oli kaipauksen ja surun kuihduttama Liisakin päässyt pois tästä maailmasta, missä niin kova kohtalo oli tullut hänen osakseen. Siinä oli nyt peitettynä hänen maalliset jäännöksensä mustan, kolkon haudan helmoihin. Siinä lepäsivät rakastavaiset lähellä toisiaan. Ukkosen isku oli taittanut kaksi vihantaa oksaa.
Lähde: Kulokorsia. I. Suom. Normaalilyseen konventin albumi. 1892. Werner Söderström, Porvoo.