Vaatimattomuuden
| Olympialaiskisat | Syrjäseutulaisen näkökulmasta Vaatimattomuuden Kirjoittanut Sivukulman Santeri |
Sekakaloja |
| Kirjoitus julkaistu Paikallissanomissa 15.9.1932, s. 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/3184980?page=3 / Viitattu 13.2.2026 |
väittävät useat vanhemmat kansalaiset kokonaan hävinneen nykyisen sukupolven elämästä, vieläpä tietoisuudestakin. Tilalle on muka tullut rajaton itsekkyys ja häikäilemätön etuilu. — Ennen sitävastoin — niin sanotaan — kansa oli vaatimatonta ja muutenkin moraaliltaan paljon nykyistä korkeammalla.
Tällaisia väitteitä saa kuulla usein, ja saattaa väitteissä ollakin vahva perä — ainakin, mikäli on kysymys kansan yleisestä moraalista. Totta on, että maailmansota jälkitauteineen opetti —ei yksin naisia kulkemaan sääret ja napa paljaina — vaan paljon muitakin joutavia tapoja ja tottumuksia, joista todella saa ensiluokkaisia aiheita tulikivenkäryisiin moraalisaarnoihin. Vaikka mene tiedä, jos entisaikoinakaan kovin visusti siveyslakeja noudatettiin! Ainakin setä Boccaccion Decamerone panee uumoilemaan, että vuohipukkeja oli ennenkin lammasten joukossa.
Mutta kuitenkin kaikitenkin on paljon oikeutettua niissä moitteissa, joita nykyiseen sukupolveen — eritotenkin nuorisoon — on kohdistettu. Ennen oli kaikki toisin ja paremmin, se uskotaan, mutta ei nykyinenkään sukupolvi sentään ole kaikkia hyveitä hyljännyt. On päinvastoin kehityttykin muutamien hyveiden noudattamisessa, siis »kasvettu ylöspäin», kuten sanotaan. Mainitsen yhtenä esimerkkinä juuri paljon puhutun vaatimattomuuden, millä alalla nykyinen sukupolvi — vastoin yleisiä harhaluuloja — on päässyt melko lähelle täydellisyyttä.
Olen muistaakseni joskus aikaisemmin, verotusasioista pakistessani, osoittanut, miten kansa kautta linjan on läpeensä vaatimatonta ja arvioi siis oman minänsä kaikkineen päivineen huonoksi ja vähäpätöiseksi. (Nimittäin veroilmoituksissa.) Mutta ken ei vielä tämän perusteella voi uskoa hyvää omasta kansastaan ja rakkaista heimolaisistaan, menköön pitoihin tai muihin kekkereihin (kutsuttuna tietenkin, ei kuokkavieraana) ja tarkkailkoon siellä, miten kansa suurta itsehillintää osoittaen vaeltaa hyveen (=vaatimattomuuden) mutkikasta polkua!
Juuri pidoissa esiintyy vaatimattomuus loistossaan! Kun esim. talon emäntä kaataa kuumaa ja maukasta kahvia kuppeihin sekä kehoittaa vieraita ottamaan, panemaan sokeria sekaan ja kastamaan, niin vieraat hymyilevät enemmän tai vähemmän herttaisesti, kiittävät ja — istuvat hiljaa paikallaan. Emäntä pyytää toistamiseen ja vieläkin toistamiseen. Sama seuraus: kansa istuu, ja kahvi jäähtyy. Vieraat kyllä joisivat mielellään kahvin kuumana, mutta kun he ovat vaatimattomia, ei kukaan menisi ensiksi ottamaan. — Vihdoin viimein, emännän epätoivoisten pyyntöjen jälkeen, joku rohkea rouva tai uhkea uros uskaltautuu tarjoilupöydän ääreen itse mielessään pelonsekaisesti tutkistellen sillä hetkellä aktuellia kysymystä: Mahdeinko vaan munata itseni? Tulinko tarkoin noudattaneeksi kristillistä kahvipöytäjärjestystä?» — Vähitellen sitten kaikki vieraat saavat kahvinsa, joka ei enää polta, vaikka putoisi paljaalle povellekin. Kaikilla on kuitenkin mielessä sama ajatus kuin ensimmäisellä uskalikollakin. Vieraat ovat nimittäin vaatimatonta väkeä, joille etuilu ja vanhoista traditioista poikkeaminen on tuiki vastenmielistä. Heistä ei toki kukaan tekisi sellaista flaskia kuin eräs poloinen luutnantinrouva, joka meni uimaan ennen kuin seuraavassa oleva everstinna ja kapteenska.
— — —
Tokkopa siis kukaan, joka tosiasioiden perusteella asioita punnitsee, tahtoo enää väittää, että vaatimattomuuden hyve olisi nykyisestä sukupolvesta kuollut ja kuopattu. Sillä se ei ole suinkaan kuollut, vaan elää ja kukoistaa. Oikeastaan se kukoistaa liikaakin. Liialla hyveellisyydelläkin voi nim. olla omat vaaransa. Ellei muuta, niin ainakin se, että kahvi jäähtyy, ja haitta se on sekin. — En tietenkään tarkoita, että pitäisi poiketa arvojärjestyksestä, enhän toki, sillä sehän olisi tahditonta demokraattisuudestaan huolimatta. Mutta kun ei olla sotaväessä, niin arvojärjestystä on vaikea noudattaa. Pitäisi ensin laatia tarkka luokitus ja punnitus, minkä jälkeen kulkien numerolappu koristeellisessa muodossa rintaan. Tämä arvojärjestyksen laatiminen sopisi mielestäni hyvin takseerauslautakunnille, siellä kun muutenkin ihmisiä väärteerataan. Arvostelun pohjaksi sopisi joko ikä, varallisuus, ulottuvaisuus (volyymi) yhteiskunnallinen asema tai nämä kaikki yhdessä. Pääasia vain, että asteikko saataisiin. — Ei välttämättä tarvitsisi luokitella miesväkeä, vaan ainoastaan naiset, sillä ukkomiehet kulkisivat »esivaltansa» vanavedessä. (Jaa, käytännössä taitaakin naisen »ranki» riippua miehestä, mutta väli sillä!) Nuoret miehet saisivat jäädä ulkopuolelle luokituksen, mutta heidänhän sopisi valita kahden pahan, — ei, kun tuota, kahden asian välillä: joko ottaa eukko tai juoda kahvi kylmänä.
Eihän minun oikeastaan alunperin pitänyt ruveta radikaalisia ehdotuksia tekemään, vaan tarkoitukseni oli vain todeta vaatimattomuuden hyveen ihana kukoistus. Ja se kyllä kukoistaa! Kukoistaa vielä siinäkin muodossa, ettei juuri kukaan haluaisi ohjelmansuorittajaksi mihinkään tilaisuuteen. Vaatimattomuussyistä luonnollisesti! — Ihme, että eduskuntaan ja hallitukseen saadaan täysi määrävahvuus, vieläpä kuuluu olevan pyrkijöitä kumpaankin ihan jonossa. Ja kuitenkin näiden ankkurimiesten täytyy »esiintyä» ja tavallaan tuppautua toisten kansalaisten edelle ja yläpuolelle, mikä ei oikeastaan osoittane vaatimattomuutta. — Mutta tämä lienee poikkeus yleiseen sääntöön.
Siis lopultakin vaatimattomuus on kansamme perushyve, mikä olikin todistettava.
Sivukulman Santeri