Vaeltaja (Goethe)
| Vaeltaja. Kirjoittanut Johann Wolfgang von Goethe |
| Suom. Aarni Kouta. |
- Vaeltaja:
- Sua Herra siunatkoon, oi nuori nainen,
- ja poikaa, mi lepää
- imien sinua rinnoillasi
- Suo mun liki kallioseinää
- jalavan sinisiimeessä täällä
- pois taakkani heittää,
- ja luonasi levähtää!
- Nainen:
- Mikä tehtävä saa
- sinut helteessä päivän
- tien pölyssä tänne taivaltamaan?
- Tavaroitako tuot sa
- maaseudulle kaupungista?
- Hymyätkö, mies outo,
- mun tiedustelullein?
- Vaeltaja:
- Tavaroita tuo kaupungist’ en.
- Nyt viilenee ilta.
- Minut kaivolle neuvo,
- min vettä sa nautit,
- nuor’ armas nainen!
- Nainen:
- Ylös kalliopolkua astu!
- Käy eteenpäin! Viidakkojen läpi johtaa
- ylös tie majalle,
- mi on asumuksein,
- siellä on kaivo,
- min vettä ma nautin.
- Vaeltaja:
- Näen viidoissa näissä
- inehmon käden ohjaavan jäljet!
- Kiveä kivehen, rikas luonto,
- sa lahjoittavainen, et liittänyt täällä!
- Nainen:
- Ylemmäks yhä vain.
- Vaeltaja:
- Pilareita sammaleen peitoss’!
- Sinut tunnen, muotohon muovaava henki!
- Kivehen olet leimasi lyönyt!
- Nainen:
- Mies outo, käy eelleen!
- Vaeltaja:
- Ma kirjoja kivessä tallaan.
- Saa selkoa niist’ en.
- Kuluneet ovat askelten alla
- sanat, kaiverretut syvähän,
- jotk’ kuuluttaneet sukukunnille
- ois mestarin hartahan hengen.
- Nainen:
- Mies outo, kiintyykö noihin
- kivihin sinun silmäs?
- Monen monta sellaista makaa
- mun majani ympärillä.
- Vaeltaja:
- Ylhäälläkö tuolla?
- Nainen:
- Heti, kun vasemmalle
- sekahan käyt pensaiden noiden:
- kas täällä.
- Vaeltaja:
- Sulotarten henget, ja muusat!
- Nainen:
- Tämä on asuntoin.
- Vaeltaja:
- Oi, rauniot temppelin vanhan!
- Nainen:
- Tiepuolessa täällä
- hete pulppuaa, joka
- suo vettänsä mulle.
- Vaeltaja:
- Elät, henkäilet hehkuen vielä
- yli hautasikin,
- ah, Henki! On sortunut ylles
- oma mestarityösi,
- sa kuolematon!
- Nainen:
- Sa hetkinen vartoo,
- ma maljan sun juodakses noudan.
- Vaeltaja:
- Muratti kiertää näitä
- jumalaisia, hentoja muotoja.
- Miten tomusta maan
- kohoat,
- ah pylväspari!
- Ja tuoss’, sisarpylväs yksinäinen,
- miten sammal synkkä peittää
- sun kiirettäs korkeaa, pyhää.
- Sa murheella muiden lailla
- majesteettisesti katsot
- sisaruksia rauenneita
- nyt sirpaleiks’, raunioiksi,
- alas jalkojen juureen.
- Maan multa ne peittää
- pois piilohon pensaiden varjon,
- yli niiden heinä tuuhea häilyy!
- Niin halpako, luonto, on sulle
- työ mestarin mestarillinen?
- Pyhäkkös jaotatko niin kylmästi
- maan tasalle sekä kylvät
- sen ylle vain ohdakkeita?
- Nainen:
- Miten syvästi nukkuvi poika!
- Mies outo, mielitkö maata
- sa majassa? Vaiko ennen
- ulos luonnon helmaan jäät sa?
- Ota poika, on viileä ilta,
- sill’aikaa vettä ma noudan.
- Nuku, armahin, nuku!
- Vaeltaja:
- Unes on ihana!
- Kuin terveydessä taivaallisessa
- sa kylvet – hengität rauhaisasti!
- Sa, syntynyt suojassa pirstaleiden
- pyhän menneisyyden,
- sua varjostakoon sen henki!
- Kenen yllä vain se lepää,
- joka hetki on hälle
- jumalainen nautinto.
- Sisässäs elon siemenet verso
- sa säihkyvän kevään
- ihanin koru, loista
- ja veljiäs johda!
- Jos verho kukkiva kuihtuu,
- povestas kohotkoon
- täys heelmä,
- mi päivän paahteessa kypsyy!
- Nainen:
- Ah, siunaus Herran! – Hän vieläkö nukkuu?
- Veden raikkahan lisäks
- pala leipää vain tarjota on.
- Vaeltaja:
- Sua kiitän.
- Miten kauniisti kaikki täällä
- vihannoi sekä kukkii!
- Nainen:
- Kotihin pian pellolta
- mieheni saapuu.
- Jää luoksemme, mies,
- syö kanssamme iltainen eine!
- Vaeltaja:
- Te asutte täällä?
- Nainen:
- Majan kivistä laati
- mun taattoni näiden
- muurien suojaan.
- Me asumme täällä.
- Minut kyntömiehelle naitti,
- ja henkensä luonamme heitti. –
- Lepäsitkö jo, armain?
- Miten hilpee hän on, – ja leikkiä mielii!
- Sa veitikka pieni!
- Vaeltaja:
- Ikiversova luonto!
- Elon riemusta saa kukin osan,
- joka lapselles perinnöksi
- majan annat sa äidillisesti.
- Ylös temppelin räystäälle pääsky
- pesän laatii tietämättään
- pyhän paikan minkä hän tahraa.
- Kotelon mato talveksi kehrää
- siron, kultaisen lehvän suojaan.
- Ja, ihmislapsi,
- sa laadit
- majan keskelle menneisyyden
- pyhän raunioita.
- Surutonna haudoilla elät! –
- Jää hyvästi, onnekas vaimo!
- Nainen:
- Sa jäädä et tahdo?
- Vaeltaja:
- Niin teitä kuin poikaa
- kaitkohon taivas!
- Nainen:
- Ties onnekas olkoon!
- Vaeltaja:
- Mihin johtaa polku
- yli vuorien tuonne?
- Nainen:
- Pois Cumaan.
- Vaeltaja:
- Miten pitkält’ on sinne?
- Nainen:
- Peninkulmaa kolme.
- Vaeltaja:
- Hyvästi jää! –
- Minun matkaani ohjaa, luonto!
- Ja muukalaisaskeliani,
- jotk’ käy yli hautojen pyhäin
- pyhän menneisyyden!
- Majan luo minut ohjaa,
- mi suojass’ on pohjoiselta,
- jota poppelit varjostavat
- sydänpäivän paahdetta vastaan!
- Jos ehtoolla jälleen
- kotihin majallein
- ma palaan,
- jota illan viimeinen rusko kultaa;
- minun kohdata tällainen nainen suo,
- käsivarsilla poikaani kantain!
Lähde: Maailman lyriikkaa: runosuomennoksia. 1922. Aarni Kouta. Otava, Helsinki.