Vaimon valitus

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vaimon valitus.

Kirjoittanut Du Fu
Suom. Uuno Kailas.


Hän yksin istui laaksoss’ autiossa,
nuor’ vaimo, jolle kauneuden lahjan
ol’ ihmeellisen suonut sallimus.
Hän puhui: Vaikka kodist’ ylhäisestä,
mä sentään kokenut oon kovan onnen
ja erämaasta etsin turvaa nyt.
On julma tuho käynyt yli maani,
sen hävittänyt: saivat surman veljet,
ah nuoruutensa loistoss’ ihanat.
Ei heidän ruumiitansa suotu mulle,
jott’ oisin voinut saattaa heidät hautaan –
nyt viha, raakuus aikaa hallitsee.
On olo epävarmaa, niinkuin liekki
on soihdun tuulessa. Mun jättänyt
on puolisoni ajan melskeisiin.
Ei voimaa, suuruutt’ ollut sydämessään,
yks halu hällä vain on: joku vetää
muu nauravainen nainen povelleen.
Nyt hänen silmiänsä kiehtoo sulo
jo toisien. Oi että kuulis kerran
hän huokausta naisen hyljätyn!
Oon piikani ma lähettänyt kauas
mun korujeni timantteja myymään,
mut ruokomajaani mä itse jään.
On maja kehno. Korjata ma koen
sen seinäin hataruutta köynnöksillä,
on ilma kylmä, vaatteet ohuet.
Tuo piiat kukkasia – viekää pois ne.
Ei kukist’ ole. Merkiks’ surustani
te luokaa mulle oksa sypressin.
Jo ilta saa. Ma tahdon suojapaikan
tuolt’ alta suurten bamburuokoin löytää
yön leposijaks’ kylmän, aution.

(Kokoelmasta »Silmästä silmään.»)


Lähde: Lausuntaohjelmistoa. 1929. Toimittanut Helinä Svensson-Timari. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.