Vanha kaarti
| Sekakaloja | Syrjäseutulaisen näkökulmasta Vanha kaarti Kirjoittanut Sivukulman Santeri |
Yleinen säästäväisyyspäivä |
| Kirjoitus julkaistu Paikallissanomissa 6.10.1932, s. 3-4. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/3185013?page=3 / Viitattu 13.2.2026 |
vietti äskettäin 120-vuotisjuhlaansa Helsingissä. Itse paikan päällä olleet saivat taas pitkästä aikaa ihailla kaartilaisten jykevänmahtavia rivejä ja katsella salskeita miehiä, joiden varsi on pysynyt nuortean reippaana vuosien painosta huolimatta. Kuvalehtien välityksellä ovat sivullisetkin nähneet tilannekuvia juhlilta, ja paljon kiitoksen sanoja on myös näinä päivinä vanhalle kaartille sekä yleensä entiselle Suomen sotaväelle omistettu. — Huolimatta siitä, että paremmat kynäniekat ovat asiasta jo sanottavansa sanoneet, tahdon minäkin sinne perään panna »Eskon puumerkkinä».
Ei ole jälkipolvi ansiottomasti jakanut kiitosta entiselle sotaväellemme eikä sen mainehikkaalle kaartille. Täytyyhän jokaisen todeta, että vanha sotaväki — kaarti ja armeijapataljoonat — kykeni kasvattamaan miehiä, jotka eivät pärjänneet hyvin yksinomaan sotilashommissa, vaan jotka myös yleiseltä kansalaiskunnoltaan ovat osoittautuneet miesten miehiksi. Heille oli sotapalvelus kuten jokin kansalaiskorkeakoulu, missä kasvatus- ja opetustyötä tehtiin sotaa sekä myös rauhaa varten. Jos silloinen miesaines oli erinomaista, niin varmaan oli opetuskin tehokasta, koskapa sen jäljet näkyvät vielä vuosikymmenienkin perästä. — Katsottakoon miehiä, joilla on ruhtinaan ryhti, avoin ja reipas esiintyminen, rehtiyttä uhoava olemus! Nämä tunnetaan heti vanhan väen miehiksi.
»Paraatisotilaita!» huudahtaa moni nykyisen kurittoman ajan kasvatti. — Turha solvaus, vääräksi osoittautunut! Se seikka, että entisajan sotilaat osasivat hyvin muodollisen harjoituspuolen — äksiisin — ei suinkaan estänyt heitä olemasta hyviä kenttämiehiäkin, sen on kokemus osoittanut. Ja sitäpaitsi taktiikka rakentui ennen toiselle perustalle kuin nykyisin.
Nimimerkki »Antti Eräs», Kansan Kuvalehden pakinoitsija, vertaili äskettäin vanhaa ja nykyistä sotaväkeä toisiinsa ja vanha väki pääsi hänenkin arvostelunsa mukaan etualalle. »Antti Eräs» kyllä ihmettelee, mistä johtui entisen sotaväen hyvä henki, sillä — niin hän arvelee — ei silloisilla sotilailla ollut oikeastaan muuta korkeampaa kannustinta kuin pelkkä sotilaskutsumuksen arvossapitäminen. — Allepainettu uskaltaa kuitenkin olla eri mieltä asiassa. Tosin eivät entisajan sotamiehet osanneet uneksiakaan Suomen itsenäisyydestä, mutta autonoomista maata he kyllä palvelivat ja ymmärsivät hyvin, mikä edustava asema heillä oli ryssien rinnalla sivistyneemmän isänmaansa sotilaina. Kansallistunto ja tietoisuus etevämmyydestään antoi lisäksi ryhtiä ja varmuutta, joita hyveitä vielä lisäsi venäläisistä usein saavutettu voitto marsseilla, ammunnoissa y.m. sotilaallisissa kilpailuissa. Joskin Suomen poikia ennen komennettiin venäjänkielellä, niin ryssiksi heitä ei saatu eikä oman päällystön taholta yritettykään saada. Suomalaisia he tahtoivat olla, ja se juuri kohensi ryhtiä, antoi pontta otteisiin ja terästä tarmoon.
Päällystö vanhassa sotaväessä oli myös sivistynyttä, perusteellisen upseerikasvatuksen saanutta ja ennen kaikkea hengeltään yhtenäistä. He olivat miltei järkiään Haminan kadettikoulun kasvatteja, ja siinä koulussa — sen voi vieläkin todeta — opetettiin upseerit, niin aatelispoikia kuin enimmäkseen olivatkin; tuntemaan suomalaista luonnetta ja kohtelemaan miehiä inhimillisemmin kuin esim. Saksan sotalaitoksessa, mistä meidän nuoreen armeijaamme koetettiin salakuljettaa preussilaisia tapoja tunnetusti huonolla menestyksellä. — Sanalla sanoen: Vanhan väen upseeristo oli tehtävästään tietoista valioväkeä, joka osasi luoda alaisiinsa sellaisen hengen, että se vieläkin yhdistää asetovereita lujilla siteillä.
— — —
Mutta sittenkin, olkootpa entisten sotilaittemme saavutukset miten suuria tahansa, luulisi nykyisen puolustuslaitoksemme pystyvän luomaan vieläkin parempaa. Onhan nykyisen sotilaan kutsumus korkeampi, kun hän palvelee vapaata isänmaata. Onhan kansakin sivistyneempää, joten palvelusaikakin voi olla lyhempi. Varoja myös uhrataan puolustuslaitoksellemme suhteellisestikin enemmän kuin ennen. Tuloksien pitäisi niinmuodoin olla sen mukaisia. — Mutta onko niin? — Ei ole, se täytyy surulla tunnustaa. Ei ainakaan vielä.
»Missä vika?» kysytään. Onko pojasta polvi huonontunut? Ehkä niinkin, mutta suurin syy minun yksinkertaisen ymmärrykseni mukaan on päällystömme epäyhtenäisyydessä, sanoisinko kirjavuudessa. Meillähän on olosuhteiden pakosta upseeristo koottu mitä erilaisimman kouluutuksen saaneista miehistä. Yksi osa vanhan väen kasvatteja, toinen Saksassa koulattua, kolmas valmistunut omassa kadettikoulussa ja neljäs ryhmä saanut olkalappunsa vapaussodan jälkeisessä »yleisessä jakelussa». Näiden lisäksi on vielä reservi- ja sk-upseereita, joista tosin ei ole varsinaisia kouluuttajia kaiketi tarkoitettukaan. — Kun näin erilaisilla edellytyksillä varustetun päällystön pitäisi luoda käden käänteessä yhtenäinen henki armeijaan, niin arvaahan sen, mitä siitä tulee. — Intriigejä, joiden seurauksena moni kokenut ja ansioitunut mies heitetään yli laidan, jotta nuorukaisille aukeisisi vakansseja.
Eniten kärsii kykenevän päällystön puutteesta suojeluskuntajärjestö, jonka merkitys armeijan tulevana runkona on ensiluokkaisen tärkeä. Kun on ollut ankara puute upseereista, on täytynyt osittain tyytyä muutaman kuukauden kurssin suorittaneisiin reserviupseereihin, joiden pohjatiedot ovat luonnollisestikin vaillinaiset ja hatarat, usein yleissivistyskin heikko. Ei voida tietenkään näiltä odottaa liikoja, vaikka materiaali olisikin ensiluokkaista ja innostus asiaan suuri. — Tilanne luonnollisesti on entisestään paljon parantunut ja vielä parempiin tuloksiin päästään, kunhan kadettikoulumme ennättää kasvattaa upseereita myös kaikkiin suojeluskuntajärjestön virkoihin.
Nykyisen armeijamme puolustuksena on tietenkin mainittava sen nuori ikä. Ei mitään pysyväistä luoda kädenkäänteessä, sehän on luonnollinen asia. Eteenpäin on menty aimo askelin, ja varsinkin armeijassa tehdään työtä tarmolla. Ja kunhan vielä sk.- järjestön virastojen välinen »paperisota» muutetaan luovaksi työksi ja miehistöllekin ruvetaan oikealla tavalla opettamaan sotilaskoulutuksen aakkosia ennenkuin mennään korkeampiin asioihin, niin hyvää tulee. Tähän asti onkin hapuiltu sinne ja tänne, otettu jätetty perustus — luja yhteishenki ohjelmaan kaiken maailman asiat ja sekä suomalaisen luonteen tarkkaan tuntemiseen perustuva kuri — hataraksi. Sitten vasta, kun tämä pohja on luotu, päästään eteenpäin. — Vanhan väen perustus oli luja, ja siksi sille olikin hyvä rakentaa.
Mutta olkoonpa puolustuslaitokseemme kohdistetut moitteet miten oikeutettuja tahansa, ei sovi silti olla pessimistisiä sen tulevaisuuteen nähden. Antaapa ajan kulua, päivän mennä. toisen tulla, niin vielä varmasti nähdään sotapoikaimme reippaat rivistöt vanhan väen aikuisten veroisina, ehkäpä parempinakin. — Silloin voidaan huoleti uskoa pojillemme vanhojen. kunniakkaiden traditioiden vaaliminen. ja isänmaa voi ylpeillä puolustajistaan. — Tämä aika voi tulla piankin mutta tehkäämme silti, me nykyisen armeijan kasvatit, kunniaa vanhan väen miehille!
Sivukulman Santeri