Vapauden arvo

Trokaus ja maatalousväen maine

Syrjäseutulaisen näkökulmasta Vapauden arvo[1] Kirjoittanut Sivukulman Santeri

Kansamme kohtalonhetkiltä

Kirjoitus julkaistu Paikallissanomissa 3.12.1942, s. 2-3.

Tätä kirjoittaessa — marraskuun viimeisenä — on kulunut päivälleen kolme vuotta siitä, jolloin idän valtavat laumat kävivät pienen Suomen kimppuun. Hyökkäyskäskyn antoi sama Stalin, joka vuodesta vuoteen oli maailmalle tolkuttanut, ettei Neuvostoliitto halua vaaksaakaan vierasta maata, mutta ei myöskään luovuta tuumaakaan omaa maatansa. Hyökkäys Suomeen ei tosin ollut ensimmäinen eikä viimeinenkään Moskovan hirmuvaltiaan konnantöistä eikä se oleellisesti poikennut tavanomaisesta venäläisestä diplomatiasta, mutta rauhaa rakastavalle Suomen kansalle se sittenkin tuli yllätyksenä. Viimeiseen asti täällä uskottiin rauhalliseen ratkaisuun siinä selkkauksessa, johon meillä itsellämme ei ollut osaa eikä arpaa. Olimmepa sovinnon vuoksi — joskin kirvelevin mielin — valmiit antamaan suuret kappaleet kalliista maastamme, jotta »Leningrad vain tulisi turvatuksi».

Mutta Moskovan valtiaat tahtoivat enemmän. Heillä oli kyllä ennestään maata enemmän kuin puolet Euroopasta, mutta lisää piti saada, aina vain lisää. Kyllähän Stalin & kumppanit olivat aikanaan paasanneet ankarasti kapitalistien ahneudesta, mutta käytännössä ovat nämä kumppanukset osoittautuneet maailman suurimmiksi »kapitalisteiksi». Hyökkäys Suomen kimppuun on siitä kouriintuntuvin esimerkki.

Paitsi pohjatonta ahneutta kiihoitti ryssän valtiaita hyökkäykseen myös sotilaallisen kunnian tavoittelu. Puolan sotaretki ei tuonut juuri kunniaa neuvostojoukoille, joiden mainetta piti parantaa Suomen nopealla valloittamisella. Ryssien suunnitelmiin kuului m.m. Helsingin valloitus itsenäisyyspäiväämme mennessä. Valtauksen lavastamiseksi perustettiin m.m. Otto-Ville Kuusisen marionettihallitus, jossa »maatalousministerinä» heilui sama käheä-ääninen Äikiä, joka nyt päästelee pajunköyttä illta päästään neuvostomaasta Lahden aalloilla.

Ei päässyt Kuusisen-Äikiän porukka »Terijoen kaupunkia» pitemmälle, ja neuvostolaumatkin pysäytettiin Mannerheim-linjalle useiksi kuukausiksi. Itärajaltamme ryssät monin paikoin lyötiin takaisin rajan taakse tai motitettiin Kainuun ja Pohjois-Karjalan lumisiin korpiin. Tosin oli meidän 105 raskaan, mutta kunniakkaan taistelun päivän jälkeen pakko tehdä ankara rauha, mutta vihollisemme rauhansopimuksen perusteella ryöstämä alue oli monin verroin suurempi kuin se maapala, jonka nämä pystyivät meiltä asevoimin ottamaan.

— — —

Jälestäpäin on talvisodastamme puhuttu kuin ihmeestä. Täytyy myöntää, että se olikin ihme, vieläpä suuri ihme. Tosin kyllä Suomen sotilaat taistelivat selkä seinää vasten niin sinnikkäästi kuin yleensä on mahdollista, ja lisäksi heitä vielä innoitti asiansa ehdoton oikeus ja kotirintaman tuki sekä liikuttavan kaunis uhrimieli. Mutta sittenkin — taistelujen verisinä ja kuumina raivotessa — karski rintamasotilas tunnusti vilpittömästi rinnallaan seisoville aseveljilleen: »Kyllä meitä tässä taistelussa auttaa korkeampi voima, yksin emme tästä selviäisi.» — Kuolema silmien edessä taisteleva karu ja läpeensä rehellinen etulinjan taistelija ei mielellään lausunut Jumalan nimeä, nimeä, jonka varjolla hän tiesi niin paljon etuillun ja väärin kerskatun, mutta siihen nimeen hän kuitenkin luotti ja siinä nimessä hän tiesi olevan isänmaansa pelastuksen.

Talvisodassa me menetimme paljon, mutta voitimme myös paljon. Vasta sodan ankarina päivinä — oikeastaan jo painostavina YH:n viikkoina — sisäisesti rikkinäinen kansamme löysi itsensä, eheytyi. Vasta silloin saatoimme todeta, että kaikki puolueemme ovat toisissa asioissa olleet oikeassa, toisissa taas väärässä, joten tasoissa ollaan. Ei käynyt myöskään epäileminen minkään kansanluokan isänmaallisuutta, sillä samaa epäitsekästä velvollisuuden tietä astuivat niin tulilinjojen miehet kuin kotirintaman väestökin. Isänmaallisuudesta ei nyt juuri puhuttu, mutta sen sijaan osoitettiin teoissa rakkaus tähän maahan ja kansaan. — Varmaankin nuo uhrimielen ja syvän velvollisuudentunnon innoittamat teot noteerattiin korkealle kaikkein ylimmässä instanssissa, koskapa kansamme pelastui — todellakin kuin ihmeen kautta.

*

Kolme vuotta sitten alkanut puolustussotamme jatkuu yhä, emmekä osaa tarkalleen sanoa, milloin rauhan päivä kovia kokeneelle kansallemme koittaa. Sen vain tiedämme, että nytkin olemme oikealla asialla: eihän meillä ole muuta valittavana kuin taistelu tai tuho. Moskovan välirauhan ajan harjoitti perivihollisemme maatamme ja kansaamme kohtaan sellaista painostusta, että »Sinivalkoisen kirjan» II osa antaa siitä vain kalpean aavistuksen. Vihollisemme tarkoitus oli selvä: Suomen lopullinen tuhoaminen. Se yritti ensin saada täällä aikaan sisäisen hajaannuksen, mutta kun tässä epäonnistui, yritti taloudellisesti ja muullakin tavoin lannistaa vastustusvoimamme. Ellei suursota olisi ulottunut myös Venäjän alueille, olisi hyvin kyseenalaista, vieläkö yleensä eläisimme tässä maassa, vaiko olisimme pakkotöissä Siperian lumisilla tundroilla. Kun kerran ryssä ilman minkäänlaista syytä ammutti tai muuten tuhosi Neuvostomaahan täältä ja Amerikasta siirtyneitä kommunistiaatteen innoittamia suomalaisia, jotka hartaasti halusivat rakentaa ihannoimaansa maata ja valtakuntaa, niin silloin saattaa hyvin arvata, mikä kohtalo olisi ollut monillakin suomalaisilla. Sillä juuri suomalaisia perivihollisemme vainosivat noissa harhautuneissa kansalaisissamme. — Kirsi Huurteen kirja »Sirpin ja moukarin alla», antaa tyrmistyttävän kuvan niistä kärsimyksistä, joita nämä virvatuliin uskovat kansalaisemme ovat Venäjällä saaneet kokea. Kirjoittaja oli itse aatteeseensa uskova kommunisti, joka meni vapaaehtoisesti ja passilla ihannoimaansa maahan, mutta yhdeksän vuoden kuluttua palasi takaisin Suomeen, jonka vasta suurten kärsimysten jälkeen tunsi ja tunnusti oikeaksi isänmaakseen.

— — —

Sotamme siis jatkuu vielä, mutta me uskomme vuoren vankasti vanhurskaan rauhan koittamiseen Suomelle ja koko ihmiskunnalle. Emme nytkään tahdo puuttua isoisten asioihin — emmehän kuulu mihinkään suurvaltaryhmään — vaan me käymme erillistä taistelua olemassaolostamme. Tahdomme pysyvän työrauhan, joka saadaan vasta sitten, kun perivihollisemme on nujerrettu. Tuo nujertaminen ei ole niin helppoa kuin ehkä joskus uskottiin, mutta kerran on vihollisemme voima ehtyvä ja sen tuho koittava. Ehkä tuo aika on lähempänä kuin tällä hetkellä osaamme kuvitellakaan. — Siihen asti saavat rintamamiehemme kuitenkin taistella ja ase kädessä valvoa, ettei perivihollinen pääse rajan yli. Se on yhäti ankaraa työtä, se kysyy hermoja ja useasti vielä mittaamattomasti sisua. Talvisodassa tuo sinänsä selvä asia uskottiin kotirintamallakin, mutta — niin, oivalletaanko se vieläkin yhtä selkeästi. — Käsi sydämelle, lukijani, ja vastaa tähän hiljaisuudessa itsellesi.

— — —

Kohta vietämme itsenäisyytemme 25-vuotisjuhlaa. Menkäämme tuona juhlapäivänä Herran temppeliin kiittämään Häntä, joka sentään niin äärettömän paljon hyvää kaiken kärsimyksen keskelläkin on meille antanut. Sinulle ehkä aineellisesti enemmän kuin itse tajuatkaan, sinulle taas ehkä kärsimystä mielestäsi liikaakin. Mutta siltikin olemme saaneet niin paljon hyvää, että sen rinnalla jäävät varjoon niin maailman prameus kuin kestetyt kärsimyksetkin: olemme saaneet vapaan Isänmaan. — Ja kirkosta käydessämme nöyrin mielin sankarien hautakummun ääreen osoittamaan kunnioitusta niille miehille, jotka miehuutensa parhaina vuosina antoivat elämänsä isänmaansa ja kansansa puolesta.

Muistakaamme juhliessamme myös niitä miehiä, jotka rajalla vartiossa seisten takaavat itsenäisyytemme säilymisen. Rintamamiehemme ansaitsevat kotirintaman kiitollisuuden, jonka varsinkin näin joulun alla tulisi puhjeta näkyviinkin muotoihin.

Sivukulman Santeri

1. Tätä kirjoitusta ei alun perin ole varustettu otsikolla, vaan otsikko on annettu vasta kirjoitusta Wikiaineistoon tuotaessa.