Siirry sisältöön

Varpuselleni (Avellan)

Wikiaineistosta
Varpuselleni.

Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Sua, varpukainen, holhon hartahasti,
Ja itku silmissäin
Ma ohranjyvät luen useasti,
Kut noukit kädestäin.
Sua armastellen, vaikket uljaella
Voi höyhenvarjollas;
Sun tunnen, vaikkei nokkas ilmoitella
Voi ääntä rinnastas.
On verhos tumma, kieles kieltä vailla
Kuin yöhyt solkenaan.
Et kiillä, etkä laula kertun lailla,
Oot ystäväinen vaan.
Sua julmaks’ huudetaan ja kummastellaan,
Ett’ sua suosinkaan;
Mut ootpa hellä: – miksi oudostellaan?
Muut’ enpä vaadikkaan.
Kun vaattehistas sua naureskellaan,
Sa katsot holhojaan;
Ja höyhenyistäs kullat hohtehellaan
Ei sais mun antamaan.
Muut liverrystä keltasirkkuin kiittää
Ja ääntä kanarein; –
Ma etsin olentoista vaan, jon liittää
Ma saisin rinnoillein.
Ei katso lempi muodon kauneutta,
Ei siitä kylliks’ saa;
Se iloitsee vaan autuallisuutta,
Jon muissa nostattaa.
Kun riemuiten sa noukit kämmenyistä,
Joll’ istut, pienoinen;
Sa etkös kosta mulle hellytystä,
Sa etk’ oo kaunoinen?
Ma suosiolla tahdon onnistella
Sun kevääs pikaisen;
Ja haudalles, kun kuolet, vuodatella
Sitt’ kaipuun kyynelen.


Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1874: Runoelmia. Suomentanut Edvin Avellan. K. E Holm, Helsinki.