Verokeksintö

Akanotto vai veronkorotus?

Syrjäseutulaisen näkökulmasta Verokeksintö[1] Kirjoittanut Sivukulman Santeri

Tulevaisuuden urheilun tuki

Kirjoitus julkaistu Paikallissanomissa 6.2.1936, s. 4. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1889740?page=4 / Viitattu 19.2.2026

Nyt on taasen käsillä se aika, jolloin kunkin kansalaisen raha-asiat ja yleensä koko huushollipuoli joutuu naapurien ja kylänmiesten julkisen pohdinnan alaiseksi. Kuluneen kuun lopulla hikoili suuri yleisö kunnian ja omantunnon velvoituksella, ja nyt parastaikaa verotuslautakunnat tarkkailevat näitä aikaan saannoksia. Se on varmasti myös hiostuttavaa hommaa, sillä ehdottoman totuuden ja oikeudenmukaisuuden löytäminen on aina vaikeata ja erikoisesti vielä verotusasioissa.

— — —

Vanha tuttavani Kalle Koikkala, joka on erikoisesti kiinnostunut verotusasioihin, onnistui kyllä keksimään harvinaisen nerokkaan laitteen, jonka avulla olisi löydetty absoluuttinen totuus. Mutta, ikävä kyllä, tämä laite särkyi kokeiltaessa.

— Olettaen, että lukijoita mahdollisesti kiinnostaisi tämän ainutlaatuisen ja nerokkaan laitteen kohtalo, lainaan tähän sanasta sanaan tuttavani kertomuksen keksinnöstään ja sen surullisesta tuhosta.

»Olin kauan aikaa miettinyt, aloitti Kalle, »miten verotuslautakunta parhaiten ja varmimmin pääsisi selville siitä, onko veroilmoitus oikea. Loikoillessani eräänä iltana sohvalla keksinkin asialle ratkaisun. Ja tuota pikaa oli valmiina laite, sinänsä yksinkertainen, mutta kuitenkin ehdottoman varma ja tehokas. Heureka, huusin innoissani, niinkuin aikaisemmin eräs toinen kuuluisa keksijä historian oppikirjojen mukaan kuuluu huudahtaneen, ja niin painuin kiireen vilkkaa verotuslautakunnalle keksintöäni esittämään.

— Mitä asiaa? kysyi lautakunnan puheenjohtaja, pieni ja kiukkuisennäköinen mies.

— Minulla olisi esiteltävänä eräs keksintö, jonka avulla päästään verotuksessa ehdottomaan totuuteen, ilmoitin lyhyesti.

— Hassu mies, sanoi puheenjohtaja. Pähkähullu, lisäsivät jäsenet.

— Niin, se on tällainen lasiputki, jatkoin esittelyäni, lasiputki, joka päättyy alhaalta pallonmuotoiseen laajennukseen, missä on punaisenväristä nestettä. Lasiputkessa on asteikko niinkuin lämpömittarissa, nollakohta vain on hyvin ylhäällä. Nollasta alaspäin ovat miinus-asteet ja ylöspäin muutamia plus-asteita. Asteen väli on 1,000 mk ja puoliastetta siis 500 mk.

— Jos nyt verotettava ottaa oman veroilmoituksensa oikeaan käteensä ja tämän mittarin vasempaan, niin nesteen yläraja osoittaa, onko ilmoitus oikea. Milloin se asettuu nollan kohdalle, pitää ilmoitus paikkansa, mutta jos tulee miinusasteita, niin verovelvollinen yrittää salata tulojaan ja veroilmoitus on siis väärä. Jos taas mittari näyttää plusasteita, mikä tietenkin on perin harvinainen tai oikeastaan sairaalloinen ilmiö, niin siinä tapauksessa verotettava on merkinnyt plankettiinsa olemattomia tuloja. — Mutta ehkäpä sopisi koetella laitetta? Jos arvoisat lautakunnan jäsenet kokeilisivat omilla veroilmoituksillaan, niin sittenpähän nähtäisiin, mikä merkitys laitteella todella on.

Koe tehtiin, oikeastaan monta koetta, mutta kukin teki kokeensa salaa eikä ilmaissut toisille tulosta. Kaikkien naama punoitti. Tilanne oli kiusallinen.

Vihdoin eräs lihava ja vitsikkään näköinen mies rustasi hät’hätää itselleen veroilmoituksen, otti sen oikeaan käteensä ja mittarini vasempaan pivoonsa. Hän teki kokeen julkisesti, ja katso: mittari osoitti nollaa! Ilmoitus oli siis oikea.

— Annahan tänne se plankettisi, sanoi puheenjohtaja.

— Enkä anna, vastasi kokeen tehnyt lihava ja vitsikkään näköinen mies ja samassa hän heitti veroilmoituksensa palavaan uuniin. Mutta voi kauhistusta: hän silmäsi vielä kerran minun mittariini, naurahti pirullisesti ja viskasi mittarin palasiksi uunin reunaan.

Raivostuin silmittömästi ja hyökkäsin mittarini särkijän kimppuun. Mutta siinä samassa verotuslautakunta in corpore tarttui minuun kiinni ja viskasi minut, suuren keksijän, ulos helmikuiseen hankeen. Ja puheenjohtaja, pieni ja kiukkuisennäköinen mies, potkaisi minua selän alapäähän, missä jo ennestään oli pahanlainen paise . . .»

— Ja siihen potkaisuun sinä kaiketi heräsit? keskeytin minä ystäväni Kallen kertomuksen.

— Niin, siihen juuri minä heräsin, sanoi Kalle murheellisena.

— Onkohan se paise edes todellisuutta? kysäisin piloillani. Valitettavasti on, lausui Kalle, se on koko kertomukseni ainoa ja surullinen todellisuus . . .

Sivukulman Santeri

1. Tätä kirjoitusta ei alun perin ole varustettu otsikolla, vaan otsikko on annettu vasta kirjoitusta Wikiaineistoon tuotaessa.