Vielä kerran

Vielä kerran Kirjoittanut Mikko Uotinen

Vielä mekin kerran

lapset Karjalan,

toivontuomistomme

näämme kukkivan.

Vielä mekin kerran

täällä noustahan,

ajan ihmisvirsi

kerran kuullahan.

Älkää luulko että

ijäks unihin

kuoli Väinön kansa

heimo hehkuvin.

Älköön luulko ettei

kannel Karjalan

kaiju uutta tulta

pohjan kansahan.

Miksi unta nukkuu

lapset Karjalan?

Siksi, että kahleet

kahli Karjalan.

Uudet opit, virret

voitti Väinämön,

nosti kulmillemme

himon helmistön.

Meitä aina polki

aika unehen,

samaa vieras vaati

pahoin polkien.

Sitä omain orjuus

painoi murtaen,

oma mahti kylvi

syksyn siemenen.

Sitten armotonna

luki tuomion,

»rajakunnahilla

petturjoukko on».

Meitä kyllä syytti

mutta unhoittaa:

»kyllä lännen rantaa

ruotsi rumentaa».

Luokoot tuomioita

meille aina vaan,

apua he sentään

ei käy antamaan.

Mutta heidän apu

senhän tunnemme,

siinä aina orjain

kahleet näemme.

Mutta vielä kerran

lapset Karjalan,

poistaa povestansa

talven painavan.

Kevätvirtain lailla

silloin kuohahtaa,

ilmi ihmisvirren

kannel kajahtaa.

Ei se nouse tästä

toisten tukien,

nousee sorronkilvet

alas repien.

Nousee julistellen

tiedon sanomaa,

korkealle nostain

veljesvaltikkaa.

Lähde: Uotinen, Mikko 1908: Iltaruskoja. Työväen sanomalehtiosakeyhtiö, Helsinki.