Viija: II. luku

Wikiaineistosta
I. luku II. luku
Viija
Kirjoittanut Kauppis-Heikki
III. luku


– Jopahan sieltä viimeinkin tultiin.

– Jo tultiin, eikä sinne iäksi mentykään, sanoi Reeta kotijoukon tervehdykseen. – Onkos teillä ollut ikävä?

– On minulla ollut, joutui pieni Liisa valittamaan.

– Vai on minun omalla pienellä piiallani ollut ikävä. Mutta nytpä on Viija täällä ja loppuu teiltä kummaltakin ikävät, puheli Reeta, heitellen Viijan päältä vaatteita.

– Onko Viija nyt täällä hyvin kauan?

– On hyvin kauan. Ja niinhän minä lupasin sinulle, että minä tuon, kun vaan maltat odottaa.

Tytöt olivat ennestäänkin hyviä tuttavia, mutta nyt he vasta tunsivat oikean tuttavuuden alkavan, kun ei tarvinnutkaan erota niin vähän ajan perästä kuin ennen kylässä käydessä. Heille löytyi kahden ollessa puuhaa paljoa enemmän kuin ennen yksinään. Liisa oli oppinut käymään äitinsä kanssa navetassa pieniä eläimiä, vasikoita ja lampaita, ruokkimassa, mutta Viija sitä ei ennen ollut miksikään huviksi huomannut. Nyt kun Liisa opetti, tuli hänestä melkein yhtä ahkera. Ja olihan siellä heidän entinen Onnentuojakin, Viijan äitivainajan perintö- ja nimikkolehmä. Se oli valkea, pystypäinen vielä, vaikka sen kiveröiden sarvien ympärillä oli jo lopumma kymmenen uurrosta poikimisen merkkejä.

– Puskeeko se Onnentuoja, jos minä annan sille heiniä? kysyi Viija seisoen pieni heinätukko sylissä.

– Ei se toki puske, vakuutti hänen tätinsä ja lisäsi, että sehän saapi ollakin nyt sinun nimikkonasi, ja jospa tuo olisi sulle pitemmän onnen tuoja kuin äidillesi.

Kurkalta heitti Viija lehmälle heinätukon, jota se alkoi syödä jauhatella. Viija katsoi ulompaa, miten vihko väheni, ja siinä katsoessa muistui vielä mennyt kesä mieleen. Karjatarhan aidan takaa oli hän katsonut, kun äiti oli iltasin lypsämässä. Näytti niin somalta, kun maitosäikeet sirrahtelivat, että olisi tehnyt mieli mennä aivan luokse. Ja olisi hän mennytkin, mutta äiti peloitteli, että ”suuri härkä tulla möyrittää”.

Nuo muistot kun johtuivat Viijan mieleen, tahtoi mieli käydä nyreäksi ja jos ei Liisalla olisi ollut uusia toimia valmiina, olisi itku kohta pullahtanut. Oli ne välistä riepuvauvatkin hyviä, mutta syrjään ne jäivät puulehmäin ja -lammasten rinnalta, joita Kivirannalla loisena oleva Verkko-Lassi vuoleskeli tytöille töittensä lomalla. Ne olivat aivan nelijalkaisia ja muutamat oikein sarvipäitä. Lassi oli nyt lasten mielestä oikein hyvä. Hän tiesi kertoa satujakin, osasi kukkua käkenä ja ”laskea kaljaa”. Sadut tahtoivat viimeiseltä loppua, mutta kun tytöt väsymättä tahtoivat uusia, täytyi Lassin ruveta kertomaan omasta päästään ”niistä suurista ahvenen kossukoista, joilla on järvessä kauniit kivikartanot ja paljon peltoja”.

– Onko niillä suurilla kaloilla lehmiä? kysyivät tytöt.

– Lieneekö niillä lehmiä, en malttanut kysyä, vaikka kävin minä kerran niiden kotona, selitti Lassi tolkussaan. – Vaan peltoja niillä on paljon, eikä tarvitse kyntää, ei kylvää, ne vaan kasvaa itsestään. Käyttelevät ne minuakin katselemassa ja kun satun haihtumaan, niin silloin ne posahtavat ja se on yhtä paljon kuin että ”täällä minä olen”.

Kevättalveen tullessa oli tyttöjen karja kasvanut niin suureksi, että nurkassa oleva navetta oli melkein täynnä. Viijalla niitä oli enemmän kuin Liisalla. Olipa yksi aasikin, tehty Aapisen kuvan mukaan, samoin pukki ja pässi.

– Onpa nyt tytöillä karjaa, ihmetteli Reetakin. Vaan millä te maksatte tekopalkat Lassille?

Tytöt joutuivat katselemaan toisiinsa. Eihän he muistaneet olevan itsellään mitään, jolla maksaisi. Tädin antamat sokeritkin oli syöty sitä mukaa kuin ne oli saatu.

– Teidän pitää maksaa, turvautuivat he viimein Reetaan.

– Eikä tarvitse, selitti Lassi. Kyllä nämä itse maksavat. Liisa tuopi aina juomista ja Viija maksaa sitten, kun kasvaa isoksi ja minä tulen vanhana kerju-ukkona sinulta ruokaa pyytämään. Elä silloin viskaa tuonne nurkkaan palasta, vaan käske pöydältä syömään. Kaskethan?

– Käsketäänhän me toki Lassi pöydältä syömään. Eikös käsketä, Liisa?

– Ei se Liisa ole enää siellä, kun Viija on omassa kodissaan... Mutta laitathan sinä hyvän ruuan, niin kyllä minä tulla kompuroin palkoilleni?

Viija suostui kaikkeen, kun toinen kyseli. Lupasi leipää, piimää ja vielä voitakin, ja viimeisen lupauksensa perästä sanoi, että antakaa, täti, voikakkua.

– Nyt taas, sanoi Reeta. Oletkos muistanut lukea?

– Osaan minä jo pukista ja pässistä pikku kukkoon asti, selitti Viija.

– Jopa tuota onkin, vaan saisitte sitä kiinnittää, nauroi Reeta ja lähti kakkua antamaan.

Talosilla olo se kumminkin vei paljon aikaa. Aivan tuon tuostaan tuli tyttöjen lehmille kesä ja silloin ne ajettiin Mikkosen hakkiolle ja sieltä Mansikka-ahojen kautta kotiin. Siinä puohakka kävi kun karjaa kuleteltiin näitä Lassin neuvomia laitumia. Vierastenkin silmään pisti nuo lasten karjalaumat ja vaimovieraat katselivat ja kyselivät Viijan lehmäin nimiäkin.

– Kyllä on somia ja paljon enemmän kuin Liisalla. Enempi mahtaa olla oikeitakin lehmiä, kunhan joutuu, arvaili yksi.

– Se on onnellinen tyttö, vakuutti toinen.

– Eihän se ehkä yhden lehmän emäntä ole. Saanee tuo toki isolla kirnulla kirnuta, lisäsi kolmas.

– Ei sen, jolla on iso kirnu, tarvitse kättä koskea.

– Kyllä se tuo tyttö viedään sellaisiin, ettei tarvitse puutteen päiviä maistaa.

– Synti toki olisikin, jos noin rikkaalle puutteen päivät tulisi.

Viija kuunteli tarkasti tällaisia puheita ja mielissään hymisten nykytti leukaansa ja laitteli tavaroitaan. Hänelle alkoi jo hämärtää, että on hän toisellainen kuin Liisa ja muut pienet tytöt. Eipähän niistä puhuttuna niin mitään. Hänen omat tavaransa alkoivat välistä tuntua vanhoilta ja hän mieltyi silloin Liisan leikkuihin, ja täti käskikin ne hänelle antaa, mutta Liisan täytyi tyytyä omiinsa.


Talvi lähestyi loppuaan. Tuvan nurkkajuureen ilmaantui joku pälvi ja kaunis nurmi nosti päätään. Nyt oli ilo Kivirannan lapsilla! Kaikki tavarat vietiin pälveen ja siellä kului enimmät osat päivistä. Toisia pälviä oli ilmaantunut eloaitan kupeelle ja viimein pellon piertanotkin paljastuivat. Tyttöjen mielestä oli kesä jo aivan parhaillaan. Varis raakui päiväkaudet pellon takana petäjikössä. Se oli ensimäinen kesälintu.

– Ei nyt enää tarvitse kenkiä, päättivät tytöt ja juosta siepoittelivat avojaloin. Reeta komensi pitämään kengät jalassa, kunnes tulee kuivat maat. Mutta kyllä se varoitus oli kiusallista noudattaa. Eikä aikaakaan, kun Reetan silmä vältti, olivat kengät poissa ja silloin hakemaan pajunoksista urpia, jotka muka olivat valkeita lampaita. Muutamain päiväin perästä alkoivat he iltasilla katsella jalkojaan vesissä silmin.

– Sehän siitä tuli, sanoi Reeta. Enkö minä sanonut, että antakaa olla kenkäin jalassa. Nyt ne ovat varissaappaat. Ettekös kuulleet, kun se tuolla petäjän latvassa on laulanut, että ”saat, saat saappaat, itkupillit päällisistä, punaiset paulat palkasta”.

Kesken tihkamisenkin nauratti tuo tyttöjä.

– Niinkö se varis laulaa? kysyi Viija.

– Niinhän se laulaa. Ja jos ei silloin heti paikalla pane kenkiä jalkaan, niin se antaa saappaat.

– Joko on tytöillä uudet saappaat? kysyi Lassi ja tuli katsomaan. – Onpahan, aika sievät ovatkin. Muuten se varis olisi hyvä suutari, vaan on oppinut köyhäin lasten suutarina ollessaan niin kovin näperästi nahkaa pitämään, että tahtoo muillekin pienuudella pilata. Eikös ne purista?

– Eihän nuo kuin kipeloivat, sanoivat tytöt itkunaurulla.

– Jo on typerä se varis, päivitteli yhäkin Lassi. Tuon aikaa ollunna jo pienten tyttöjen ja poikain suutarina, eikä yksiäkään tavankokoisia kenkiä kuulu ikänään tehneen. Kun te otittekin tuon istukastyttöjen suutarin kenkiänne tekemään.

– Eihän me ole otettunakaan, vakuuttivat tytöt, joita tuo kenkien pienuus oli itkettänyt, vaan täytyi nauraakin tuolla variksen typeryydellä.

– Saisittekin olla juoksentelematta, sanoi Reeta, ja tunnustella aapista ennen kesää. Se jäi kovin vähälle.

Kaikkein vähimmän mieleistä oli nyt luku, kun taas oli terveet jalat, jotka kermalla voideltua tulivat entiselleen. Ei tahtonut kirjaimia tuntea. Liisa vähän paremmin, mutta Viijalle tekivät muutamat ”tenttelin”, eikä Reetakaan joutanut työn kiireessä neuvomaan, käski vain tunnustella ja kun Lassi on tuvassa, kysyä siltä. Lassi olikin hyvä neuvoja. Hän otti muistettavat havaintoesineet, enimmästi omasta kalastusmaailmastaan. Ja opetus alkoi näin;

– No, tunnethan sinä [fraktuuran] ison I:n. Pieni i on kuin pappilan portin pylväs. Pieni s on kuin hiilikoukku. Ä on kuin länget ja kulkuset nokissa. Pieni m niin kuin nuotan laudus, t kuin mies kirves olalla; n alhaalta auki, u ylhäältä, k:n kita havottaa kuin uistimen nielleen hauen kita. Pieni l niinkuin lampaan sorkka ... muuthan sinä jo tunnetkin.

Viija alkoi tavata uskontunnustusta, mutta jo seisahtui.

– Mikä siellä tuli eteen? kysyi Lassi.

– Noita en taas muista, valitti Viija.

– Näytä tänne... Pientä y:tä ja h:ta et muista. Nyt muista, y on kuin havukirves ja h niinkuin varsi olisi katkennut. Pane nyt mieleesi. Ja tottahan sinä emäntänä ollessasi tuot Lassille piimää neuvomapalkasta.

– Tuon minä hyvin suurella tuopilla, vakuutti Viija.


Vettä sataa, päivää paistaa,
kohta saamme kesän.
Kesäkuulla lämpimällä
löysin linnun pesän.

Tämän laulun opetti Lassi muutamana päivänä verkkoa kutoessaan sillä palkalla tytöille, että nämä panevat rihmaa kävylle, joten hän saa myötäänsä kutoa, sillä kalan pyyntiin oli jo kiire; järvi lainehti sulana. Lisäpalkaksi lupasi Lassi ottaa kauniilla ilmalla mukaansa, jos Reeta antaa luvan. Heti tytöt lupaa puistamaan sellaisella ytäkällä, ettei Reeta voinut kieltää. Nyt odottamaan kaunista päivää! Heidän mielestään olisi jokainen päivä ollut kylliksi kaunis, mutta Lassi selitti, että pitää olla tyyni ilma ja päiväpaiste, joka aamu kävivät he katsomassa järvelle ja eihän kauan ollutkaan, ennenkuin tuollainen aamu tuli.

Aikoja ennen olivat tytöt rannalla odottamassa. Jopa päästiin viimeinkin lähtemään. Lassi meloi ja kokan puolella istuivat innostuneet toverit, jotka eivät tahtoneet katselemishalultaan muistaa, että laidan toisella puolen on vetelä vesi vaarana.

– Missä ne ovat ne suurten kalain huoneet? kysyi Viija.

– Ne ovat tuolla keskellä selkää syvässä, selitti Lassi. Vaan täällä on pienten kalain huone, lisäsi hän ja alkoi lappaa nuoraa ylös järvestä.

Silmät pyöreinä katsoivat tytöt, että mitä sieltä mahtaa tulla. Ja kyllä heiltä pääsi rehakka nauru, kun merta kohosi vesikalvoon ja ahvenet siellä päästivät aika päräkän. Lassi nosti merran veneeseen ja puisti ahvenet siihen.

– Tuoko se on kalain huone?

– Tämähän se on, sanoi Lassi.

Tytöt tulivat aivan luokse ihailemaan ja tarttuivat hipristellen pyrstöönkin, mutta kun ahven aina puistatti itseään, pääsi se irti, ja se heidän ilolleen kävi.

– No ruvetkaahan nyt istumaan, mennään taas toiseen paikkaan.

Lassi katsoi vielä paljon mertoja ja verkkoja, joita oli aina vähän paikassaan. He olivat kulkeneet kauas järven toiselle puolen.

– Onko teillä lapset nälkä? kysyi Lassi.

– Ei ole, vastasivat he kuin yhdestä suusta.

– Jaksattekos olla vielä niin kauan, että minä käyn tuolta Reittulasta voita hakemassa?

– Jaksetaan me olla.

– Vaikkapa tulette tekin, niin näette siellä paljon pieniä poikia, sanoi Lassi, kun pelkäsi, että jos ne yksinään menevät tapaturmassa järveen.

Olikin siinä talossa poikia, eikä ollut kuin vähän yli kymmenen vuoden vanhin. Emäntä otti kohta tytöt vieraakseen. Hän oli ihmeen leikkisä ja kiusasi kaikkia pienten talojen tyttäriä miniäkseen. Liisa joutui heti kohta kireelle, ja emäntä kuului jo paikalla antavan pienen kissanpojan kihloista. Tarjottu kissanpoika oli tytöistä niin mieleinen, että oikein. Mutta kun Viija kuuli, että se annetaan Liisalle, alkoi hän tulla nyrpeälle mielelle.

– No, elähän, Viija, pahoittele, sanoi Reittulan emäntä. Antakaa olla yhteisenä. Pitää sen minun miniäni olla siksi hyväsopuinen, niitä kun tulee paljon. Olisinhan minä sen saattanut antaa Viijallekin, mutta tämä on jo liian rikas minun miniäkseni.

Emäntä vielä syötti näitä pieniä vieraitaan ja sitten he lähtivät venheelle, kissanpoika esiliinassaan, missä se niin somasti mutelehti.

Mäkien rinteellä, missä havu- ja lehtipuut ovat sovinnoliisesti ottaneet yhteiset olopaikat, syntyi tuo joka vuotinen kilpailu kauneudesta. Havupuut olivat saaneet kopistetuksi talvellisen lumen pois niskoiltaan ja seisoivat nyt muhkeina tummansinisessä turkissaan. Koivujen nupuista nosti lehtien lukematon joukko päitään ja tervehti nuoruuden innolla tätä vanhaa maailman rakennusta.

– Vielä voittaa havupuu, sanoivat ihmiset. Vaan jos vähän sataisi, kyllä jäisi pian jälelle.

Harvoin on taivas ollut niin myötäsukainen ihmisten tahdolle kuin nyt. Pilvet alkoivat kaikessa hiljaisuudessaan kohota vähitellen yli taivaan. Ilma tuntui painavalta. Tyytyväisinä haukottelivat ihmiset asunnoissaan iltapuolella päivää ja painautuivat aikaisin levolle, arvellen, että kyllä nyt yöllä puhkeaa satamaan. Niin tekikin. Aivan pystysuoraan tulla rapisti aamuun asti.

Usvana kohosi talven tallentamat kätköt metsien peitosta ja alangoilta. Suokuiri kuiritti ja ripakoitteli alinomaa, ja vikla siihen sekaan sutkitti niin sakeasti kuin olisi tahtonut äänellään hämmentää kaikkien muiden laulun. Sade taukosi ja pienimmätkin lintuset saivat vähän suunvuoroa.

– Jo on lehtipuu voitolla, riemuitsivat ihmiset, kun katsoivat metsään.

Kauniin heleän värisiä olivat nyt talven tyhjinä olleet koivut. Ulkona tuntui pihkalehtien haju. Joutui nurmikin näkyviin ja valmisteli lapsille hauskat leikkipaikat.

Viija ja Liisa olivat sateen perästä muuttaneet talouspaikkansa piertanolle, ison kiven kupeelle, jossa savileipiä alkoi valmistua, niinkuin leipurissa. Kissanpoika oli siellä kolmantena ja laukkaili selkä kyyryssä, ja pisti sille välistä päähän ruveta heittämään koppia savileivillä, josta tytöt elättiään torua nujuuttivat.

– Milloinka sitä uusilla vastoilla kylvetään? kysyivät tytöt Reetalta.

– Kunhan lehti kasvaa oikein isoksi.

– Johan ne ovat isoja, inttivät tytöt. Me on jo talouspaikalla monta kertaa kylvettynä.

– No eikö se sillä vältä.

– Niin, vaan oikein...

– Kylläpähän keritään, sanoi Reeta.


Kevät kuluikin jo jotenkin likelle Juhannusta. Reeta leipoi rieskataikinata ja oli tehnyt suuren kalakukonkin.

Joko nyt on lauantai? kysyi Liisa, joka jo tiesi vähän viikon päivistä, ja tiesi että rieskat tehtiin aina lauantaina.

– Ei ole, vaan huomenna ei jouda rieskan leivontaan.

– Kukas tämän syöpi? kysyi Viija lähennellen kalakukkoa.

– Huomenna minä vasta sanon sen ja paljon muuta lystiä, sanoi Reeta ja taputteli rieskan päällystää naurussa suin.

Tytöt koettelivat kysellä, mutta eivät saaneet tietää muuta. Iltasilla kylvettiin uusilla vastoilla ja sitten ne nakattiin saunan katolle. Kenen vastanlatva meni kirkolle päin, se kuoli ensi vuonna ... sellainen oli näet taika. Mutta eipä nyt tullut yhtään kunnollista kuolon merkkiä.

Aamusilla tuli Reeta herättämään lapsia ja arvuutti, minne nyt lähdetään.

– Minnekä? kysyivät tytöt, joita näytti vielä nukuttavan makeasti.

– Kirkkoon, ilmoitti Reeta.

Silloinpa ei näyttänyt unta olevan, ei mailla eikä halmeilla.

– Ette eilen sanonut.

– En sanonut, että saisitte rauhassa nukkua.

– Missä ne ovat vaatteetkaan, alkoivat he itkusilmin hätäillä.

– Olkaahan nyt hätäilemättä, sanoi Reeta. Peskäähän silmänne ja syökää sitten, ei tässä niin kiirettä ole.

Mutta ruoka oli kadottanut entisen hyvän makunsa. Hampaat jauhoivat niin hitaasti, että tytöistä tuntui kuin vene jättäisi, jos he ensimmäisenkään kakun loppuun söisivät. Toiset ne sen sijaan näyttivät kovin hitailta. Joutuivat he viimeinkin rantaan ja sitten sitä lähdettiin. Tytöt istuivat keskellä venettä niin toimessaan kuin olisivat jo olleet kirkossa. Reeta oli perässä. Isäntä Samppa, josta ei ole ennen mainittu, rupesi soutamaan ja aikoi soutaa Katajasaareen asti, ja siitä sitten Reeta. Samppaa tuskin milloinkaan sanottiin isännäksi, lieneekö ollut talon pienuus vai mikä siihen syynä. Kylän kesken sanottiin häntä joko Kiviniemen Sampaksi tai Reetan Sampaksi. Eikä hän ollut pahoillaan, vaikka kuulikin, että Reetan nimi siinä ensimäisenä on. Samppa oli näet noita tavallisia työmiehiä, joita joskus sattuu. Ne elävät kuin herran pojat, jos saavat tuollaisen Reeta-tädin vaimokseen, joka tekee kaikki kaupat. Vaihtaa ikiloput hevoset nuorempiin, antaa sen miehelleen ja sanoo: ”Ajapas tuolla, niin et palellu taipaleelle.” Tekee kaikki muutkin kaupat ja onpa usein mukana voinkin myynnissä ja ostaa sillä tiellä Sampalle uuden hyvän hatun, ja sitten ylistelee, että:

– Kas nyt minun miesrahjustani, kun se on viittä vuotta nuoremman näköinen kuin tuo vanha luuhka päässä.

Uuttera hän olikin työmies ja soutaja samaten. Mielihyvällä katsoivat tytöt, kun isä nutun heittäen veteli. Piippu oli liivin taskussa ja sen varteen airon ponsi soutaessa niin mukavasti nappasi. Samppa oli pieni miehenkäpiäinen ja kasvoihin katsoen luuli outo hänen aina nauravan, vaikka tuskin hän nauroi senkään vertaa kuin muut vakavamman näköiset.

– Kun olisi ollut hevosella lähteä, sanoi Samppa seisauttaen aironsa ja pyyhki hikeä otsaltaan.

– Paljonpa tuolta on kierrosta ja huonot tiet, sanoi Reeta. Sillä väellään on jo kirkolla, kun maata myöten Vääränmäessä.

Vene kulki jo kaukana kodin kuuluvista. Järvet suurenivat ja rannoilta näkyi isoja taloja ja peltoja, joiden keskeltä kyntömies näytti niin pieneltä kauas katsoen, kuin kärpänen suurella pöydällä. Talottomilla rannoilla ja saarilla kasvavat koivukot olivat kuin juhlaa varten pukeutuneet. Välistä aukeni eteen sivullepäin oleva lahdelma.

– Täti, katsokaapas tuonne, sanoi Viija osoittaen lahdelle päin.

– Mitä? Eihän tuolla ole kuin yksi venemies.

– Eikö se ole korkealla vedestä?

– Tuoko vene?

– Niin.

– Ei se ole, vaikka se siltä näyttää, sanoi Reeta. Airojen kolketta kuului jälestä päin.

– Nuopa taitavat tavoittaa, sanoi Samppa. Joutuin ne lähenivätkin ja ulommitse jo oijustivat edelle. Niillä oli suuri venhe ja paljon soutajia.

– Samppansa on Reeta pannut soutamaan, kuului joku sanovan, kun olivat päässeet vähän edelle.

Reeta ei virkkanut mitään, kiinnitti vain melomistaan, aivan kuin näyttääkseen, ettei tässä hänkään jouten ole. Katajasaari kohta lähestyi, johon oli Sampan määrä soutaa.

– Minulla on nälkä, sanoi Viija heti maalle päästyä.

– Ja minulla, lisäsi Liisa.

– Ette syöneetkään kotona, sanoi Reeta ja nosti kalakukon veneen tuhdolle.

Saaresta lähdettäessä rupesi Samppa vuorostaan perään. Ja muutenkin oli muhkeampaa olla miehenpuoli perässä, kun oli lähi talojen mentävä ja kirkkokin kohta lähestyi. Maantiekin kulki melkein lähi rantaa ja siellä ajoi kirkolle päin herraskärrit, niinkuin Reeta sanoi.

– Mikäs se tuo on, jota ne pitelevät ylhäällä? kysyi Viija.

– Se on parasolli, selitti Reeta.

– Ei se ole Olli ... vaan tuo, joka on pään päällä ylhäällä, selitti Viija, jonka mielestä tuo nimi oli paras Olli.

– Sinä et ymmärrä, sanoi Reeta. Eihän se mikä Olli ole, kuin pa-ra-sol-li. Ja ne sillä suojelevat, ettei sada vettä eikä paista päivää.

– Vaan paistaahan yhtäkaikki päivä.

– Saapihan se meihin paistaa, vaan ei herrasväkeen.

Tytöt tirkistelivät ajaviin niin uskolla, etteivät huomanneet edestäpäin lähenevää siltaakaan ennenkuin aivan lähelle päästyä. Vene alkoi mennä jo alitse ja airot sillä kohdalla niin somasti kolkkasivat.

– Näettekö tytöt tuota mustaa törökkiä tuolla? kysyi Reeta, osoittaen maalle muutaman matkan päähän.

Mikä se on?

– Se on muistopatsas. Eiköhän käytetä tyttöjä katsomassa.

– Kun ei tulisi myöhä, sanoi Samppa ja käänsi jo veneen kokkaa maalle päin.

– Eikä tule. Pitää sitä toki näyttää.

Samppa olisi jäänyt venheeseen tupakoimaan, mutta kun Reeta sanoi, että ”tule vaan sinäkin”, niin lähti sitten perästä astua teppailemaan. Ihmeissään katselivat lapset tuota mustaa rautaista törilästä, jonka ympärysaidassa oli hirveitä rautapiikkejä. Tytöt eivät osanneet kysellä paljoa mitään, matta kyllä Reeta selitti. – Siinä oli ollut sota ja siihen oli ammuttu muutama sotaherra ... vitialuodilla kuuluu hutkautetun keskeltä poikki, että hevosen selkään on vaan jäänyt sääret, ja niineen päivineen se oli juossut pappilaan asti.

– Ammutaanko niitä ihmisiäkin? kysyi Viija vähän peloissaan.

– Ampuu ne sodassa, kun ne ovat pahoja, selitti Reeta. Tässäkin kuulutaan niistä sodassa ammutuista venäläisistä tehdyn tuohon jokeen siltaa.

Yhä enemmän heitä ihmetytti Reetan kertomus. He eivät tunteneet kuin yhden venäläisen, Harja-Heikin, joka oli kaikkien pienten tyttöjen mielestä hyvin hyvä, hän kun antoi vaskisormuksia.

Maantietä käveli kaksi hattupäätä, vielä vähän keskenkasvuista neitiä. He jäivät ulkopuolelle patsaan aitausta seisomaan, odotellen edellisten poistumista ja silittelivät äänettöminä hiekkaa kenkänsä kärellä. Reeta lähestyi heitä hyvää päivää nyökäyttäen ja kysyi:

– Kenenkä te olette tyttöjä?

Ei tullut vastausta. Silittelivät vain hiekka, vilkaisten salaa toisiinsa.

– Ette tainneet kuulla, uudisti Reeta. Minä kysyn että kenen tyttöjä olette.

Ei tullut lisää.

– Hyvänen aika tokiinsa, säälitteli Reeta pois kääntyessään. On kai surkeata! Kauniita hyvännäköisiä ihmisen alkuja, vaan ovat kuuroja ja mykkiä.

– Olivatkohan ne mykkiä, arveli Samppa venheelle mennessä.

– Mitäs vielä. Ei muuta kuin ylpeitä, sanoi Reeta. Siinä sen näette, tytöt, kuinka halpana herrasväen lapsetkin pitävät meitä talonpoikaisia. Ei puhetta anneta.

Virran alasuussa ilmestyi uusia katseltavia. Tuolta jo näkyi pappilaakin vähän koivujen keskeltä – kaikki huoneet maalatuita. Pienten kirkkomiesten sydän hytkähteli kaikkea tuota suuruutta katsellessa. Vakaisemman näköisiksi tulivat vanhatkin. Venhe joutui jo kirkkomaan kohdalle, josta kiviset ja puiset hautamerkit näkyivät järvelle.

– Tuolla se on Viijankin isä ja äiti, sanoi Reeta.

– Missä? kysyi Viija.

– Tuolla kirkon mullassa. Ei ne taulut tänne näy. Ne ovat enemmän tuolla laidalla hautausmaata.

– Eikö mennä sinne?

– Ei ennen kuin viedään eväät kortteeriin, sanoi Reeta.

Sitten oli ensimmäinen asia hautausmaalle. Muutamia ihmisiä siellä jo seisoskeli lukemassa hautakirjoituksia. Reeta meni lasten kanssa suoraan Viijan äidin haudalle.

– Siinä se on, sanoi Reeta syvästi huokaisten.

Tytöt katselivat haudan päällystä. Reeta alkoi lukea taulusta kirjoitusta, joka loppui näin:

Jätti jälkeensä yhden lapsen ja kaksi sisarta.

Taulun takana oli virren värsy:

Ajalla joll’ emme ajattele,
tulee meill’ tuoni vieraaks’
– – –

Siihen asti sai hän luetuksi, kun mieli murtui itkuun. Lapset kun näkivät Reetan itkevän, tekivät samoin. Samppa joutui vasta loppuun. Hän oli tavaillut muutamata ”Lampuen miehen” hautakirjoitusta, eikä heittänyt kesken, kun kerran tuli aloittaneeksi. Suru keskeytyi vähän, kun joku viinan maussa oleva mies kulki siitä sivu ja sanoa töräytti: ”Siinäkin on omaa joukkoaan: eukko tyttöineen itkee ja mies nauraa ääressä.”

Samppa hämmästyi niin, että näytti vielä enemmän nauravalta. Reetaa harmitti tuo juopuneen ukon lause ja siinä itkukin haihtui.

Soitettiin kohta iltakirkkoon. Siellä oli tytöillä paljon katselemista lehterin laitoihin maalatuissa tauluissa ja alttarin päällä olevassa suuressa taulussa, joka kuvasi Kristusta ristillä. Paljon kauniimpi oli tuo kuva lasten mielestä, kuin mikä heidän aapisessaan oli.


Kivirantalaisten kortteeri oli lähellä kirkkoa, melkein maantien vierellä. Siinä asui pitäjän koulumestari ja sen vuoksi heidän taloaan nimitettiin lyhyesti Mestariksi. Siinä oli melkein puolen pitäjän käymäpaikka, kun mestarin Saara jaksoi olla suurimpinakin tungosaikoina joukon paljouteen suuttumatta. Aina hän liikkui tyytyväisen näköisenä ja naurusuulla pyysi siirtymään, jos joukko oli kaikki kulkupaikat tukkinut. Pyhäaamuna siinä ahtainta oli, kun hevosellakin tulevat ajoivat tähän soittoa odottamaan. Useammalle Saara ennätti jonkun sanan töittensä lomassa sanoa ja kehoitti menemään keittiöstä toiseen huoneeseen, samalla moittien sen pienuutta ja huonoutta, jolloin vieraat puolustivat, että ”jo toki tänne sopii”.

Niinpä sinne nytkin kertyi ihmisiä monelta eri kylältä. Viija ja Liisa istuivat vieretysten nurkempana, ujosti katsellen noita vihtoriinisia, pulskia emäntiä, jotka niin kodikkaasti istua hoilottivat. Laajassa soututuolissa istui Tuomelan emäntä ja kohenteli Petu-poikansa paidankaulusta. Hän oli kamarissa olevista emännistä arvokkaimman näköinen jo muutenkin ja sen lisäksi tuli kaksiosainen lihava leuka, jota ei monella olekaan.

– Käypä nyt Petu antamassa vieraille kättä, sanoi emäntä, kun sai kauluksen paikoilleen.

Poika alkoi kättelemisensä, suuri vehnäskyörä vasemmassa kädessä.

– Elä niin lyömällä, neuvoi hänen äitinsä. Pistä niinkuin aikamiehetkin.

Poika ei niin heti tervehtimistavastaan luopunut, löi vain niin että seinät vastasivat, kuka kätensä ojensi.

– Ylyys! Siitä se isäntä tulee, sanoivat lyöttäjät, nostaen kättään korkealle.

Naurussa suin ja leuka arvokkaasti asetettuna katsoi äiti, miten poika kätteli. Tytöt vetäysivät yhä nurkemma, ettei kai heidän tarvinne antaa kättään tuohon losaukseen.

– Noin rohkeita ne ovat lapset, jotka kasvavat ihmisten ilmoissa, sanoi joku kirkkomiehistä.

– Toisenlaisiahan ne ovat lapset kyläisellä kylällä, sanoi Reetakin. Ei nuokaan meidän tytöt menisi kylässä kättä antamaan...

– Teillä on kaksi melkein yhdenkokoista tyttöä, sanoi Tuomelan emäntä.

– Ei tämä pienempi ole minun. Tämä on sisar-vainajani tyttö.

– Tämähän se on se rikas tyttö, ainoa Rasilan perillinen, sanoi Mestarin Saara.

– Vai niin ... vai tämä se on!... Kyllä minä nyt... Taisihan tämän isä olla vähän sukujakin minuun... Joko tämä on vanha?

– Vasta seitsemännellä.

Emäntä näkyi ajatuksissaan jotain laskevan, ennenkuin sanoi: vai seitsemännellä.

Viija oli tähän asti saanut muiden huomaamatta istua ja katsella, mutta nyt alkoi ujostuttaa, kun Petun äiti, sukulaisuutta selittäessään, aina vähän väliä tarkasteli.

– Täti, eikö lähtä jo kirkkoon, sanoi Viija.

– Aivan kohta.

– Kyllä nämä tytöt sopivat menemään meidän kärryissä, sanoi Tuomelan emäntä.

– Jokohan jäisitte, sanoi Reeta. – Ne ovat vielä niin ujoja, varsinkin tämä Viija, etten minä saisi olla hyvin kaukana heistä.

– Kyllä se täti sieltä kirkolta heti löytyy, jos mennään jälempääkin, puheli Tuomelan emäntä.

– Niin, jääkää vaan hevoskyytiin, minä odotan siellä kirkon portilla, myönsi Reeta.

Tytöt jo taipuivat jäämään, mutta kiire oli kirkolle. Emäntä koetteli vehnäpullilla houkutella odottamaan, mutta kun ihmisiä ehtimiseen ajaa hyristi ohitse, täytyi tyttöjen päästä lähtemään vähän ennen kellojen soittoa. Emäntä otti Viijan syliinsä ja isäntä Sylvi piteli Liisaa. Petu istui keskessä ja oli kovassa hevosen-ajamistouhussa, mutta ei hänen isänsä antanut ohjaksia.

Emäntä puhutteli hyvittelemällä Viijaa ja saikin tietää Lassin vuoleksimasta lehmikarjasta sekä talouspaikasta piertanolla. Emäntä puolestaan kertoi Petun hevosista, tämänkeväisestä ruunikko-oriista ja niistä monista läkki- ja puuhevosista, joita on joka markkinoilta ostettu.

Kohta oltiin kirkolla. Reeta ja emäntä lähtivät lapsinensa hautausmaalle kävelemään. Samppa jäi seisomaan sikarinkauppiaan luokse. Papit tulivat kohta ruumiita hautaamaan ja lukkari alkoi vetää virttä, niin että kaulasuonet pullistuivat.

– Tuolla lailla sitä sinunkin isäsi ja äitisi vietiin hautaan, selitti Reeta saattojoukon lähdettyä Viijalle.

– Ikävähän se on kuolema ja kun vielä orvoksi jääpi, huokasi Tuomelan emäntä ja ohjaili poikaansa Viijan ja Liisan kanssa yhtä matkaa kävelemään.

Viimeisiä ruumiita saattamaan ei jäänyt kuin yksi pappi, toinen meni jo kirkkoon.

– Mennään ihan papin perästä kirkkoon, ettei jäädä takapenkkiin, ehdotti Tuomelan emäntä.

Mutta ne olivatkin jo täysiä, keskipaikoille vielä mahtui, kun sai penkinsuulle asettuneita eukkoja niin paljon houkutelluksi, että päästivät ohitsensa. Äidit istuttivat lapset keskeensä ja sitten alettiin katsella kirkkoa. Alttarikuvassa oli tytöille vielä hyväksi aikaa katselemista. Saarnan aikana rupesi heitä nukuttamaan. Petu syödä muokkasi vehnäpullaansa.

– Anna siitä Viijallekin, kehoitti Petun äiti, mutta kun poika ei ollut milläänkään, lohkaisi hän itse.

Liisakin havahti ja alkoi nyristä, että eikö lähtä jo pois.

– Ollaanhan vielä, että kuullaan ketä on kuollut, houkutteli Reeta.

Kohta ne joutuivatkin ja sen perästä pitkä luettelo ketä aikoo avioliittoon.

– Kyllä keräytyy noita köyhiä, kun ei kuin renkiä ja piikoja enimmästään kuulutetaan, kuiskasi Tuomelan emäntä Reetan korvaan.

– Vähänpä tuntui muita olevan, myönsi Reeta. Papin viimeisiä rukouksia lukiessa alkoi jo joukot mennä ulos. Paluumatkaksi otti emäntä taas tytöt kärryihinsä ja siihen kun Reeta joutui Mestariin, oli kahvikin valmiiksi keitetty. Se oli nyt omaisen puolesta. Siinä sitten tutkittiin kaikki sukuhaarat, puolelta ja toiselta, ja kun luuloa lisäksi pantiin, tuli Viija neljänneksi serkuksi emännälle. Reeta ei siinä miksikään omaiseksi kääntynyt, mutta ennenkuin emännän kanssa erosivat, olivat he hyvät kuin parhaat sisaret. Puhuivat jo paljon sellaisia asioita, joita ei jokaiselle sanotakaan.

Koti-ikävä alkoi tyttöjä vaivata ja Samppakin kopisteli piippuaan lähtevän näköisenä.

– Taitaa nämä meidän pienet kirkkomiehet jo kiirehtiä kotiin, sanoi Reeta. – Hyvästi nyt emäntä ja paljon kiitoksia.

Ei niin vähät kannata kiitellä. Mutta jos vähänkin soveltuu, niin käykää toki koko joukolla meillä kylässä, kun ollaan vähän omaisiakin, kehoitti emäntä.

Sitten heitettiin erojaishyvästit. Kaikki käänsivät selkänsä kirkkoon päin. Voimakkaimmat ajoivat hevosilla, huonoimmat astuivat jalan ja keskinkertaiset kulkivat veneellä. Rannoilta lähtikin veneitä toinen toisensa perästä mennä tuijottamaan kotiansa kohden. Soutumiehet vain eivät olleet selkäänsä kääntäneet, he katselivat nyökkäistessään yhä etenevää kirkon tornia ja tuolta toisaalta päin näkyviä kauppapuoteja rantatörmällä. Yhä ne etenivät ja viimein jäivät tuonne niemen taakse näkymättömiin.

Väsymys verkastutti kirkkomiesten kulkua. Tuntui niin hyvältä ajatella kohta pääsevänsä vuoteelleen. Aurinko oli korkealta kesäpäivän matkoiltaan kelluellut alemmaksi ja paistoi hyvin hellävaroen hienon pilvihunnun lävitse.

Viijan ja Liisan päät painuivat veneen nytkähdellessä yhä alemmaksi ja kun aurinko, toivottaakseen hyvää yötä, viimein kuvasi kauniit ruskot taivaalle, olivat ihmiset, niin isot kuin pienetkin, suloisen unen helmassa.


Kirkossakäynnin muisto säilyi Kivirannan lapsilla aina talveen asti. Vanhatkaan eivät käyneet enää kuin yhden kerran kesän aikana, ja sillä tiellään otti Reeta Tuomelan emännän kutsut täyttääkseen ja kävi hänen kotonaan yötä olemassa. Nyt heidän ystävyytensä kasvoi yhä lujemmaksi. Siellä oli katseltavana kaikki talon rikkaudet, pienimmistä suurimpiin. Monta tusinaa oli Reeta lukenut kahvikuppiakin ja tusinan suuria hopealusikoita, siihen muita rikkauksia jos kuinka paljon. Samppakin innostui Reetan kertomuksesta, niin että sanoi: ”Mahtaa olla omistaan elävä talo.”

Reetan kertomukseen liittyi vielä, että siinä on kaksi poikaa, toinen Petua vähän vanhempi, Vester-niminen, joka ei näytä aivan niin virkeäjärkiseltä, mutta kyllä siitä vielä mies tulee.


Joutui taas tuo hiljainen talvi, joka supisti elämän niin pieneksi, että Kivirantakin näytti pihasta päin katsoen olevan hyvin hienossa kantimessa muusta maailmasta. Jäälle oli harvoin ajettu tien viipero, joka vei toisiin taloihin. Pihassa soikuloi muutamia vähän enemmän tallatuita polkuja, joista Sampan heinätie oli pisin. Sitten vei saunalle vahvin ura, joka oli lämmmittäjäin jaloista tallautunut melko mustaksi. Kylpy olikin ainoa virkistys kylminä talvi-iltoina, eivätkä herrat ole tyytyväisempiä istuessaan teatterinsa penkillä, kuin oli Samppa päästyään kuuman saunan lauteelle vasta käteen. Lämmittämisestäkin sai hän pitää tänä talvena suurimman huolen, sillä Reeta ei sanonut rupeavansa mokomaan puohinkiin. Tyttöjenkään mielestä ei Reeta ollut aivan samanlainen kuin ennen, mutta eivät he osanneet sitä ajatella miksikään.

Muutamana aamuna tuli Lassi tyttöjä herättämään.

– Nouskaapa jo pois, kuin on yöllä tullut vieraita ulkomailta.

– Kuka se on se vieras? urkkivat tytöt raotellen silmiään.

– Kuka tuo lienee, ei sen puhetta ymmärrä, kun mitä lienee ulkomaan kieltä, selitti Lassi.

– Missä se nyt on?

– Eikö se liene kamarissa.

– Uskaltaako sitä käydä katsomassa?

– No, kun menette hiljaa, niin ehkä se ei suutu.

Hiljaa lähtivät tytöt hiipimään kamariin. Mökinmuori siellä parhaillaan joi kahvia ja Reeta oli pitkällään sängyssä.

– Lassi sanoi, että täällä on ulkomaan vieras, sanoi Viija.

– On se täällä vasussa, sanoi muori ja nosti vaatteen laitaa.

– Pikku lapsihan tuo on, sanoi Viija iloisena.

– Eihän se ole isokaan, myönsi muori. – Vaan ottaakos Liisa tämän veljekseen, sitä varten se kuuluu tänne tulleen.

Liisa ei puhunut mitään, näytti jo vähän ymmärtävän asiaa.

– Eipä taidakaan olla mieluista, lisäsi muori. Taitaa Liisaa peloittaa että perintö pienenee, jos ottaa.

Viija oli enemmän mielissään tästä uudesta vieraasta, vaikka ei hän kyselemälläkään päässyt selville, mistä se on tullut.

Kylän emäntiä alkoi tästä puoleen kulkea Kivirannalla ja toivat toinen toistaan suuremman pussakan ruokatavaroita, jotka kuuluivat olevan ”makuumiehelle”. Viijan sedän emäntä ja Kotaniemen emäntä, jotka olivat sisarukset, tulivat yhtä matkaa. Santtu-poika oli tietysti mukana.

– Eikö Viija saisi lähteä nyt setäläänsä kylille? kysyi Kupeiston emäntä Reetalta, kun alkoi poislähtö lähestyä.

– Minkä vuoksi nyt?

– Ei minkään muun, vaan olisihan sitä vähemmän noissa lapsissa hoitamista, kun et itse kumminkaan nyt kykene, selitti Esan emäntä.

– Onhan tuo nyt vähän niinkin, mutta siinä se tulee hoidetuksi yhtenä.

– Kinkerissäkin saisi olla samalla tiellään, huomautti vielä vieras.

– Onpa se Liisakin kotona, sanoi Reeta.

– Löytyypäs siihen nyt esteitä, sanoi Kupeiston emäntä kiukkuisesti. – Luulisi, että se siellä aivan nälkään näännytetään, kun se aina niin vastenmieliseltä tuntuu.

– No, viekää, viekää sitten sinne rikkaisiin hyvälle elämälle, vastasi Reeta takaisin.

Mutta toinen sanoi taas paraten. Ja lienee kai kuullut, että Reeta ihastelee Tuomelan rikkautta, kun viskasi sillä lopuksi.

– Jos teillä on mahtailemista, niin tulkaa sitten, kun minä paranen, sanoi Reeta kääntyen seinäänpäin vuoteellaan.

Sen enempää ei hän ruvennut puhumaan. Vieraat alkoivat laittaa Viijan päälle vaatteita. Kävi hän kumminkin ensin kysymässä lupaa, eikä Reeta ollutkaan Viijalle ynseänä. Kotaniemen emäntä kutsui Reetaa tulemaan viikon päästä heille kinkeriin, mutta ei Reeta luottanut tämän enemmän kuin toisenkaan sisaren ystävyyteen.


Kotaniemessä kinkerissä ei Kivirannalta ollut muita kuin Samppa ja Liisa. Viija tuli setänsä lasten kanssa ja joutui lukemaan Tuokon eteen, joka hänen lukuansa kiitteli papille mitä mainioimmaksi, jossa ei tällä kertaa ollut puoltakaan liikaa.

– Sepä on sangen kaunista, puheli pastori, että vaikka on orvoksi jäänyt, on Luoja sallinut tulla niin hyväin ihmisten hoitoon, että pitävät huolen lapsen sielun ravinnosta. Heille taivaallinen isä on sen palkitseva.

– Niin, ja tällä oli hyvälukijat vanhemmat, sanoi Tuokko.

– Aivan oikein, sillä vanhempain hyvyydestä samoin kuin pahuudestakin on lapsi usein osallinen, kuten käskyissä jo sanotaan. – Ole vaan lapsi ahkera vastakin ... saat tästä pienen kirjan lahjaksi.

Viija otti sen ja niijasi.

– Kuinka tämä Mari Arolainen osasi? kysyi pastori.

Tuokko yritti sanoa, että menihän tuo jotakuinkin, mutta kun näki Arolaisen itsensä luettavan parhaallaan Santtua, niin sanoi, että hyvästi se meni tältäkin.

– Kuinkas tämä Marin veli, Antti, osasi?

– Menihän tuo tavallisesti, vaan ei niin joutuin kuin näiltä, selitti Tuokko.

– Vai niin, vai niin, puheli pastori ja katsoi Antin silmiin. – Sinä olet kolmea vuotta vanhempi näitä tyttöjä ja ei vielä mene niin hyvästi.

– Kyllä minä osaankin, selitti Antti, vaan luin hitaasti, että ennättää nähdä, meneekö se oikein.

– No, olehan vaiti ja korjaa lukuasi ensi kinkeriin, päätti pastori puheensa.

Poika nyökäytti päätään ja poistui joukkoon, jossa toverilleen nauroi, mistä syystä häntä toruttiin.

Arolainen toi luettamansa lapset papin eteen ja Tuokon harmiksi selitti Santun lukua, että kyllähän se ulkoa menee, mutta lukee niin kovin kiivaasti, että ensimäistäkin uskonkappaletta lukiessa tulee sielulle silmiä ja korvia ja jos mitä.

Pastori antoi muutamia hyväntahtoisia neuvoja ajatuksella lukemiseen ja sitten siirtyi toisiin.

Kinkerin lopussa tuli kylän ”silmän tekevissä miehissä” sen verran muutosta, että Tuokko sai lasten kasvattajan viran, kun Arolainen, entinen pyhäkoulun pitäjä, anoi siitä eroa.

Pappien pois mentyä jäivät kutsutut kinkerivieraat vielä viimeistelemään.

– Viijahan sai kirjan. Tule nyt sedällesi vähän lukemaan, sanoi Esa.

Viijaa ujostutti alussa, mutta sitten se alkoi vakiutua ja Risa-Pekan kertomus miellytti muitakin.

– Eikös ole hyvä lukija tuo Viija, sanoi Arolainen. – Saisit sinä, Esa, kun olet setä ja holhooja, panna johonkin kouluun.

– Mitä varten? kysyi heti Tuokko.

– Sitä varten, että pääseehän jotain ymmärtämään tästä maailmasta. On niitä köyhiäkin pöllönä kuolemaan.

– Minkä ymmärryksen ne sieltä saavat, väitti Tuokko. – Laiskoja ja nenäviisaita tulee, eikä mitään muita.

– Laiska on laiska, vaikka ei i:tä tuntisi, ja joka opista nenäviisaaksi tulenee, niin silloin sitä on liika vähän, puolusti Arolainen.

– No se tuo lienee, sanoi Tuokko. Pitää sitten kouluttaa, vaikka menköön viimeinenkin penni ... ne sitten ehkä tytötkin pappilaan naidaan.

– Pappilaan ... viimeinen penni... Tuo nyt ei ole aikamiesten puhetta, sanoi Arolainen. – Suututtaa, kun aina törmätään viimeiseen penniin, vaikka ei keskimmäistäkään tarvitsisi mainita. Joku sata jos tuhansista menisikin, mitä tuo on.

– Mitäs vielä, sanoi Tuokko halveksivasti. Ei se tunnu mennessä miltään. Ja mitä sillä sen enemmällä viisaudella tekee, kunhan osaa lukea?

– Jos ei tehne. En minä rupea enää virkkamaan mitään, sanoi Arolainen.

– Niinpä se täytyy sanoa, iloitsi Tuokko.

– Ei se pakosta ole, vaan kun tämä ei ole mikään väittelyseura.

Esakin sai vähän suunvuoroa ja sanoi:

– Pitäisihän tätä Viijaa edes sen verran kouluttaa, että oppisi kirjoittamaan ... lukeahan tämä osaakin.

– Hyvästi osaakin ja siinä on kyllä, sanoi Tuokko, Mitä ”riivailemisia” niillä vaimonpuolilla on.

– No, eikö sitä mitään ole tehtävä, jota ei tiedä varmaan tarvitsevansa, kiivastui Arolainen. – Jos niin ajatellaan, mitä me ruvetaan kyntämään ja kylvämäänkään, satutaan vielä kuolemaan, niin silloin se työ meni hukkaan.

– Niin, vaan jos eletään, niin tarvitaan, se on toivon päälle tekemistä, sanoi Tuokko.

– Onhan oppiminenkin toivon päälle. Voipihan tuollekin Viijalle olla kirjoitustaito vielä hyvin tarpeeseen.

– Selitäpä milloinka, sanoi Tuokko ja nauroi koko naamallaan.

– Kyllä selitän. – Oletko, Viija, niin nokkelajalkainen ja käyt katsomassa, ettei siat liene nousseet rekeen ... ennätin sinne viedä lasten eväslaukun.

Viija lähti heti.

– Nyt minä selitän, jatkoi Arolainen. – Esimerkiksi siinä on kirjoitustaito ja muukin oppi tarpeeseen, että jos tuokin tyttö ei tahtoisikaan mennä naimisiin, vaan hoitaisi itse talonsa. Ja jos meneekin, niin suoraan sanoen sitä ennen tarvitsee osata kirjoitusta lukea ja kirjoittaa. On niitä silloin kirjeiden lähettäjiä ja eikö tuo ole häpeä jos kelle kulkea niitä muilla luettamassa.

Jopa nauroi nyt Tuokko kauniimmasti kuin koskaan ennen ja sanoi:

– Polttaa mokomat. On tuota muutkin olleet nuorena, eikä noita tarvinneet.

Arolainen yritti vielä jatkaa intosta, vaan painoi väkisin suunsa kiinni. Viija tuli samassa ilmoittamaan, että pojat tappelevat ulkona ja haukkuvat toisiaan. Tuokko kiirehti hätään. Santtu oli pudottanut muutaman kerjuupojan tallin portailta, josta tuli ensin voimain koettelu ja Tuokon tullessa oli poika mitä selvimmillä sanoilla selittämässä Santulle sukunsa historiaa, eikä hellittänyt, vaikka toinen vakuutti, että tulehan meille toisen kerran, niin et saa ruokaa. Tuokko kuuli pojan selityksessä niin paljon itseäänkin, että hän uutena lasten kasvattajana aikoi panna kasvatustoimensa alulle, mutta vasta oli hänen sormensa sitä suuntaa kohden haran, mistä pojan tukan olisi pitänyt löytyä, kun kompastui reen aisaan ja siihen se tämä ensimmäinen yritys raukesi.