Viija: IV. luku

IV. luku
Viija
Kirjoittanut Kauppis-Heikki

Viija tiesi nyt olevansa aikaihminen ja se tuntui niin somalta. Ennen eletty aika näytti kaikkine pikku toimineen jäävän tuonne hyvin kauas, juuri kuin mäen taa, josta vielä tuuli toi korviin remuavalle kuuluvaa lasten ääntä, samanlaista kuin kuulee vieras vielä vähän aikaa erottuaan saattamaan lähteneestä lapsijoukosta.

Edestäpäin ilmestyi toinen toistaan ihailevampia vastaantulijoita. Ne näyttivät olevan valmiit tekemään minkä palveluksen hyvänsä, jolla vain voisi miellyttää.

Käsillä oleva kesä muuttui juhannuksen aikana ihmeen ihanaksi. Se ilostutti kaikkien mieliä ja jos kenestä niin ainakin Viijasta elämä tuntui sellaiselta, jota mennään eteenpäin lentämällä. Aivan niinkuin nuo pääskyset, joiden leijailemista hän katseli kauniina iltana istuessaan ompelemassa aitan rappusilla, jossa iltapäivän paistetta varjosi lähellä kasvava Pihlaikko. Paljon oli sekin muuttunut, tullut aivan kuin nuoreksi.

Ihan joka paikka näytti Viijan silmissä iloiselta. Tuokin järvi lainehti nyt kauniimmasti, aivan kuin olisi sekin nuortunut, vaikka se nyt näytti paljon pienemmältä kuin ennen Lassin kanssa kalassa käydessä.

Viija hyräili jotain laulunnuottia ja katsoi järvelle.

– Kukas tuolta tulee, sanoi hän itsekseen. Eiköhän ole setä ja se näkyy tulevan tähän rantaan.

Esa käveli rannasta Viijan luokse ja tervehti.

– Mitäs sedälle kuuluu?

– Eipä mitään. Poikkesin vaan niityltä tullessani taloon. Mitenkäs täällä jaksetaan? Vieläkö on Sampan jalka kipeänä?

– Vielähän se on.

– Vai vielä. Onkos muut joukot kotona?

– Ei ole. Tätikin meni aamupäivällä niitylle katsomaan työväkeä.

– Vai niin. Paha kun sattui särkemään jalkansa työajan edellä. Lienee sillä ikävä.

– Luultavasti. Ja lähtekää setä tänne huoneeseen Sampan puheille, minä keitän kahvia sillä aikaa, esitteli Viija.

– Samahan tuo olisi. Vaan minä ajattelin ensin kysyä, etkö sinä haluaisi itsellesi ompelukonetta, niin minä ostaisin.

Viija aivan hämmästyi.

– Ompelukoneen ... samanlaisenko kuin on tuolla räätäli Imalla.

– Ei aivan niin suurta. Kuuluu niitä olevan pienempiäkin, selitti Esa ja lisäsi:

– En minä niitä ole nähnyt, vaan Kotaniemen Santtu oli kirkolla tavannut itse kauppiasta, joka on tullut kätten mahtain niitä myömään.

– Eikö ne maksa paljon ja osaako niillä sitten ommella? arveli Viija.

– Ei ne maksa kuin toista sataa, mitä se on. Ja ompelemaan oppii, kun kysyy neuvoa niiltä, jotka osaavat käyttää.

– Milloinka te sen jo ostatte? kysyi Viija, sillä hän tunsi mielensä tekevän mitä pikemmin tuota konetta.

– Vaikka aivan ensi viikolla, sanoi Esa.

– Kukas sen tänne hakee, kun Sampan jalka on kipeä?

– No, elä sinä siitä huolehdi. Kotaniemen Santtu aikoi lähteä hevosella ja se sen tuopi mielellään, tiesi Esa selittää kaikki valmiiksi.

– Santtuko?

– Niin, niin Santtu, toisteli Esa, ja tarkastettuaan Viijaa, joka näytti ajatuksissaan vähän hämmentyneeltä, lisäsi naurahtaen:

– Eikö sinua haluta tulla mukaan, niin saisit olla itse valikoimassa parasta.

Viija katsahti salaisella kiireellä setänsä silmiin ja sanoi:

– Ehkä tulee liika ahtaaksi kulkea, en minä taida lähteä.

– Vaan jos se käypi mennessään tahtomassa, niin tulethan?

– Olisiko se tarpeellista minun tulla?

– Sinä nyt suotta heittäyt noin ymmärtämättömäksi, vaikka olet rippikoulun käynyt aikaihminen, nuhteli Esa, vaikk’ei se kuitenkaan ollut todellista torumista, sen näki hänen myhäilevistä kasvojensa liikkeistä.

Ensi kerran tunsi Viija joutuvansa neuvottomaksi setänsä kanssa puhellessa, ja päästäkseen muihin asioihin sanoi:

– Tulkaa jo setä huoneeseen istumaan.

– Ehkä minä en maitakaan viipyä tällä kertaa, kun sain asiani sanotuksi. Vaan onko se nyt sinusta mieleen, josta puhuin.

– Niin mikä?

– Se ostaminen.

– Jo minä toki olen jos kuinka iloinen, kun te olette niin hyvä ja ostatte, sanoi Viija.

– No, mitäpä se minun hyvyyteeni paljon kuuluu, eihän siinä minun rahani kulu ja – tuskinpa sinunkaan... Hyvästi nyt... Tule sinnekin meille olemaan. Mikä pakko sinun on täällä olla niin sidottuna, tottapahan tekevät työnsä ja hoitavat talonsa.

Esa lähti ja Viija jäi yksin. Tuntui mieli niin iloiselta, kun pääsee omalla koneellaan ompelemaan. Kunhan vain oppisi. Ja kyllä sillä oppii, eihän mikä auta. Hän istui taas kynnykselle jatkamaan työtänsä, mutta kun ajatteli, miten sukkelaan koneella ommel tulee, niin alkoi tuntua hyvin tuskalliselta ruveta käsin neulalla nytöstämään. Eikä sillä ompeluksella ollut mitään kiirettä, kohtahan sen saapi sukkelaankin hyräytetyksi.

Viija heitti työnsä aitan orrelle ja meni kuuntelemaan lehmien tuloa. Hän kiipesi sille isolle kivelle, jonka kupeella he Liisan kanssa pienenä leikkivät ja asettui hiljaa. Kelloja kuului, mutta niitä oli useampia ja kaukana vielä. Pienenä tyttönä oli Viija tätinsä kanssa tuitutellut lehmiä kotiin, mutta nyt ei viitsinyt, sattuisi vielä joku järvellä kulkemaan ja se kuulisi, ettei mene kauniisti. Eikä ollut kuullut muidenkaan taloisten tyttärien tuituttelevan. Niinpä hän heitti sen sikseen ja alkoi sen sijaan hiljalleen laulella:

Minä seison kukkulalla,

ennen auringon laskemaa,

Näimpä siellä oman kullan

meren rannalla istuvan.

Auringon alentuessa tuli Reeta niityltä ja pieni karja ammuen perästä. Viija oli tehnyt siihen tauspellolle lastuista savun ja vei maitoastiat vastuukseen. Siellä hän lypsytiellä kertoi setänsä käynnin ja puheet Reetalle ja kysyi lopuksi:

– Eikö teistäkin, täti, ole hyvä, että setä laittaa minulle sen koneen, niin on ommella joutuisampi.

– Mikäs, hyvähän se on, sanoi Reeta ja muuttaen ääntään vähän kiukkuiseksi lisäsi.

– Mutta tuo ei ole minusta oikein paikallaan, että se setäsi rupeaa sinulle ikäänkuin puhemieheksi, niinkuin minä niistä hommista olen ymmärtävinäni. Vennon vieraat ne saisi tuon edes aloittaa.

Siihen ei Viija vastannut mitään. Häneltä oli tämä puoli asiasta melkein kokonaan unohtunut, vaikka hän olikin suunnilleen ymmärtänyt, mitä hänen setänsä puhui. Iltasilla he Liisan kanssa puhelivat pitkään, mutta kun Liisa oli reippaissut päivän niityllä, nukkui hän aikaisemmin. Viija ajatteli vielä yksinään, että miltähän tuntuisi, jos sulhaset tulisivat. Mitenkähän niitä pitäisi vastaanottaa. Siitä ajatteli hän leikillään virkkaa Liisalle toisena iltana.

Lauantai-aamuna hirnaisi Kotaniemen ori Kivirannan piha-aidan kupeella. Viijan sydän vähän hytkähti ja tuntui mieli hieman nololta, kun hän meni tädiltään kysymään lähdön lupaa.

– Pahahan se on olla menemättä, kun on asiata, mene vaan, sanoi Reeta.

– Eikö se Liisakin joutaisi? kysyi Viija.

– Eipä se oikein joudakaan ja tokko tuo ehkä...

Reeta yritti sanoa, että ehkä ei kelpaisikaan kärryihin, mutta heitti kesken lauseensa. Viija näki, ettei hänen lähtönsä ollut oikein mieleen Reetasta, mutta lähti hän siltä.

Kaunis kesäaamu huuhtoi mielen iloiseksi. Hauska oli ajella maantietä, jonka kahden puolen metsät humisivat, ja niittyjen ohitse. Tuolla näkyi pari miestä selät köyryssä kaatelevan heinää ja piikatyttö kai se oli, joka heidän jälessään hajoitteli heinät päiväksi kuivamaan. Nyt näkyi asettuvan haravanvarttaan vasten seisomaan ja katsomaan. Mahtoi ajatella, että jospa pääsisi kerrankaan tuollaista kyytiä kaupunkiin.

– Niittomiehiä, virkkoi Santtu, ja se taisi olla ensimmäisiä sanoja heidän ajaessaan.

– Jokohan lienevät, vastasi siihen Viija vähän ivalla.

Santtu ei ruvennut vastaan väittämään, vaan alkoi kertoa, että heillä on ollut lopuksi kaksikymmentä miestä heinän teossa, eikä heillä piikainkaan tarvitse usein niityllä käydä. Loppupuheesta pääsi siihen käsitykseen, ettei heillä taloisten vaimojen, ei nykyisten eikä tulevaisten, tarvitse milloinkaan niityllä käydä, jollei ilman huvikseen.

Kaupunkiin tultua tahtoi Santtu ensiksi käymään jossain kahvilla ja mitäpä hänestä saisi. Viija ei lähtenyt yksinään, mutta kun tapasivat muutaman oman puolen tytön, niin sitten hän suostui. Santtu vei ravintolaan, paremmalle puolen, eri kamariin ja tilasi ensin kahvit ja sitten viinit. Ujostuttaa tahtoi Viijaa, varsinkin silloin, kun tarjoilija lasia tuodessaan katsoi niin hymysuin jokaiseen ... mitä lienee ajatellut. Santtu ei ujostellut, hän oli mielestään voiton kukkulalla ja haki, kun toiset lasit oli juotu, kukkarostaan suurten setelien seasta pienempää rahaa, jolla olisi maksanut.

Siihen asti kävi kaikki hyvin, mutta sitten lähti asiat menemään huonosti. Ompelukoneiden kauppias oli niin liukas kieleltään kuin kolmeen kertaan rasvattu ja näytti aivan puoleksi väkisin työntävän tavaransa, mutta sitten se maksun määristä puheltuaan sai muilta jotain ajatusta päähänsä eikä kauppa enää ruvennutkaan päättymään. Hän tosin muuttui toista vertaa liukkaammaksi ja kyseli kaikilla mahdollisilla kohteliaisuuden osoituksilla tietä neitin kotiin, että hän itse tuo ensi arkena aivan sinne ja että siellä joutaa paremmin neuvomaan koneen käyttämistäkin. Kaupat tehtiin tuontia vaille valmiiksi.

Viija ei osannut mielessään olla kylliksi kiitollinen noin hyväntahtoiselle herralle, joka on niin vaivojaan säästämätön. Santtu ei ollut niinkään kiitollisella mielellä, sillä hän huomasi, että on siinä tuossa asiassa muutakin pohjalla, ei vain poroja. Kaikkena se tämä olisi mennyt, mutta kohta tuli toinen harmillisempi asia. Tuomelan emäntä oli Petun kanssa kaupungissa ja nyt ei Viija päässyt muuten kuin täytyi lähteä heidän matkaansa. Emäntä sanoi oikein suutaan syyhyttäen...

Niinpä sai Santtu palata yksinään takasin, pahoilla mielin, toivoen aikaa parempaa.

Tähän maailman aikaan oli vastus uudenaikaisista syöpäläisistä. Niitä olivat nuo ompelukoneiden kauppiaat. Joka paikkaan ne osasivat, kulkivat kesällä jokia ja järviä myöten etäisimmillekin kylille, vene koneita täynnä, ja mihin taloon he tulivat, siitä oli kotirauha kaukana. Isännät kävivät vakaviksi, emännät tyttärineen vaikeroivat kuin kuoleman kielissä, että pitäisi ostaa. Kauppias vielä lisäsi vauhtia, selitti ensin isännälle kamarissa tavaransa hyötyä ja hyviä maksuehtoja, meni sitten tyttärille antamaan kehoituksia, että pitäisivät pyyntiä vireillä, kohta isä taipuu. Isä sillä aikaa laski sormiensa avulla tulojaan ja menojaan, ja näissä viimeisissä tahtoi sormet vähäksi käydä. Ostaa se kumminkin täytyi, sittenhän siitä pääsi rauhaan.

Tämänlainen kiertokulku oli silloinkin alkamassa, kun koneenkauppias tuli Kivirannalle. Viija sitä oli jo odottanut ja kun näki järvellä tulevan, niin keitti kahvin valmiiksi. Vieras oli siististi puettu, niinkuin herra ainakin.

– Nyt minä tulin neidille lupaustani täyttämään, sanoi kauppias, suu aivan mansikan makuisena.

– Hyvin paljon kiitoksia vaivoistanne, sanoi Viija iloisen reippaalla talonpoikaistytön tavalla.

– Ei mitään kiittämistä. Minusta on hauskaa saada teille, viehättävä neiti, tehdä minkälaista palvelusta hyvänsä.

Viija ei osannut tähän vastata mitään, vaan lähti kahvin tuontiin. Ihmeissään hän katseli vieraan notkeutta, kun tämä nousi kahviakin ottamaan seisaalleen ja niin toimekkaana liikkui siinä puuhassa, että päät oli yhteen koskea.

– Neiti taitaa olla erittäin paljon huvitettu maa-elämästä.

– Siinähän tuo menee, kun ei ajattele.

– Niin! Minäkin olen syntyisin maalta, mutta perehdyttyäni kaupungin elämään en mitenkään muuttaisi takaisin ja luulen, että neiti olisi samaa mieltä.

– Hupainenhan siellä mahtaa olla kaupungissa asua, myönsi Viija.

Kaupunkilaisten elämää kiiteltyään meni vieras matkalaukulleen ja nosti sieltä viinipullon ja karamellirasian pöydälle.

– Suokaa anteeksi, sanoi hän. – Jos saan luvan neidille tarjota koneenkaupan päällisiksi lasin viiniä.

– Saapi toki vieras omaansa tarjota, sanoi Viija.

– Onneksenne! sanoi kauppias ja tuli kilistämään Viijan lasiin. Neidillä luultavasti on paljon kosijoita ja minä juon yhden heidän onnekseen, mutta sitä ei neiti voi arvata.

– Kukapa se onnensa arvaa. Olkoon vaan teidän kaupoillenne onnea.

– Paljon kiitoksia, kumarsi kauppias.

– Mitäpä tässä teidän puolelta on kiittelemistä. Paljon kiitoksia viinistä.

– Ei kestä, ei kestä. Nyt minä annan neidille neuvoja koneen käyttämisessä, jos neiti joutaa.

– Joudanhan minä toki.

Silloin alkoi vieras selitellä kaikkia koneen eri osia ja päästeli niitä irtikin. Niin se liikkui kuin kärppä kannon alla ja vieläpä lomassa jouti puhelemaan hauskasta kaupungin elämästä, kosintamiehistä ja mistä kaikesta. Viija oli koneoppiin niin kiintynyt, ettei hän joutanut näitä jälkimäisiä paljon kuuntelemaankaan. Ruvettiin ompelemista aloittamaan, jonka konekauppias itse pani alulle ja istui sitten aivan vierelle ohjailemaan oppilaan työtä. Ei se ihan heti tasaista tullut, vaikka neuvojan pää oli yhtä lähellä työtä kuin neuvottavankin ja lieneekö siinä päätä puheluun kääntäessä yrittänyt jotain tapahtua, mutta tästä oppilaitoksesta erosi oppilas pois.

– Suokaa anteeksi, pyysi opettaja. – Neiti ei taitanut äsken ymmärtää, että minäkin tahtoisin olla yksi teidän ihailijoistanne.

– Mitäpä ne maalaistytöt ymmärtää sellaista. Ja kyllä minä nyt jo ehkä osaankin sillä ommella. Vaan teidän olisi tästä maksu perittävä sedältäni, se on minun holhooja.

– Mutta minä tahtoisin mieluummin olla neidiltä itseltään saapa ja toivoisin, etten tarvitsisi rahaa teiltä ottaakaan.

– Maksamatta se minulta jääpi. Jos olette niin hyvä ja peritte sedältä, minä kirjoitan lipun, sanoi Viija ja meni kirjoittamaan.

Sitten toi hän sen kuoreen pantuna kauppiaalle. Tämä katseli päällekirjoitusta tarkasti ja alkoi kiitellä:

– Neidillä on erittäin kaunis käsiala. Saisinko minä luvan jolloinkin näyttää käsilaskuani neidille?

– Huonoa se minulla vähäoppisella on. Uskon minä sen, että kaikilta muilta tulee parempaa, sanoi Viija eikä antautunut enää puheisille.

Kauppias vihdoinkin läksi, eikä Viija tuntenut hänen menoaan katsoessa yhtään kaipuuta, sillä hän oli jo näin vähälle aikaa saanut kyllänsä hyvästä ja hauskasta kaupungin elämästä. Ompelukone oli toista. Sen ääressä hän istui ja unohti koko muun maailman.

Oppiajan pikainen loppuminenko lienee tehnyt sen, ettei Viija uudella koneellaan muutaman ajan kuluttua saanutkaan enää ommelta syntymään. Täytyi mennä noutamaan Arolan Maria neuvonantajaksi. Marin veli Antti varustautui sisarensa kamariin Viijaa puhuttelemaan.

– Tiedätkö mitään uutisia? kysyi Antti vähän muuta puheltuaan.

– En, sanoi Viija. Onko sitten mitä tapahtunut?

– Ei vielä ole tapahtunut mitään, mutta sota taitaa kohta syttyä, sanoi Antti ja naurahti.

– No elä nyt! Sielläkö Turkinmaalla, vai missä?

– Ei kuin näillä meidän seuduilla.

– Niin, se mitä lienee niitä sinun sotiasi.

– Eikä ole minun sotiani, aivan voimallisten sotia. Aseita on jo varustettu... Ettekö ole utelias tietämään?

– Miksi ei, että tässä osaisi päätään varjella.

– Varjelemista siinä taitaa ollakin vaikka ei ne aio pyssyjä käyttää, mutta kello ja hyvä on ainakin yksi minun tietääkseni jo sitä varten ostettu, siihen käsikahleita useampia ja vanhoja korjattu, että jos satutaan taisteltava vangiksi saamaan, niin niillä sidotaan.

– Sepä erinomaista sotaa taitaa olla.

– Niin sitä muutkin luulevat, sanoi Antti ja pienen äänettömyyden ajan ujouden kanssa taisteltuaan lisäsi:

– Mitenkä arvelet, onkohan niillä yrittämisen sijaa ollenkaan, jotka voivat vähemmän varustella itseään?

– Enhän minä sota-asioita tunne, sanoi Viija. Niin sanoi, vaikka ymmärsi hyvin kyllä, koskapa kysyi:

– Kukahan tuo valmiiksi varustettu lienee?

– Kyllä kai se kohta kuuluu ja ehkäpä ne sitten sota-asiatkin selviävät, jos saisi luvan sitten uudestaan kysyä.

– Kukapa se kieltänee kysymästä, sanoi Viija.

Antin täytyi lopettaa puheensa kun Viija lähti kiirehtimään Maria matkaansa.

– Puhuiko sinulle veli Antti mistään mitään? kysyi Mari mennessä.

– Mistä sen olisi pitänyt puhua? kysyi Viija.

– Muutamasta pojasta, joka, joka...

– Puhui se siitä kautta rantain, että se näet on jo varustettu...

– Niin, niin. Tykkäätkö sinä siitä ollenkaan?

– Miks’ ei, sanoi Viija ja nauroi niinkuin nauraa se, joka tuntee itsellään olevan hyvän puolen tehdä miten mieli pitää.

– Olithan sinä tässä muutamana lauantaina mennyt sen kärryissä kaupunkiin. Totta kai se jo puhui sinulle jotain.

– Ei me puhuttuna, me vaan ajatuksella pakattiin koko menomatka.

– Entäs tullessa?

– Enhän minä Santun kanssa tullutkaan. Minun tieni sattui lähtemään toisaalle ja tulin sieltä muutaman toisen kanssa.

– Niin, sinä kävit, en ollut muistaakaan, siellä ja se oli varmaan kyydissä, ilakoitsi Mari.

– Onko se sinusta niin kummaa, nauroi Viija. – Omaisiahan ne ovat, käydäänhän tuon verran kylillä.

– Ole puhumatta omaisista. Ymmärtäähän tuon yskän jos kuka. Mutta sano nyt minulle, Santustako vai Petusta pidät enemmän?

– En kumpaisestakaan.

– Ihanko todella?

– Niin, että enhän minä osaa sitä sanoa, kun en tiedä pitävätkö ne minusta eli ei.

– No ilmankos toki! huudahti Mari. – Tiedäthän sen aivan arvelematta. – Vaan lupaatko olla pahastumatta, niin minä sanon sinulle jotain...?

– Sano toki, myönsi Viija.

– Niin, että olisivatkohan nuo pojat, joista puhuttiin, aivan noin kiireisiä, jos sinä olisit köyhempi.

Viija oli luvannut olla pahastumatta, mutta jaksamista siinä taisi olla. Pois hän sen painoi ja myönsi että mitenhän mahtaisi olla.

Mari taas jatkoi:

– Saanko sanoa kenen mielestä sinä sittenkin olisit yhtä hyvä?

– Elä sano.

– Ettäkö arvaat?

– Enkä arvaa.

– Arvaapa jos tahansa, mutta veli Antti sinusta pitää enemmän kuin voit arvatakaan. Minä sen tiedän. Eläkä luule, että olen hänen käskyläisenään, vakuutti Mari lopuksi.

– Heitetään jo ne puheet, sanoi Viija ja tekeytyi totiseksi.

– Heitetään vaan, myönsi Mari.

Viijan totisuutta hän kuitenkin tahtoi häiritä, niin että meni olkapäistä pyöräyttämään ja sanoi:

– Santtu se on ensimäinen sulhanen sinulla, usko pois.

– Etpä tiedä, jos on joku ollut joutuisampi.

– Vai niin, Petu?

– Ei toki niin, talonpoikaisittain, nauroi Viija.

Mari sai olla loppumatkan, Kivirannalle asti, oman uteliaisuutensa kiusassa.

Samppa se vielä sairasti jalkaansa, eikä hänen luonaan ystävät liioin käyneet lohduttamassa, sillä hänen luontoisellaan miehellä ei tavallisesti ole ystäviä eikä vihamiehiäkään. Kukapa kehtaisi ruveta pitkältä puhua purpattelemaan sellaisen kanssa, joka ei kuin nauraa vissottaa, eikä siitäkään saa selvää, nauraako se puheen hyvyydellä vai huonoudella.

Nyt kumminkin ilmestyi Sampalle yksi ystävä. Se oli lähikylän laidalta Leppämäen isäntä Mikko, joka oli kaikille tunnettu alituisista valituksistaan ja rykimisestään. Mikko oli kuin luotu Sampan puhetoveriksi, sillä hän osasi tehdä sitä yksipuoleltakin.

– Teki mieleni tulla puhelemaan sellaisen luokse, yhhy, joka tietää, miltä se tuntuu, kun terveys on pois, alkoi Leppämäen Mikko. – Mitä ne nuo terveet huolii toisen vaivoista, yhhy. Jos niille puhuu, niin ei ne kuuntelekaan. Niin sitä oltiin mekin nuorena, yhhy, jopa niin. Nyt tämä on kuritus meille, jopa vitsa. Jospa otettaisiin opiksi parempaan päin, yhhy, oikeaan suuntaan. Siinä sitä kysytään, kun joka kulmalla on koukkuja, kadehtijoita, vihamiehiä ja muita valheen kenkiä.

Samppa jo näytti kummastuksella kuuntelevan, että mitä kaikkea sieltä maailmasta mahtaakaan löytyä kun tarkoin katsellaan.

– Siinä tahtoi ihan sotkeutua, jatkoi Mikko ... jopa tulla ihan kiusauksen pauloihin. Maailman lapset ne nauraa, ne panettelee, ne kadehtii, ja ne koettavat ahdistaa niin, ettei elämään pääsisi, vaan että elämään pääsisi, vaan että tuohon paikkaan köyhtyisi kerrassaan.

Puhe meni jo niin kimmille, ettei joutanut rykimäänkään ja Samppa yhä ihmeissään, että onpa työpaikkoja, jos on tekijöitäkin.

Viijan oli käsketty keittää kahvia vieraalle ja puheen parhaallaan ollessa hän sitä toi kamariin.

Vieraan mieltä lauhdutti joku lämpimämpi ajatus ja hän jatkoi tyynesti:

– Niin se on tuo maailma, yhhy. Sitä ei kokematon eikä nuori huomaakaan sellaiseksi. Olisi hyvä, että jokainen tulisi nuorena sellaiseen perhekuntaan, jossa ei pimeydessä vaelleta, vaan jossa sanan valossa eletään, yhhy. Ja se olisi etu, jota ei monikaan huomaa, eikä usko, ennenkuin vanhana, yhhy, vaivain rasittamana. – Teillekin nuorille tytöille se on tuo maailma hyvin vaarallinen, yhhy, pitäisi katsoa eteensä, lopetti Mikko puheensa kääntyen Viijaan päin, joka seisoi kuppia odottamassa.

– Paremminhan ne vanhat tuntevat maailmaa kuin nuoret, myönsi Viija.

– Jo se tunnetaan, yhhy, jo hyvinkin.

Viijan pois mentyä kääntyi Mikko hyvin ystävällisesti Sampan puoleen ja alkoi:

– Mehän ollaan vanhat tuttavat ja minä luotan sinuun enemmän kuin muihin, niin että sinä kai rupeat minulle avulliseksi muutamassa asiassa.

Samppa hymötti hyvin naurussa suin ja näytti ihmettelevän, että kun hänenkin apuaan tarvitaan...

– Niin se on sellaista, yhhy, että kun tämä Rasilan tyttö on tässä sinun luonasi, niin sinä voisit kahden kesken puhua sille siihen tapaan, yhhy, että se saataisiin minun pojalleni vaimoksi.

Samppa näytti yhä hymyilevämmältä, kun ensin pääsi selville, että on niitä vielä mailmassa sellaisiakin asioita.

– Eihän minusta niihin, epäröi Samppa. Eikö niitä muita olisi.

– Ei, kyllä sinä olet paras siihen. Voithan oikein tunnollisesti selittää, kuinka meillä on rikastuva talo ja joukot kirjan lukevata väkeä. Ja minä vaivain rasittama kuolen kohta pois tieltä, voithan senkin sanoa, ja kyllähän sinä osaat siihen lisätä. Tottahan nyt myönnyt, kun minä olen sinun paras ystäväsi ja tuttavasi.

Eihän Samppa voinut mitenkään olla myöntymättä, kun toinen niin ystävällisesti pyysi.

– Puhu sinä jo ennen kuin muita sulhasia ennättää tulla, muistutti Mikko pois lähtiessään.

Senkin Samppa lupasi parhaalle ystävälleen, joka sitten kiitollisena puristi erojaisiksi Sampan kättä ja toivotti terveyttä ja Jumalan rauhaa.

Useampia päiviä oli Sampan mielessä tuo tuttavalle annettu lupaus puhua hänen puolestaan. Ensin Samppa ajatteli, että kunhan jalka paranee, mutta sittenkin se myöhästyi sivu kesän viikko viikolta.

Aivan hän säikähti, kun Santtu puhemiehen kanssa ajaa kohautti kartanolle. Toinen tulosta säikähtynyt oli Viija. Hän puiti johonkin syrjähuoneeseen ja tunsi olevansa kuin ahdistettu jänis. Siellä hän ajatteli, että mitenhän ne mahtanevat sanoa ja miten niille osaa vastata, vai ollako äänettä... Kun pääsisi pakoon... Kuka sieltä jo tulee...

Viija luuli vierasten jo häntä hakevan, vaan Liisa se toki oli.

– Nyt ne tulivat sinulle sulhaset ja sinä taisit tulla tänne piiloon, huudahti Liisa huoneeseen tultua.

– Voi, elä sinä noin kovasti huuda. Minua niin hävettää, valitti Viija.

– Elä nyt toki. Iloistahan se on, kun ensimäiset sulhaset ovat käymässä.

– Hyvähän sinun on sanoa, mutta minun elämä on nyt niin tukalaa, että minä luistan kylään.

– Kyläänkö? Elä nyt toki! Sitten sinulle kaikki nauraa, että näet olet niin typerä, että pelkäät ihmisiä, selitti Liisa.

– Tiedätkös sinä sanoa miten minä niille vastaan, jos tulevat kysymään? pyysi hän Liisaa neuvonantajaksi.

– No sekö sinua pelottaa?

– Niin, ja kun ne tarjoavat kihloja, niin pitäisiköhän ne ottaa vastaan.

– Sitä kihlain ottamista saatat sitten kysyä äidiltä, neuvoi Liisa. – Vaan eihän niille muuten tarvitse suoraan vastata mitään, osaahan sen verran kierrellä. Ja ota vaan pois ne kihlat, niin saadaan sitä kelloa aina vetää ratuuttaa.

Viija itsekin alkoi olla tuumasta huvitettu, sanoi kumminkin:

– Kysyn minä sitä sitten tädiltä.

– Kysy, kysy, sanoi Liisa. – Vaan tule nyt jo pois vierasten näkösälle.

– Menehän sinä ensin.

– No, minä menen, mutta tule heti, eläkä yrittele pakoon, muistutti Liisa.

Sulhasmiehet istuivat tuvassa ja vetelivät kaupungin tupakkaa. Puhemiehenä oli ennen tunnettu kirjuri, tosin jo vähän vanhentunut entisestään, mutta kielensä puolesta miltei sukkelampi.

Sulhasella oli aivan uusi, musta verkapäällinen turkki, jossa kaulusvillat olivat niin pitkät, että hartioilla riippuivat. Keskeä oli turkki kääritty mahdottoman suurella, punaiseksi värjätyllä lankavyöllä, jonka rimpsuiset päät heiluivat kupeella, turkin helmain tasalla. Päässä oli uusi susihattu ja jalassa pitkävartiset saappaat, jotka astuessa ärjyivät armottomasti. Ei puhemieskään ollut lähtenyt rovionoessa liikkeelle. Vaatteus oli oivallinen, vaikka ei aivan niin vasta neulalta heitetty kuin sulhasen. Partakin oli puhdistettu niin juurta jaksain, että oli täytynyt paperilla paikata alahuulen mutkaan tullut veitsen arpi. Hän puhutteli Samppaa, eikä tietänyt, että tämä on antanut lupauksen olla samanlaisen asian ajajana.

Samppa-raukka olikin virastaan hyvin huolissaan ja varsinkin siitä, että oli näin myöhästynyt. Ei hän tahtonut osata oikein tavallisella ajalla vastatakaan virkaveljensä puheisiin. Ja kun sulhanen hänelle ensimäisen paperossin antoi, niin Samppa vetää luputti pitkän aikaa väärästä päästä ja söhösteli tulta tyhjään paperitorveen.

Viija ei tuntenut enää puoltakaan pelkoa. Puhemies, vanha viisas, maleksi kautta rantain puheelle kuin oppinut teerien ajaja. Jos Viijalle sattui asiata käydä uunin luona, sattui puhemiehelläkin asia uunin luo, ja jos Viija meni karsinan puolelle, sattui puhemiehenkin mieleen mennä katsomaan mitä taloja sinne akkunaan näkyisi. Luokse tultua oli aina jotain huvittavaa sanomista. Janokin rupesi puhemiestä niin vaivaamaan, ettei malttanut odottaa tupaan tuontia, vaan meni Viijan perästä ruokahuoneeseen.

– Olisin minä toki tuonut, sanoi Viija.

– Kyllä minä sen tiesin ja eikä se enää näin ikämiestä oma janonsa hyvin hätyytäkään, vaan välistä sattuu toisenkin tautta janottamaan, haasteli puhemies nauraen.

– Vai niin, kummasteli Viija, ja vanhat sanovat että vettä ei vihalla juo, eikä toisen tarpeella?

– Aivan oikein, vaan eihän siltä ole pakko juoda, sanoi puhemies. – Mutta arvaakos Viija, mitä vieraita me oikeastaan ollaan?

– Mistäpä minä tietänen, vaan pikku Samppa tuo sanoi, kun näki teidän ajavan, että ”miesvieraita tulloo.”

Puhemies nauroi Viijan vastaukselle oikein röhönaurun ja sanoi:

– Jopa se nyt minua naurattaa... Mutta kaiken naurun lomassa minä sanon, elä hämmästy, että me ollaan sulhasjoukkoa. Saavatkohan sellaiset miehet virkailla talossa vai pitäneekö lähteä paikalla pois.

Puhemies oli mielestään valinnut parhaan ilmoitusajan, mutta vieläpä punastui Viija, eikä muuta kuin mennessään sanoi, että eihän tästä ole vielä ketään ajamalla ajettu.

Vastaus oli puhemiehen mielestä myöntävä ja hän meni supakalla sulhasen korvaan puhelemaan asiain menosta. Tämä oli poissaoloajan pitänyt keskustelua Sampan kanssa, jossa ei juosten menty eikä jouten oltu.

Sampan mieltä painoi hänen antamansa lupaus, ja nyt, kun vieraat keskenään puhelivat, meni hän etsimään Viijaa, ja ilmoitti:

– Minulla olisi ollut vähän sanomista. Kun se Leppämäen isäntä houkutteli minua olemaan sen verran puhemiehenä, että tuumata sinulle, niin minä nyt, kun tuli luvatuksi, meinasin puhua, ennen kuin muut ennättää.

– Vai niin, sanoi Viija. – Sitäkö se täällä käydessään teille puhui?

– Sitähän se puhui. Eikä se olekaan mitätön talo, paremmin rikastumaan päin ja joukot kirjan lukevia. Eikä se isäntä Mikko ole siinä pitkäaikainen, arveli itsekin, että kohta hän kuolee... Niin, se on nyt siltä sinun omassa vallassasi, mitä siihen sanot, arveli Samppa lopuksi.

Tämä kotoinen puhemies ei saanut Viijaa hämille, päinvastoin olisi tuo tuuma naurattanut, mutta hän koetteli vakuutella itseään, kun kysyi:

– Eikös sillä Leppämäen isännällä ole vielä entinenkin emäntä elossa?

Sampan pää joutui nyt pyörälle. Hän näki viisaimmaksi ottaa eron virastaan, sillä tuollaisen kysymyksen selittämiseen olisi vaadittu pitkät puheet ja kuka mokomia olisi arvannut edeltäpäin ajatella. Puhuteltavakaan ei joutanut odottamaan ja nyt päätti Samppa täydestä sydämestään olla lupautumatta toista kertaa tähän toimeen.

Vieraat käskettiin kamariin kahville ja siellä ne alkoivat jo julkisemmin ilmoitella, mitä vieraita he ovat. Viija siellä ei tahtonut viipyä, vaikka monesti haettiin.

– Kuuntele heidän puhettaan vähän enemmän aikaa, kun ne niin sen vajaassa ovat, sanoi Reeta.

– En minä viitsisi, valitti Viija. – Miten minä niille osaan sanoa, kun ne tulevat kysymään.

– Eihän nuo niin pöllöjä liene, että nyt jo vihkimävastauksia tahtovat. Muihin kysymyksiin vastaa miten sattuu, tai on vastaamatta ja tyytykööt siihen ... ja kun eivät tyydy, niin menkööt tiehensä, neuvoi Reeta.

Itse hän ei viipynyt vierasten seurassa, vaikka ei heille hyvin huomattavaa ynseyttäkään aikonut näyttää. Vierailla oli kaikkien suunmukaiset juoma-aineetkin mukanaan. Niillä tahtoivat he kestitä talon väkeä. Kaikkien koolla ollessa ryhtyi sulhanen päätehtäväänsä ja alkoi hakea asianilmoitus-puheeseensa tarpeeksi sanoja, joita oli nähtävästi edeltäpäin suurella huolella muistiin koottu.

– Niin kauan kuin muistan, eli siitä asti kuin muistamaan tulin, aloitti hän, on minun mielessäni kaikunut semmoisia somia muistoja siitä, kun, kun tämä sama isäntä, jonka kanssa tänne nyt tultiin, siellä, siellä narrasi kerran minua että kihlata tämä Viija ... niin, siitä asti minä olen kantanut vähän mieltä ... eli tuota mielessäni kantanut tätä lapsuuteni morsiamen muistoa ja tahtoisin nyt uudistaa ... eli niinkuin ilmoittaa sen. Ja nyt kun en enää pelkää kellon särkemistä, niinkuin silloin, niin tahtoisin heittää vähän muitakin tavaroita puheeni vahvistukseksi.

Hän alkoikin hakea noita tavaroitaan, mutta odotti ensin mitä hänen puheeseensa sanottaisiin. Ei siihen heti virkkanut kukaan mitään. Viija istui punakkana kuin uunin edessä ja nypelöi esiliinaansa. Siitä hän kumminkin katsahti kysyväisesti tätiinsä, joka istui likellä ovea. puhemies lopetti äänettömyyden.

– Tässä taisi tulla se taivaan konsti, että ollaan äänettä puoli tuntia. Mutta minusta näyttää, että tädiltä tässä joku sana vaadittaisiin.

– Mitäpä minulla lienee sanomista, sanoi Reeta. Sedällään kai siinä on suurin sanominen, mutta teille mahtaa olla hänen mielensä tietty.

– No ei nyt sellaisilla äänillä aloiteta, sanoi puhemies, joka tunsi vastaukseen kätkeytyvän terävän piikin.

– Ääni kuin ääni minun puolestani, toisteli Reeta. – Sanokoon vaan itse ottaako eli ei ... eläkä houkututa tyhjää.

– Minä olen vielä niin nuori, virkkoi Viija ujosti.

– Sepä ei ole vahinko, jos on nuori, otti puhemies kiinni Viijan sanasta. Se on pahempikin jos joutuu vanhuuttaan valittamaan, Lempiviikkoja viettäessä se aika ennättää mennä parhaalle paikalleen, jos vähän aikaisemminkin aloittaa. – Anna vaan pois poikani, mitä sinulla on antamista. Ei näissä asioissa auta odottaa niin varmoja lupia, ja jos niitä ruvetaan odottamaan, niin ei kymmeniin vuosiin yksienkään häiden humakka kuulu korviimme.

Santtu ihan kuin kuulematta toverinsa puhetta, otti kihlat ja kävi ne heittämässä Viijan helmaan. Liisa lähemmä istumaan ja hänen mielensä hehkui tarttua kelloon. Viija ei pitänyt kiirettä, avasihan verkalleen kukkaron luukun, mutta painoi kohta kiinni, kun kerkisi nähdä, että on siellä pari satamarkkasta ja kolme kunnollista sormuksen pantaa.

Puhemies rupesi taas ryyppyjä kaatelemaan ja päästi sitten puhetaitonsa pulppuilemaan, ja kertoili kymmenisen vuotta sitten sattuneista merkeistä niin lomilleen, ettei kukaan voisi epäillä, ettei tämä aiottu avioliitto ollut jo ennen ylempää määrätyn. Niin sen kieli luklatti kuin vesi veneen laitaan, onkimiehen istuessa kesä-aamuna lahdelman suussa, jolloin ensimmäinen aamutuulen hiljainen huhakka panee veden pinnan väräjämään.

Samppa istui kuin vahinko loukossa ja nyt vasta oikein huomasi, mitä puhemieheltä vaaditaan, eikä hän olisi ollut taipumaton pyytämään anteeksi, että oli niin mahtavaan virkaan yrittänytkään.

Kun sulhasten käynti oli kerran vauhtiin päässyt, niin se alkoi olla samanlaista mylläkkää kuin entisen akan rokilla kiehuvassa padassa, että toiset tulee ja toiset menee. Toiset tulivatkin hyvällä itseluottamuksella, toiset jo vähän pelkäsivät tullessaan ja koettivat kulkea hiljaisesti. Olipa joskus sellainenkin raukka houraantunut lähtemään, joka ei matkansa vaivoista saanut kunnon hyvää päivää eikä kahvikuppia osakseen. Seutulaisetkin, jotka pitivät sulhasmäärästä tarkan muistin, heittivät nämä huonoimmat pois luettelosta sillä puoltolauseella, että tuosta nyt ei ole mainitakaan, köyhä.

Santun päätä ne kivistivät, vaikka pahin peljättävä, Tuomelan Petu, ei vielä ollutkaan niiden joukossa. Kyllä se kohta tulee, arveltiin, jos ei ennen markkinoita, niin heti jälkeen. Santtu koki kiinnittää nyöriä niin lujalle kuin suinkin voi. Siihen oli vielä syrjäisiä sivulta hallitsemassa kuin varsaa, jota ensikerran aisoihin asetetaan. Aina vähän päästä tuli terveisiä, milloin sulhasen milloin vanhuksien nimessä, että tulla käymään Kotaniemessä.

Usein oli Viijalta kyseleviä että:

– Milloinka sinä käyt siellä Kotaniemellä syynillä? Nehän kuuluvat niin uskolla odottavan.

– Antakaa heidän odottaa, sanoi Viija ja tutuimmilleen selitti:

– Kovin paljon nuo tuntuvat olevan entisestäkin hyvillään. Tässä talossa ei enää taitaisi saada ei käydäkään. Mistä he sellaisen etuoikeuden luulevat saaneensa minun ylitseni. Ne satasensa ja muut romut olisivat jo aikoja saaneet ja saavat hyvin nättiin, jos he luulevat niillä minun herrakseni päässeensä.

Niin, Viija ei ollutkaan enää lapsi. Hän oli nähnyt jo monet sulhaset ja tottunut hyvin vähillä punastumisilla tekemään nuo kiertelevät vastaukset, noihin ”sydämen pohjasta” lähteviin kysymyksiin. Oli hän jo melkein vähillä sydämen sykähdyksillä tottunut monesta kirjeestä lukemaan nuo kymmenet vakuutukset ”palavimmasta”, ”puhtaimmasta” ja ”vilpittömimmästä” rakkaudesta.

Reeta huomasi, ettei hänen kasvatustyttärensä olekaan enää niin joka pojan siepattava ja hän saattoi sitä kehoittaa käymään muissakin kyläpaikoissa kuin tuolla Tuomelassa. Ja vieläpä taisi Reeta huomata erehtyneensä tuon Tuomelan toisen pojan Vesterin suhteen, joka olisi ollut yhden ikäinen Liisan kanssa.

Niinpä sai Santtu luvan tulla Viijaa kylään hakemaan, joka tieto ei ollut Kotaniemen vanhoista tervalle. Huurteisena joulukuun päivänä hän lähti ajamaan Liisan kanssa. Reeta oli kartanolla peittelemässä ja siinä hänen sydämensä ilosta sykähti, kun painoi toista toiselle olkapäälle. Hän mahtoi ajatella että jospa nuo molemmat olisivat yhtä kilvoiteltuja, mutta niin ei ollut. Miten sittenkään, jos ei olisi ollut tuota talon perintöruhtinasta, pientä Samppaa, joka nytkin pörrötukkaisena seisoen katseli rappusilta toisten lähtöä.

Markkinat olivat aivan tuossa paikassa. Korkealla puhteella ajoi jo Santtu Kivirannalle morsiantaan noutamaan. Liisa tuli yhteen kyytiin. Muita ei tästä lähtenytkään kuin Samppa sitten yksinään omalla hevosellaan muuripadan ostoon. Samppa ei mitään muuta ajatellutkaan kuin tätä muuripadan ostoa. Hän oli pannut tarkoin mieleensä Reetan selitykset, millä äänellä sen muurin pitää soida, ettei ole hajanainen. Toisilla markkinamiehillä oli muutakin mielessä. Liisan ajatukset pyörivät makeis- ja kultasepänkopukan tienoilla, ja näille samoille seuduille oli ilmaantunut Roittulan Ville, jonka äiti oli Liisan pienenä tyttönä kissanpojalla kihlannut.

– Panitko sinä sormukset sormeesi? kysyi hän niin hiljaa Viijalta, ettei Santtu kuullut.

– On ne, sanoi Viija – vaan enkö ottane pois.

– Elä toki ota, kielsi Liisa. – Näyttäähän ne niin somalta.

Viija ei siihen myöntänyt eikä vastustanut. Hän katsahti aina Santtuun, joka istui siinä aivan edessä kuskilaudalla, pitkät turkin kaulusvillat huurteessa ja punaisen vyön päät huiskaen reen kupeella. Pitkään se aina Viijaa katseli tuo istuja, vaikka samannäköisenä se siinä oli, eikä etupuoltakaan nähnyt muulloin kuin milloin tarvitsi jotain tärkeämpää sanoessa kääntää itseään heihin päin. Siinä se kupotti suuressa turkissaan ja tuusutteli orittaan.

Yhä lähemmä alkoi tulla markkinapaikka ja yhä tylymmältä tuntui tuo edessäistuja. Ei ollut enää kuin joku virsta matkaa. Viija pisti kätensä rekipeitteen alle, heitti käteiset pois, veti sormestaan sormukset ja pisti ne kukkaroonsa. Hänen mielessään kaikui nuo monen pojan kirjeelliset toivomukset ja pyynnöt saada tavata näillä markkinoilla.

Oltiin jo perillä ja Santtu ajoi kortteeritalon pihalle.

– Elkäähän jättäkö, ennen kuin saan tämän oriini talliin, kielteli Santtu rekitoveriaan.

– Ehkä täällä pääsee jo yksinäänkin, sanoi Viija, eikä kuin kiirehti Liisaa joutumaan torille.

Siellä markkinat kihisivät parhaillaan. Paljon myyjiä, jos lienee ollut ostajiakin ja ehkä niitäkin, jotka olivat vain joukon jatkona.

– Arolan Mari meidän pitäisi löytää, aikoihan se tulla, sanoi Viija.

– Kierretäänhän tämä tori ympäri, niin ehkä se löytyy, arveli Liisa.

Ennen kierroksen loppua oli heidän joukossaan jo yksi ulompaa tullut poika, joka tahtoi heti poikkeamaan ryssän leivoskojulle ja osti sieltä monta tötteröllistä mitä parasta löysi. Sattui siitä sivuitse kulkemaan toinenkin samaan palvelukseen halukas, joka ajatuksissaan kiroten ennen joutuneen onnea meni syrjempää katselemaan, että erkaneeko se tuo pois ja minnepäin ne lähtevät. Eikä se niin heti eronnut, sai kuikuilla hyvän aikaa. Liisa alkoi tuntea olevansa tässä seurassa niin joutilas kuin viides pyörä vaunuissa ja hän menikin Villensä kanssa huilailemaan heti kun he olivat löytäneet Arolan Marin, joka jäi Viijan toveriksi.

Santtu oli hakea humannut eksyttäjiään, eikä hän tavattuaan katsonut ketä Viijan seurassa oli, alkoi vain tahtoa ryssän kojulle ostaakseen makeisia.

– Eipä noita nyt tee mieli, on vielä entisiäkin, sanoi Viija, eikä lähtenyt.

– No, mennään sitten kometiiaan, sanoi Santtu.

– Jos tuolla kävisi, myönsivät tytöt.

Matkalla tuli vastaan Tuomelan Petu. Hän ennätti vain sivumennessä tervehtiä Viijaa, sillä Santtu kiirehti tovereitaan kometiiaan eikä ollut häntä huomaavinansakaan. Surkeaääninen posetiivinrämä soida inakoitteli kometiian eteisessä ja yhtä surkeannäköinen mies sitä kammesta väänsi. Viulurukkaa rääkättiin viereisessä huoneessa ja hikipäissä siellä joukkoa tanssia työnnätteli lattian täydeltä. Syrjähuvina oli seinällä vaatteen takana sotakuvia, joita kämmenenkokoisesta lasiakkunasta katsottiin ja ihmeteltiin.

Melkein kohta perästä tuli Tuomelan Petu sinne ja näyttääkseen herrasmallista tanssiinpyytämistapaa, meni hän Viijalle kumartamaan, kädet ottavannäköisesti. Sitten hän arvokkaalla ryhdillä tanssi muutamia kertoja lattian ympäri ja heti sen perästä tahtoi Viijaa sekä Maria tulemaan jo pois, johon nämä mielellään suostuivat.

– Sinneköhän se Santtu jäi, sanoi Mari kun oli tultu ulos.

Petu naurahti halveksuvasti ja sanoi:

– Antaa sen siellä tanssia viisikolmattapennisensä edestä, ettei mene hukkaan.

– Vaan jos se suuttuu meihin, kun tultiin niin pian pois ja se maksoi meidän edestä, lisäsi Mari.

– Maksetaan takaisin, sanoi Petu. – Ja eiköhän tuo leppyisi, jos renikan saisi.

Nauraen lähtivät he kävelemään katua ylöspäin. Petu osti mennessä juotavaa jos syötävääkin ja vei sitten muutamaan kahvilaan, josta tilasi erikoiskamarin. Kohta oli pöytä koreana eikä sen ääressä ollut ikävä istua.

– Enemmän sitä pitää syödä ja juoda, kehoitteli Petu. Markkinoita ei ole joka viikko.

– Ei sitä nyt siltä rupea itseään halkaisemaan, estelivät tytöt.

– Vähän tämä vielä on, eikä teillä ole siihen kuskipoikaanne luottamista, se istuu siellä päivänsä tarkkaan yhdellä maksulla, ivaili Petu.

– Istuessapa tämä taitaa meiltäkin mennä.

– Onko jo ikävä? nauroi Petu.

– Mikäs ikävä täällä on, sanoi Viija. Vaan tällä lailla jää tavarat katselematta.

– Minkähänlaista tavaraa sieltä pitäisi katsella, aloitti Petu hyvin veitikkamaisesti muka. – Pitäisiköhän se olla käsin kannettavaa, vaiko jaloin juoksevaa. Onhan se yksi siellä tallessa, eikä se luultavasti karkaa, vaan pitäisikö olla enemmän.

– Me vähän välitetään sellaisesta tavarasta, on meillä muutakin ostettavaa, sanoi Viija alkaen lähteä.

– Taitaapa olla tosi kiire, sanoi Petu. Vaan vielähän suostutte tänne takaisin tulemaan, jos nyt lomalla katsellaan muita markkinahuveja.

– Miten sattuu joutamaan, myönsi Viija.

Kahvilassa-olon ajalla oli moni poika oikein toverien kanssa turhaan tarkastellut neitosien joukkoa, että mistä sen tapaisi. Viimein se ilmestyi ja nyt miettimään keinoja, miten tuo entinen matkassa-olija on tieltä pois sysättävä. Se kun oli saatu toimeen, palkkasivat ne jonkun asiaan kuulumattoman isäntämiehen tai muun, joka oli Viijalle tuttu ja se sitten pyysi jonnekin rauhalliseen ravintolaan tai kortteeriinsa kahville. Sattumalta muka ilmestyi sinne heti tuo itse asianomainenkin, joka sitten osasi pitää huolen itsestään.

Tällä lailla tuli Viija näillä markkinoilla monen rikkaan pojan tuttavuuteen, joita oli ulkopitäjistäkin. Viija itse ei liene huomannutkaan näitä tuttavaksitekokeinoja tai ei ollut huomaavinaan.

Kotoiset toverit olivat haihtuneet markkinatuohakassa. Liisa hupaili Villensä kanssa ja Samppa näytti olevan huvitettu muuripatain kumakasta äänestä. Joku jo hänelle sivumennessään sanoikin, että sepä kauniisti soi, kun oikein naurattaa. Sen perästä ei Samppa pitkään soitellut, kuin väänsi muurin rekeensä. Markkinain nautintopuoli olisi Sampalta ehkä mennyt tietämättä, mutta Santtu toki piti hänestä vähän huolta, kun mieleisemmät kestittävät olivat karanneet.

Karvaalla mielellä oli Santtu odottanut poislähtöä, että pääsisi Viijaa tuomaan kotiinsa. Viimein hän sai samat joukkonsa ja muuta tavaraa lisäksi.

– Kun sinä erosit minusta pois, nuhteli Viija tulomatkalla Liisaa.

– En minä joutanut siellä yhä olemaan, selitti Liisa. Ja olihan sinun matkassa Arolan Mari ja niitä...

Santtu tarttui Liisan puhetta vahvistamaan ja sanoi pistävästi:

– Näkyihän tällä olevan niitä jälessäjuoksijoita.

– Niin pitikin olla hokmannia apteekissa, vastasi Viija ylpeästi sanasutkulla.

– Oliko niistä mitä hyötyä? kysyi Santtu.

– Eipä heistä ollut vahinkoakaan.

– Mahtaa olla nuokin tavarat niiden ostamia.

– Ketä se liikuttaa jos olisi niidenkin ostamia.

– Eikä liikuta, vaan niin minä luulen, että ei se puollus [=raha] olisi aivan ensi alussa loppunut, jos ei olisi huolinut kenenkään armopaloja.

– Elä hätäile puolluksistasi, sanoi Viija ylpeästi. Santtu jatkoi juonensekaista puhettaan.

– Ehkä on parasta, sanoi Viija, että puhutaan lämpimässä, kun tuntuu niin kätäjävältä tämä markkinamies täällä pakkasessa.

Kivirannalle tultua olivat puheet melkein lyhyet. Viija haki heti tultua kihlat, pani ne Santun eteen pöydälle ja sanoi:

– Tässä on kaikki. Kiitoksia lainan edestä. Ei ne ole vähenneet ja tuskin lienevät hyvin paljon kuluneetkaan.

Santtu istui kummissaan, eipä hän olisi tuota odottanut.

– Poishan ne nyt mahtavat joutaa, sanoi hän viimein alakuloisena. – Sieltä markkinoilta on kai tullut paremmilta parempia.

– Ei ole tullut, enkä tunne kaipaavanikaan niitä, sanoi Viija.

Santtu alkoi lähteä pois eikä näyttänyt aikovan tavaroistaan mitään perustaa.

– Ole hyvä ja korjaa pois, kehoitti Viija. – Minä en niitä suojele ja syytä itseäsi, jos kuka ne siitä varastaa yöllä.

Santtu mietti vähän aikaa ja työnsi sitten välinpitämättömän näköisesti tavaransa turkin ulkotaskuun. Sitten hän meni yötä myöten kotiinsa, jossa ei mahtanut markkinamiehen uutiset hyvin iloittaa isän ja äidin mieltä.

Toisenlainen oli Viijan mieli. Hän ajatteli niitä uusia tuttavia, jotka olivat pyytäneet lupaa kirjoittaa että milloinhan ne kirjeet joutunevat ... ehkä viikon päästä.

Ennenkuin viikko oli kulunut tuli jo yksi kirje, mutta ei se ollut kaukaa, kun ei ollut postimerkkiä.

Keltähän lienee, ajatteli Viija avatessaan. Ehkä Santtu pyytää tyhmyyttään anteeksi. – Ei ollut Santulta. Hän alkoi lukea:

”Nyt jo tunnet ehkä enemmän sota-asioita kuin viime kesänä ja nyt sinä olet onnellinen, minä luulen. Tuskin enää tiedät olevasikaan siinä maailmassa, jossa on surua ja milloin mitäkin. Onnellinen sinä vaan olet, sen näin nyt markkinoilla ja onhan tuon nähnyt ennenkin. On kai sinulla nyt vara ja valta valita, ottaa kaukaa tai läheltä, rikas jos vielä rikkaampikin. Ja lienee noissa ollut arvokkaitakin, niin että en minä uskaltanut ollenkaan lähestyä niin arvokasta seuraa, mutta kaikki minä katsoin ja tiesin. Ja tietäisin minä niistäkin sanoa vähäisen, vaikka saisihan nuo olla jokainen alallaan, vaan sanon minä kumminkin, ettet ole aivan niin paljon hyvilläsi. Et sinä ole ensimäinen, elä luule, joita nekin miehet ovat jo elämässään riianneet, on ne jo rikkautensa nojassa käyneet siellä jos täälläkin ja ehkäpä sieltä löytyy jälkiäkin, kunhan menet katsomaan. Ja yksikin oli, vaikka tuskin tiesit, sellainen, jolla oli kuulutettu morsian kotipuolella, joka ei liene mikään haitta, saattaahan sen köyhemmän heittää, jos rikkaamman löytää. Elä suutu, en minä näistä muille huutele, vaan minä urkin salaisesti tiedot niistä kaikista, että tietäisin, kuinka korkealle sinut lennätetään täältä halpain ja ylenkatsottujen maailmasta. – Olen onnellinen. Halvin tuttavasi

Antti A.o.ai.e...”

Kirjeen sisältö ei ollut Viijan mieleen. Jokohan noissa oli sellaisia, ajatteli hän. Eikö vain kirjoittane kateudesta. Hän itse on muka parempi muita. Älköön luulko, en uhallakaan rupea hänen opetettavakseen. Enkö minä saa olla tuttava niin monen kanssa kuin tahdon, siinä ei ihminen kuitenkaan pahene. Viija koetteli olla ihan uskomatta mitä tuossa kirjeessä sanottiin, mutta eipä vain tahtonut aivan rauhaan päästä.

Nyt teki hän päätöksen, ettei vasta aivan niin vähällä rupea heidän tuttavakseen, saavat näyttää enemmän nöyryyttään.