Viija: VI. luku

VI. luku
Viija
Kirjoittanut Kauppis-Heikki

Petu oli voittanut tuon kaikkien kilvoitteleman lintusen ja nyt varusteltiin häitä, joiden tuli kuulon mukaan olla kerrassaan komeat. Pitäjän herrasväkeä oli kutsuttu hyvin runsaasti ja talonpoikia vielä enemmän. Tahdottiin kai näyttää niin kaikille muille kuin morsiamellekin, ettei tämä hänen seuraavan elämänsä aamu ole paljasta tyhjyyttä.

Vihkimistä oli Reeta tahtonut tapahtuvaksi Kivirannalla ja siitä tuli hänen ja Tuomelan emännän välille pieni riidan aine, jonka jälkimäinen voitti sillä etuoikeudella, että heillä on enemmän varustettu vieraan varaa. Häihin menokin oli sentähden Reetasta vähän vastenmielistä, ettei pitänyt oikeinkaan kiirettä.

– Minä olisin tahtonut, hän sanoi, että siinä siika suolataan, jossa se on kasvanutkin, viekööt sitten mihin hyvänsä.

Liisa koetteli pitää tuomelaisten puolta ja sanoi:

– Eihän se niille sovellu täällä vihkiminen, kun ne ovat pyytäneet morsiantytöiksi herrasmampselia.

– Niitäpä ei olisi tarvinnut pyytääkään, sanoi Reeta. – Ei ne nekään tule näitä talonpoikaisia tahtomaan.

– Eikös se nyt ole niin soma, että on niitäkin, puolusti Liisa.

– Onpa se nyt koko soma, sanoi Reeta nauraa hykäyttäen. – Olkoot ne sitten yksistään, vaan eikö liene tahtonut sinuakin.

– Tahtoi toki, sanoi Liisa. – Vaan miten minä ilennen olla, kun minulla ei ole nämä vaatteet niin hyvät kuin muilla.

– Niinpä ovat, myönsi Reeta. Ja tokko nuo sinua kovin kaivannevat, jos seisot sen aikaa ulompana.

Liisa meni hyvin mietteisiinsä.

– No, en minä pakota poissa olemaan, joutui Reeta selittämään. Vaan minä ajattelin, että jos tulet jälestäpäin katumaan, jos viisaammat nauravat vaatteillasi ja käytökselläsi.

Asia jäi ratkaisematta, eikä sitä niin vähäistä asiaa joutanut pitkältä aprikoimaan, kun oli kiire häihin.

Oli ihmeen kaunis päivä, vähän jälkeen juhannuksen. Tuomelassa oli joukkoa niin paljon kuin häissä osaa olla. Herrasväki hallitsi enimmäkseen kamarien puolta, talonpojat oleksivat tuvassa, ulkoilma taas oli kaikille yhteinen. Sinne täytyikin tupakan savun ja ahtauden vuoksi turvautua, ja hupainen siellä olikin.

Vihkiminen toimitettiin suuressa tuvassa, jonka akkunat oli avattu ilman raitistamiseksi. Herrasväki seisoi peremmällä tupaa toimituksen aikana, talonpojat ovensuun puolella ja vähemmän uteliaat tyytyivät kuuntelemaan seinän vierustalla akkunan takana. Päistär-Tiina oli kiivennyt herrainkärryjen istuimelle, jotka oli työnnetty tuvan kupeelle liki akkunaa. Lieneekö hän sen vuoksi tyytynyt ulkopuolella kuulijain joukkoon, että hänen toiveensa pesutyttönsä suhteen olivat menneet hukkaan, vai sen tähden että hänet oli unohdettu häihin kutsua. Mutta ehkä ei Tiina näitä kumpaakaan asiaa ajatellut. Hänen vanhat kasvonsa olivat nyt niin tyytyväisen näköiset, kuin hän olisi parhaillaan kertonut, kuinka hyviä ne Rasilan emäntä- ja isäntä-vainajat olivat.

Isäntä Sylvi seisoi liki pöydänpäätä sivupenkin kupeella ja niekautteli leukaansa niin tyytyväisenä, kuin olisi kokonaista kolme maankauppaa tehty tänä päivänä. Emäntä seisoi vastakkaisella suunnalla tupaa ja katseli mitä laupeimmilta näyttävillä kasvoillaan vuoroon pappia, kun tämä luki painavia velvollisuuden lauseita, vuoroon vihittäviä, kun heidän oli niihin vastattava. Muisti hän siltä pitää päänsä siksi takanojassa, että tuo emännyyden arvoa edustava leuka tuli tarpeeksi näkyviin. Morsiustytöt ja sulhaspojat seisoivat kukin puolellaan kuin siivet lumireessä. Mutta vähän vajanainen oli toinen puoli, sillä Liisa oli ennen vihittävien paikoilleen asettumista mennyt kenenkään huomaamatta nurkkaan toisten taakse ja kuunteli sieltä.

Vihkimisen perästä tahtoi herrasväki ”koolata” vasta vihittyjen kanssa. Ne asetettiin rinnatusten istumaan viinilasit kädessä ja temppu alkoi arvokkaammista ja viimein kävivät talonpoikaisukotkin tokaisemassa lasiaan yhteen, niin kiireellä, kuin olisi ollut pelko, että otetaan heidän kädestään pois, kun se ilmankin tahtoi loppua ennen kuin herrasväeltä.

Maisteri näkyi odottavan juhlallisessa asennossa kilistelemisen loppumista. Häätalon haltijat seisoivat lähellä morsiusparia, emäntä tanakassa leuka-asennossa, mutta isäntä sen sijaan niekautellen sitä niinkuin näyttääkseen, ettei hänellä ole alkuakaan toisesta leuvasta. Jo kilahti viimeinen lasi. Maisteri rykäisi herättääkseen läsnä olevain huomiota ja sanoi:

– Arvoisat häävieraat! – Minä tahtoisin puhua muutamia sanoja tämän nuoren pariskunnan onneksi ja menestykseksi. Onni ja menestys tulevat Herralta ja niinkuin Salomon sanoo: kaikki hyvä tulee Herralta, samoin toimellinen vaimokin. Hän on kaikkiviisaudessaan ja rakkaudessaan asettanut aviosäädynkin, jota hän johtaa kaikkiviisaan maailmanjärjestyksen rakkauden kätensä johdatuksella. Hän johdattaa huikentelevaisuuteen helposti taipuvaiset nuorukaiset maailman liukkaalta tieltä onnellisen ja rauhaisan avioliiton turviin, jossa he kokeneitten vanhempain johdon alla ja hyvien esimerkkien valossa (tässä katsoi puhuja vetoavasti vanhempien puoleen) kypsyvät hedelmiksi Herran viinamäessä. Avioliitto on yksi Jumalan pyhimpiä ja vanhimpia maailman järjestyksiä, jonka rakasta huolenpitoa hän osoitti siunatessaan ensimäisen pariskunnan paratiisissa ja jonka järjestyksen hellästä huolenpidosta Hänen Poikansa antoi kumoamattoman todistuksen kunnioittaessaan läsnäolollansa ja avuliaisuudellansa pariskuntaa Kaanaan häissä. Ja samoin on hän läsnä tässäkin rauhallisessa ja vierasvaraisessa häähuoneessa ja samoin hän tahtoo aina edeskinpäin olla, jota minä kaikkien läsnäolevain ja omasta puolestani toivotan. Onnea!

Maisteri kohotti lasiaan ja muut myös. Puheesta kiitti emäntä ensimäisenä ja sitten muutkin asianomaiset kukin laillaan, jonka perästä isäntä Sylvi niekautteli leukaansa niin juhlallisesti, kuin olisi se ollut veden ammennuslaitos näissä Kaanaan häissä.

Hääelämän iloinen puoli alkoi vasta illempana, sitten kun pappi ja muut herrasväet olivat menneet matkoihinsa. Vieraat jakaantuivat ikänsä mukaan kahteen ryhmään, vanhemmat miehet ryypiskelemään toiseen tupaan, jossa kävi kunnon möyhinä. Siellä yksi puolusti hevosensa juoksua, toinen rikkauttaan, kolmas kehui voimiaan ja neljäs olisi jo ollut valmis tappelemaankin, jos vain muut olisivat sallineet ja joutaneet.

Nuori väki koetteli jalannousua suurimmassa tuvassa. Vaikeata se oli kesäkuumalla, mutta mikään ei auttanut asiassa. Morsianta tahtoi jokainen tanssittaa. Näytti siltä kuin muutamat toiveissaan pettyneet pojat olisivat tahtoneet tehdä tämän viimeisen pyörinnän niin tulisen kiivaasti, että edes se jäisi mielen hyvitykseksi. Viijakaan ei tahtonut ilonsa kukkulalla ollessa pahoittaa toisen mieltä enemmän kuin toisenkaan, vaan tanssi jokaisen kanssa, joka pyytämään tuli. Petu taas puolestaan tanssitti muita tyttöjä, joskus hän astui morsiamensa luokse, mutta teki tahtomatavassaan etuoikeutetun erotuksen tuosta nöyrästä kumarruksesta, johon hän muuten oli niin osaava.

Nyt oli tiettyyn suuntaan kulkeva tienpää löytynyt, nyt oli Viija saatettu pois maailman häilyvältä tieltä, kuten maisteri sanoi. Viimeiset väreet enää lipattelivat jälellä siitä nuoruuden tuulesta, joka lupasi viedä mihin rantaan mieli teki mennä. Oli jo viimeinen hääpäivä ja vieraat vähenivät vähenemistään. Viija istui kamarissaan ja sai ehtimiseen heitellä lähtijöille hyvästiä.

– Hyvästi nyt ja onnellista onnea läpi pitkän elämän! toivotti Mestarin Saara, puristaen lempeillä silmäyksillä Viijan kättä. – Ole vanhuutesi päivinä vielä enemmän rakastettu kuin nuoruutesi. Elä mene sivu minun köyhän kotini, kun on sielläpäin kulkua.

Saaran hyvästinheitto oli niin tunteellista, ettei Viija jaksanut kuin hyvin puristetuilla sanoilla lyhyesti kiittää siihen. Kohta tulivat Reeta ja Liisa erohyvästille. Ensin he seisoivat muutaman sekunnin kolmikulmassa äänettöminä.

– Nyt sitä pitäisi meidän lähteä, sanoi viimein Reeta, koettaen vakuutella itseään.

– Elkää vielä, sanoi Viija ja vedet putoilivat ehtimiseen silmistä.

– Milloinka me sitten saataisiin lähteä? kysyi Reeta ja väkisin tunkeusi vesi hänenkin silmiinsä.

– Sitten ... sopersi Viija, mutta kun ei osannut sanoa määrää, niin se jäi kesken.

– Kyllä meidän kumminkin pitää lähteä, erota sitä nyt täytyy, sanoi Reeta ja lähestyi Viijaa. – Tule sitten kohta miehinesi siellä käymään meitä katsomassa.

– Voi rakas täti, sanoi Viija itkien ja tarttui Reetan kaulaan, niinkuin ennen pienenä tyttönä. – Te menette pois ja millä minä maksan teidän hyvyytenne, kun te olette ollut minulle kuin oma äitini. Elkää lähtekö vielä pois.

He itkivät yhdessä, niinkuin silloin pienenä, jolloin Viija rukoili, ettei täti häntä heittäisi, eikä antaisi myydä muille.

– No, rauhoitu nyt, sanoi viimein Reeta, ja ajattele, että onhan sinulla nyt miehesi, joka rakastaa sinua enemmän kuin minä kiukkuinen, äkäinen tätisi. Muista palkitsemisista elä huoli nyt ajatellakaan. Minua on huolettanut, että jos lienen ollut aivan huono sinun kasvattajasi. No ei sinulle Luoja kumminkaan puutteen päiviä salline, siitä minä toki olen rauhallisella mielellä. – Pyyhi nyt vesi silmistäsi ja tule meitä vähäksi matkaa saattamaan.

– Antakaa nyt edes Liisan jäädä tänne muutamaksi päiväksi, rukoili Viija.

– No, jääköön Liisa, kun se on sinulle mieleen, myönsi Reeta.

Sitten he lähtivät Reetaa saattamaan ja emäntä tuli kolmanneksi. Tiellä ei ollut eroaminen enää aivan niin vaikeata, kun emännän nähden ei Reeta ruvennut vesittelemään, sillä hänen mielestään ei unohtunut se asia, ettei Viijaa annettu vihkiä heidän kotonaan Kivirannalla.

Saattamasta palatessa aloitti emäntä puheen.

– Ikävätä se on erota omaisista, vaikkapa kuinka hyviin kotiin, sanoi hän. – Tästä meidän talosta ei ole vielä verratonkaan. Vaan siinä sitä uskallusta tarvitaan, kun mennään, ettei ole paljon mitään. Jo sitä minä olin kovapäinen, oikein naurattaa, kun muistelee, kuinka vähän sitä ajattelee mennessään, että miten tässä käypi. (Ja emäntä aivan totta nauroi.) Kun ei miehelläni ollut minun tähän tullessa kuin puolet tätä pääpaikkaa ja niin rappiokunnossa sekin, että melkein joka vuosi oli kesän leipä kylässä. Sitten saatiin tämä paikka kokonaan ja siihen vielä on ostettu kolme syrjämaatakin. Jos Viija olisi nähnyt minkälainen tämä kartano silloin oli! Tuossa on riihen luona latona, mikä oli silloin navettana. Siihen lisäksi on paljon muuta laitettu: tupa ja talli aivan uudesta, ja useampia kengitetty ja katettu. – E-eeh, kun suuta syyhytti niin napakasti. Onhan tässä nyt jo vähän toisellaisempi elellä.

Liisa myönsi emännän loppupäätöksen todeksi sanoilla, mutta Viija kuunteli ajatuksissaan.

– Joko minä nyt pääsen kotiin? kysyi Liisa oltuaan yhden vuorokauden yli muista häävieraista.

– Mennäänhän vähäksi aikaa tuonne jonnekin kävelemään, täällä pihassa on alituisesti noita muita, sanoi Viija vastaukseksi.

He menivät joen rannalle, kulkivat sitä jonkun matkaa ylöspäin ja tulivat vähän korkeammalle paikalle pellon kupeelle, jossa kasvoi tuuheita tuomipensaita useampia.

– Niin mitä sinä Liisa äsken kysyitkään? kysyi Viija istuutuen tuomikon varjoon, taitettu tuomen oksa kädessä.

– Enhän minä muista kysyneeni muuta kuin, että milloinka saan lähteä pois, sanoi Liisa vähän kummastellen, että mitä se siitä noin kysyi.

– Sepä se oli, sanoi Viija. – Sinä ehkä olisit vaikka kuinka kauan, jos minä kiusaisin olemaan.

– Jo toki oikein mielelläni, jos joutaisin, vaan olisin nytkin, jos hyvin tingalle tahtoisit, myönsi Liisa.

– Sitäpä minä, sanoi Viija huiskuttaen hiljalleen tuomen oksaa kenkäänsä. – Sinä olet palvellut minua ihan aina, siitä asti kuin teille tulin ja minä en sinua milloinkaan.

– Mitä sinä Viija nyt tyhjää puhut.

– Ei se ole tyhjää, sanoi Viija huiskauttaen vilkkaammasti tuomen oksaa.

– On se tyhjää, vakuutti Liisa. Lapsiahan me oltiin kauan, mitä toistemme palvelijoita meissä oli, ja eihän me nyt isompana ole kaivattuna kenenkään palvelusta.

– Ei, elä nyt hyvittele minua, kyllä se on niinkuin sanoin. Sinä olet ollut minulle parempi kuin sisar olisi ollut.

– Ja sinä minulle, ehätti Liisa sanomaan.

– En, en; elä sanokaan.

– No, lopeta pois tuo joutava puhe, pyysi Liisa. Puhutaan nyt muista asioista.

– Niin kyllä, puhutaan muista, myönsi Viija. – Sano nyt Liisa, minkä tähden sinä et ollutkaan minulla morsiustyttönä, vaikka olihan se jo puheena aikoja ennen?

Liisa joutui nyt hämille. Hän oli siinä luulossa, ettei sitä muut juuri huomanneet, eikä Viijakaan siitä pitänyt väliä.

– Minulla kun ei ollut niin hyvästi laitetuita vaatteita, sanoi Liisa viimein, nykkien nurmea maasta.

– Vaan kun et sanonut sitä minulle.

– Ei tuota tullut sanotuksi, kun minä luulin, ettet sinä siitä hyvin pahaa tykänne, jos en olekaan.

– Aivan niin, rakas Liisa. Sinä olisit seisonut niilläkin vaatteillasi, jos vaan varmaan tiesit, että se on minulle mieleen. Mutta sinä et luullut tekeväsi siinä minulle mieliksi. Jos olisit jolloinkin ennen ollut minulle ynseä, niin sitten uskoisin, että sinä häpesit vaatteitasi.

Liisa tunsi nyt olevansa pahassa solassa ja koetteli sopertaa, että niitä herrasväkiä hän ujosteli, eikä ajatellut mitään epäluuloja Viijasta.

– Elä hyvä Liisa luule, että minä sinua syytän, lohdutteli Viija. – Sinä koettelit silläkin lailla olla minulle mieliksi, kun menit syrjään seisomaan. Ja jos et olisi sitä tehnyt, niin minä en ehkä vieläkään olisi tätä asiata huomannut.

Liisalla oli tukala kuulla ja hän vaikeroi:

– Mitä sinä noista joutavista otit puheeksikaan.

– Ei ne ole joutavia, koska ovat minun mieltäni vaivanneet näinä päivinä. Vaan olkoot nyt puhumatta, sanoi Viija ja vähän aikaa ajatuksissaan istuen jatkoi:

– Taivutko Liisa siihen tuumaan, jos päätetään, ettei meidän ystävyys saa vasta niin mennä. Sano sinä minulle kaikki, mitä ajattelet ja tiedät, ja minä sanon sinulle.

– Jo toki oikeinkin mielelläni, vakuutti Liisa.

– Hyvä sitten, sanoi Viija. Minua on nyt häiden aikana vaivannut ikävä mieli monelta puolelta. Niistäkin herrasvieraista vaan ikäväni lisääntyi, kun ne eivät näkyneet osaavan minun kanssa haastella, enkä minä niiden kanssa.

– Sinä tunnut rupeavan kovin paljon ajattelemaan ja se on aivan tyhjää, moitti Liisa. – Sinulla on nyt suuri koti, eihän sinun tarvitse huolia ei mitään, elelet vaan.

– Onhan tuo koti, myönsi Viija. – Vaan minusta jo tuntuu, että jos täällä tulee ikävä.

– Elä toki ajattele milloinkaan sellaisia, varoitti Liisa.

– Minkäs niille taitaa, jos ne tulevat.

– Unhottaa pois ja käy aina siellä entisillä olomaillaan kylässä, eihän tämä niin pitkä matka ole.

– Niinhän tuo taitaa olla, sanoi Viija ja oltuaan vähän aikaa äänettä aloitti:

– Miksikähän se Arolan Maria ei tullut minun häihini?

– Se asia on ehkä minun syyni, sanoi Liisa.

– Sinunko syysi. Millä lailla? kysyi Viija kummeksien.

– Niin minä luulen, sanoi Liisa. – Minä satuin sille kerran sanomaan, että sinä olet polttanut hyvin monta hänen veli-Antin lähettämistä kirjeistä ilman lukematta.

– No, sanoitko sinä sen?

– Niinhän minä höperö satuin sanomaan.

– Ja siitäkö Mari suuttui?

– Ei se suuttunut, mutta kyllä siitä oli pahaa, selitti Liisa.

– Mitenkä se silloin sanoi? Varmaan moitti minua ylpeäksi.

– Ei se pahasti moittinut. Sitä vaan sanoi, ettei hän luule veljensä menevän niin pöllömäisesti kirjoittamaan, ettei niitä muutamata kertaa saattaisi silmällä viskata.

– Tokko sinä sanoit, että enhän minä ensimmäisiä kirjeitä lukematta polttanutkaan?

– Sanoin toki.

– Enkä minä olisi niitäkään toisia polttanut, selitti Viija, vaan mitäs hän alkoi ruveta niissä minua muka niinkuin neuvomaan ja opettamaan. Jos olisi aina kirjoittanut samallaisia naurattavia kuin ne ensimmäiset, niin en toki olisi polttanut. Muistat kai, miten se silloinkin markkinain jälkeen kirjoitti. Sen perästä en lukenut kuin yhden tai kaksi kirjettä, tuli ne muut luki ja syyttäköön itseään.

– Ja mitäpä niistä enää, sanoi Liisa. – Ne ovat menneitä asioita. Mennään pihaan, minun pitäisi kohta lähteä kotiini.

– Kuunnellaanhan mitä tuo ylhäältä päin tuleva venemies laulelee, sanoi Viija siirtäen huivin pois toisen korvansa päältä.

Myötävirtaan tulla loilotti vene ja perässä istuva poika laulaa heilautteli tunteellisella nuotilla, ja niin pitkäveteisesti, että hän ennätti monet kerrat melaista joka tavulle. Laulun sanat kerkesi hyvin erottaa;

Se on niin vähä aika,

mik’ ihmisell’ on tääll’;

kuin vesipisaraisen

tuon haavan lehden pääll’.

Tuuli kun siihen käypi,

se heti putoaa;

niin ihmisenkin onni tääll’

pian katoaa.

– Soma laulu, sanoi Liisa.

– Ja kaunis nuotti, lisäsi Viija, nousten istualtaan ylös.