Viija: VII. luku

VII. luku
Viija
Kirjoittanut Kauppis-Heikki

Viija oli nyt miehelässä ja häntä kutsuttiin nuoreksi emännäksi, joka nimitys kuului hänestä itsestään ensimältä hyvin oudolta. Miniän nimeä ei hän usein kuullut, tuskinpa muilta kuin anopiltaan, silloin kun tämä hyvin omistavaisesti puheli Viijasta toisille emännille, tai hyvitelläkseen Viijaa kertoi, kuinka paljon suurempi tämä talo nyt on kuin hänen tullessaan.

Viijalla oli erikoiskamari, joka oli häiden edellä sitä varten laitettu, paperit seiniin, laki ja lattia maalattuna. Viijan muassa tulleita huonekaluja siinä oli tuo entinen ompelukone ja uusi hyvin kiiltäväksi maalattu kaappi, sekä vielä tuo monen pojan sydämen tunteita säilyttävä pienoinen kirstu, joka oli jo saanut sijansa uunin kupeella, ehkä ollakseen lähempänä hävitystänsä.

Muutamana iltana, kun Petu oli isänsä kanssa Rasilan asioita ajamassa, varusti Viija kamarin uunin lämpiämään. Uunin tultua hiililleen hän avasi kirstun ja alkoi heitellä noita kovaosaisten paljolla vaivalla sommiteltuja kirjeitä uuniin, toista toisensa perään. Silmä viehättyi vielä vanhalta muistilta katselemaan yhdestä ja toisesta kirjeestä kauniimmalle kaikuvia lauseita ja runonpätkiä. Siinä yhdellä tiellä tahtoi mennä koko kirjeen sisältökin, jolloin aina mieleen jysähti, kuin olisi lukenut jotain aivan luvatonta, hyvin synnillistä kirjaa. Silloin se piti kiireellä suikata uuniin, jossa tuli kerran laitaan päästyään liukkaasti mennä livetteli pysähtymättä. Paksulta oli jo tummia paperin hiiliä, jotka hämmennellessä vielä kerran loimahtivat punaisiksi ja sitten viimein hupenivat mitättömän hienoiksi tuhkahiutuviksi. Viija katseli kirstua, se oli nyt melkein tyhjä. Petulta tulleet kirjeet olivat siellä enää polttamatta. Mennyt aika johtui siinä mieleen, jonka ajan asiapaperit olivat tuossa kirstussa olleet säilytettyinä. Noiden viimeisten kirjeiden tallentamisen piti Viija velvollisuutenaan ja karkoitti pahan hengen yllytyksenä pois sen ajatuksen, että kun olisi nekin polttaa yhdellä tiellä.

Huomenna tuli Petu kotiin ja niin hän kuin hänen isänsäkin oli työlästyksissään olevan näköinen.

– Kävitkö tätilässä, ovathan ne siellä terveinä? kysyi Viija mieheltään.

– Enpä minä hänessä joutanut käymään, vaan eikö nuo liene terveinä, sanoi Petu.

– Mitä töitä siellä niin paljon oli, ettet joutanut käymään? kysyi Viija taas.

– Olisi siellä ollut vieläkin ja tuskinpa ilman käräjöimättä selviävätkään, tuskaili Petu.

– Kenen kanssa se käräjänkäynti tulee, kummeksi Viija.

– Kenen kanssa? jamasi Petu. – Kukas siellä on sen talon hoitajana ja peräänkatsojana ollut?

– Totta se lampuoti on ollut huoleton.

– Kyllä lampuoti näkyisi lampuotina menevän, vaan siinä on paljon muita syitä. Osajyvät on myötynä liika huokeasta ja rahat ovat olleet velkana viidellä korolla, kun olisi saanut kuusikin.

– Eikö se nyt riitä, jos on senkin verran jäänyt rahoja kassaan kuin niitä on, puolusti Viija. – Kuuluuhan se setä maksaneen vielä vähän isävainajan velkojakin.

– Se on ollut vähän se velka, sanoi Petu. – Isä sanoo varsin kyselleensä ja näkeehän sen kirjoistakin, että sitä velkaa oli vain muutamia satoja. Toistakymmeneen vuoteen olisi toki pitänyt karttua enempi kuin neljätuhatta markkaa.

– Onhan tuossa siinäkin, sopikaa pois käräjöimättä, pyyteli Viija.

– Sama se, jos selvä tulee, vaan siinä on vielä monta muuta kohtaa, kuin mitä minä sanoin.

Viijalla oli vielä niin paljon rakkautta setäänsä kohtaan, ettei häntä tämä keskustelu oikein miellyttänyt ja siitä puhetta pois kääntääkseen hän kysyi:

– Etpä arvaa? mitä minä illalla tein?

– Mistäpä minä arvannen, sanoi Petu.

– Minä poltin kaikki entiset kirjeeni, sanoi Viija ja katsoi iloisesti miehensä silmiin.

– Ihanko kaikki? kysyi Petu, muuttaen ääntään leikillisemmäksi.

– En sinun lähettämiäsi, sanoi Viija ja tunsi mielessään soimausta, kun oli tullut sitä ajatelleeksikaan.

Ei perintöjuttu ollut vielä Petuakaan aivan näköisekseen tehnyt. Kun hän oli alun kuullut, huvitti häntä vielä nuokin entiset kilpakosinta-asiat ja hän illemmalla kertoi jo yhden jutun, miten he sulhasmiehet kerrankin juomapaikassa pääsivät hampaistaan kiinni ja se päättyi sillä, että toiset työnnettiin niskasta pellolle. Monta muuta kertomusta sai Viija kuulla siitä, mitä kaikkia juttuja hänen saamisestaan oli jauhettu nuorten ja vanhain kesken, joita Viija itse ei ollut puoliksikaan luullut sellaisiksi. Viimein niiden kuuluminen alkoi tuntua ikävältä, mutta mieluummin hän kuunteli niitäkin kuin noita perintöriitoja hänen setänsä kanssa, jotka viimein kiihtyivät käräjiksi ja joiden ratkaisuaikoina oli koko talon joukon mieli siihen kiintyneenä.

Käräjäin väliaikoina veti jokainen omaa nuottiaan. Sylvi sitä, ettei ole hyvä, kun on kovin läheinen omainen holhoojana. Emäntä surkutteli sitä, että se tavara tahtoo olla hyvää rippumaan, kun se on toisen takaa perittävänä ja vähemmän sitä sieltä sattuu monesti tulemaan kuin luulee, jos sen saisikin. Ja vaivalla se on heille kaikki tullut ja vähästä sitä alettiin. Petu toimitti sitä, ettei heidän käy sopiminen ilman, jos ei asiasta tule suora. Viija enimmästi kuunteli, kun muut puhuivat, toisinaan vain puolustuksekseen selitti, ettei hän ole ymmärtänyt niitä katsoa, ne ovat olleet sedän huostassa. Sovintoa ei Viija uskaltanut monesti ehdotella, muuten olisi vanhempi väki alkanut katsoa häntä kovin omaismieliseksi ja siitä olisi seurannut korvan kiertäminen. Sittenkin Viija sattui huomaamaan, että aloitettu puhe painettiin hänen huoneeseen tultuaan kielen kantimien taakse ja äänettömyydestä syntyvän epäluulon estämiseksi vedettiin siten heti sieltä toisennäköisenä takaisin.

Muuten ei kukaan ollut Viijalle paha. Hän sai olla omassa kamarissaan, niinkuin itse tahtoi, eikä häntä orjuutettu millään työllä. Jos Viija ryhtyi johonkin vaikeampaan työhön, katseli sitä vanha emäntä naurusuin ja selitti, että on niitä piikojakin tekemään, ei minun miniäni tarvitse ruveta riehkaisemaan, niinkuin minä itse sain ennen riehkaista. Vaan ei hän nyt enää kehtaa itsekään. Viija uskoi sen, kun vielä näki, että tulevat ne tehdyksi ilmankin. Kahvin keitto ja muutamia pieniä töitä oli hänen osallaan, mutta niiltä jouti enimmät aikaa ompelemaan omassa kamarissa.

Yksinäisyys on viljava ajatuksista, silloin ne leijaavat milloin minkinnäköisinä. Niillä ajoilla, jolloin Petu kuljeksi aina päivittäin noita perintöriitoja virittelemässä, hiipivät Viijan mieleen monenmoiset ajatukset, aivan kuin kesäitikat, jotka kaikista hätistelemisistä huolimatta saivat viimein jalansijan ajatusaivoissa.

Jo se on onnellinen tyttö ... niinhän ne aina ennen sanoivat... Silloinkohan hän oli onnellisempi, vaiko nyt? Nyt kai?... Mutta jos kuitenkin silloin... No, mitenkähän se oikein lienee... Voi, eihän sitä pitäisikään tällaisia ajatella...

Mutta ne olivat jo kerran päässeet irti ja toisella kertaa ne tulivat vielä vähän rohkeampina, jopa totuttivat mielen niin rohkeaksi, että Viija päätti sanoa Petulle siitä asiasta, joka hänestä ikävimmältä tuntui. He olivat kahden kamarissa ja Viija meni rinnalle istumaan.

– Minä kysyisin sinulta yhtä asiaa, sanoi Viija laskien Petun olkapäälle kätensä.

– Kysy, kysy, kilvoitti Petu.

– Niin, että muistatko, mitä sinä monesti lupasit ennen meidän yhteenmenoa?

– Lienee tuota tullut luvatuksi jos jotakin, sanoi Petu.

– Mitä minä niistä kaikista lupauksista, vaan se lujin lupaus, rakkaus, selitti Viija.

– Niin rakkaus, sanoi Petu. – Mikä sitten?

– Niin että etkös sinä vannonut rakastavasi minua mitä hellimmästi aina kuolemaan asti...

– Rakastanhan minä sinua kuolemaan asti.

– ... ja et hetkeksikään sanonut voivasi unohtaa minua, jatkoi Viija.

– Olenkos minä heittänyt? kysyi Petu.

– Niin, enhän minä tiedä, vaan minä niin luulen.

– Luulet, jamasi Petu. Sinä taas luulet... Enhän minä yhä jouda niin hyvänä olemaan, vaan ainahan minä olen sinua rakastanutkin.

– Rakastanut ... aina ... silloin ... kun ja Viija painoi päänsä alas.

– Niin, niin, sanoi Petu hyvin selittävästi. – Ymmärräthän sinä, että me ollaan nyt naimisissa ja silloin sitä on yhtä ja toista muutakin. Ja sillä lailla sitä menee välistä aikoja, mutta eihän noita ole niin kovin kauan mennyt... Ymmärräthän sinä? kysyi hän lopuksi.

Viija ymmärsi, mutta ymmärsi sillä tavalla, ettei voinut vastata muuten kuin itkulla. Petu koetteli tyynnytellä häntä mitä sopivimmilla selityksillä, mutta kun ne menivät hukkaan, vahvisti hän sitä kaikki lupaavaa rakkausvalaansa ja oli niin miellyttävän hyvä, kuin näin yhtäkkiä osasi olla. Viija pyyhki silmistään vedet ja lupasi puolestaan rakastaa miestään hyvin paljon ja olla iloinen. Iloisempi hän nyt olikin, mutta yhtäkaikki käveli mielessä raskaita ajatuksia, kun tuo iloisempi hetki oli itkulla ansaittua, millä tavalla hän ei ajatellut ruveta sitä toista kertaa itselleen ostamaan.

– Minun tekee mieli käydä Kivirannalla tädin luona, ilmoitti Viija miehelleen.

– Niin nytkö? kysyi Petu.

– Niin, etkö sinä tule.

– Eipä minun tunnu haluttavan, miten sitten talvempana.

– Saanko minäkään mennä? kysyi Viija.

– Onhan se hevosille vaikeata näin syksykelillä, kun on luntakin vielä niin vähän. Vaan en minä kiellä, saat siltä mennä, myönsi Petu lopuksi.

Viija ei sen enempää kysellyt, alkoi vain laittaa lähtöään, kun emäntä vielä ikään kuin kehoittaakseen sanoi, että:

– Onhan tuo soma välistä käydä sellaisissakin omaisissaan, vaikka mitäpä tuolla paljon lienee.

Ihmeen keveältä tuntui mieli ajaessa tuota entistä kotia kohti. Viija kuvitteli mielessään, että hän palaa nyt joltain pitkältä kylämatkalta ja saa taas asettua sinne ja sitten... Mutta pian huomasi hän ajatustensa mitättömyyden. Ne ovat menneitä aikoja. Koti jäi sinne, johon on taas mentävä ja tuo entinen perintökoti, olihan se sekin ennen hänen, mutta nyt se on vaihdettu mieheen. Ei hän olisi ennen uskonut.

Iltapäivällä alkoi Kiviranta lähetä ja se näytti ulompaa katsoen hyvin pieneltä, kun vielä hieno lumiverho peitti katot, ettei kuin matalat ajastoituneet seinät osoittivat siinä asumuksia olevan. Ei näkynyt vielä rantaan tultua ketään kartanolla liikkuvia. Tuossa lähellä aitaa oleva pihlajikko, joka kesällä Viijan lähtiessä huhotti täyteläisenä kauniilla kukalla, oli nyt lehdistä paljaaksi karsittuna, marjaterttuja oli vain muutamia, joita nokkimasta pihlajalinnut pyrähtivät lentoon Viijan tullessa. Kohta ilmestyi vastaanottajia.

– Terve tulemasta! toivotti Reeta kätellen mitä sydämellisimmästi. – Me kun ei huomattuna sinun tuloasi, ennen kuin pikku Samppa sanoi, että Viija ajoi pihaan.

– Mistäpä sitä niin huomaa, kun ei satu ulkona käymään, sanoi Viija.

– No, tulehan huoneeseen, sanoi Reeta ja kyseli mennessään:

– Eikö tämä meidän talo näyttänyt kovin pieneltä, näin pitkän ajan perästä?

– Kyllä se vähän siltä näytti, sanoi Viija. Vaan hyvin iloiselta minusta tuntui, kun alkoi näkyä.

Reeta istuutui penkille ja sanoi:

– Hyvähän tuo olisi, ettei entiseen kotiin tulo ikävältä tuntuisi. – Mitenkä siellä olet jaksanut sitten viime näkemän?

– Aivan hyvästi, jotenkin terveenä.

– Entäs muut joukot?

– Terveenä ovat nekin olleet.

– Ei sieltä muita lähtenyt tänne, ei miehesikään.

– En minä muita pyytänytkään ja Petu sanoi, että hän käypi sitten paremmalla kelillä, selitti Viija.

– Saapihan tuo olla kelinkin syynä, virkkoi Reeta. Vaan olisi se joutanut tulla, että olisin saanut suusta suuhun kysyä, mitä varten ne minuakin sinne käräjiinsä tahtovat.

– Onko ne teidätkin sinne manuuttaneet? kysyi Viija kummastuen.

– Jo vaan manattiin.

– Enpä minä olisi sitä uskonut, jahkaili Viija. – Ei tuo liene Petun käskystä, koska ei ole minulle sanonut. Se mahtaa olla isännän hommasta se...

– En tiedä kenen hommasta lieneekin, käsky vaan tuli, puhkesi Reeta puhumaan. – Minä näet kuulun olevan yksi pahapää siinä, ettei sinua ole pidettynä täällä niin alastonna kuin kerjäläistä, vaan on ostettuna vaatetta päällesi. – Mutta antaahan olla, kun minä pääsen oikeuden eteen, niin enemmän niitä ilettää kuin hyödyttää se asia, siitä minä olen niin varma kuin...

– Elkää nyt äiti enää, heittäkää jo pois, keskeytti Liisa, joka oli koko äitinsä puhuma-ajan istunut iloisennäköisenä kasvukumppaninsa rinnalla ja odottanut puheenvuoroa.

– Niinpä kyllä, mitäpä heistä, sanoi Reeta ja muistutti Liisalle, että pitäisi mennä kahvia keittämään.

Tämä lähti heti ja Reeta jäi vierastaan puhuttelemaan, kyseli oloa ja eläimistä, joita Viija kiitteli kaikin puolin hyväksi.

– Sepä tuo olisi hyvä, sanoi Reeta salavihjaa huokaisten, ettei Viija huomaisi. – Ja siitä minä ainakin olen levollisella mielellä, ettei sinulle puutteen päiviä sallittane, jos ei erinomaisia onnettomuuksia tapahdu.

– Hyvähän tuo sekin olisi, myönsi Viija hiljaista surua ilmaisevalla äänellä.

Ilta kului hupaisesti syödessä ja juodessa. Reetakin kartteli puheen kääntymistä noihin ikäviin käräjiin, tahi muihin sellaisiin.

– Mitenkähän ne setälässä jaksavat? kysyi Viija iltaista syödessä.

– Ei tuolta ole kuulunut mitään, sanoi Reeta.

– Kävi täällä Arolan Mari, selitti Liisa, ja entisellään kuului silloin olevan niin setäsi kuin muidenkin elämä.

– Sepä hyvä.

Reeta muistutti, että:

– Eihän tuo Arolan talon elämä ole aivan niin entisellään, kuin Viijan lähtiessä, vaan etkö tuota liene kuullut.

– En minä ole kuullut mitään, sanoi Viija katsoen mieluummin alaspäin.

Liisa seurasi Viijaa tarkasti silmillään.

– Vai niin se on kierrellyt, kummasteli Reeta. Poika Anttihan siitä meni viime venekelillä matkalle tuonne etelään, jossa niitä rautatietöitäkin kuuluu olevan ja kuuluvatko luulevan, että menee yhä etemmäkin.

– Vai niin, sepä somaa, ihmetteli Viija ja katsahti Liisaan, että mitä se näyttää ajattelevan.

– On se muistakin kummaa, jatkoi Reeta. – Se Antti oli niin älykäs poika eikä olisi osannut luulla, että se veljiensä ja sisartensa paljoutta pakenee.

Viija koetteli kummastella Reetan kertomukselle, mutta Liisa pysyi äänettä ja kun näki, ettei hänen äitinsä arvannut lopettaa, sanoi väliin:

– Santtu se on nyt Maria kosinut.

– Vai niin, sanoi Viija naurahtaen. – Mitenkähän tuossa käypi?

– Miten käynee, epäili Liisa. – Kovin pahasti kuuluu Tuokko sanoneen.

– No mitenkä?

– Ettei heillä tarvita niin viisaita kerjäläisiä kuin Arolan tytöt, selitti Liisa.

– Kovinpa on sanonut tuhmasti, moitti Viija.

– Sellaisesta lihapäästä nyt ei sen viisaampia sanoja tule milloinkaan, sanoi Reeta entisellä mahtavalla tavallaan, joka toisia nauratti, mutta itse hän piti sanansa niin varmana totuutena, ettei siinä ole naurun sijaa ollenkaan.

Pienen vanhan pöytälampun valossa näytti Kivirannan tupa entistä hauskemmalta. Uunin nurkkapihdissä palava päre vei kumminkin voiton ja valaisi noita entisiä karjalaitumia uunin kupeella, jossa tytöt ennen puulehmiään kuljettelivat. Vanha kissa siinä nyt maitoa altaastaan litkitti. Kovin sen selkä oli käynyt hallakan näköiseksi ja syöntikin näytti käyvän niin laiskasti. Ei se tiennyt mitään, vaikka hiili tipahti päreestä selkään.

– Nyt polttaa tuo kissa itsensä, sanoi Viija ja meni hiiltä ottamaan.

– Sepä sattu kovin tulen alle, sanoi Reeta. Vaan ei se näy enää älyävän tulesta eikä mistään, se on jo niin kovin vanha. On vaan annettu elää ikänsä loppuun.

– Tämähän on jo alun toisella kymmenellä, sanoi Viija. – Tokko sinä Liisa muistat, milloinka me tämä tuotiin ja millä puheella sinä tämän sait?

– Ei millään puheella, sanoi Liisa nauraen ja meni muuta kuulemasta kamariin vuodetta laittamaan.

Reeta jo haukotteli ja sanoi Viijalle, että mene sinä tuonne kamariin nukkumaan, meitä vanhoja haluttaa olla täällä lämpimässä.

Kasvukumppanit istuivat kamarissa kahden puolen pientä pöytää. Liisa näpisti ajattelevan näköisenä kynttilän karstaa lyhemmäksi ja kysyi:

– Miltä se nyt tuntuu se miehelässäolo, sinä kun et kirkolla viime näkemässä sanonut osaavasi puhua sitä etkä tätä?

– Mitäpä minä nytkään, sanoi Viija. ja puhutaankin tällä kertaa niistä sinun asioistasi, että millä puulla ne ovat.

– Ne ovat niinkuin tässä näkyy, nauroi Liisa.

– Ei ne aivan niin liene, elä kupruilekaan joutavata, sano suoraan, niinhän me liitto tehtiin, etkö muista.

– No, minä sanon, että kyllä ne vanhat liitot Villen kanssa taitavat yhä lujeta, mutta milloin tulenee päätetyksi.

– Vai niin. Tietääkö äitisi siitä mitään.

– Kyllä se näkyy tietävän.

– Eikö ole puhunut mitään?

– Ei ole sitten sinun pois mentyäsi puhunut mitään. Silloin sinun täällä ollessasi se oli hyvin vihainen aina salaa, selitti Liisa.

Viija ihmetteli Reetan mielenmuutosta ja kysyi Liisalta:

– Miksikä te sitten Villen kanssa heitätte asianne niin määrittömiin aikoihin, vaikka ei äitisikään ole vasten.

– No katsohan, selitti Liisa. Siinä kun on niin monta veljestä pienellä maalla ja jos ne rupeavat eroilemaan, niin siinä jääpi hyvin pienet osat mieheen.

– Mitä se haittaa?

– Mitäkö haittaa? Niinhän sinä nyt sanot, kun olet suuressa talossa, vaan mitäs meillä on.

– ”Suuressa talossa”, toisti Viija. – Sinä luulet aivan varmasti, että minä sitä oikealla onnen kukkulalla seison.

– No, hyvänen aika, mitenkäs muuten.

– Voih! huokasi Viija pienellä pään pyörähdyksellä. Kertoisinkohan minä sinulle kaikki ajatukseni.

– Kerro toki, niinhän sinä lupasit, houkutteli Liisa, katsellen Viijan silmiin, joka nyt alapäisenä istui ja ajatteli.

– Niin, että en minä ole enää onnen kukkulalla, ei minulla ole enää mitään.

– Mitä mitään? Omaisuuttako? kysyi Liisa.

– Ei sitäkään.

– No nytpä kummat tuli! Onhan sinulla ainakin perintötalosi.

– Se kaikkein vähimmän. Enhän minä enää milloinkaan kuule puhuttavan siitä niinkuin omasta talostani. Jos siitä minun kuulten puhutaan, niin se on sentähden, että kuulisin, kuinka paljon siitä on heille vaivaa ja kuinka paljon se vähenee siitä määrästä, joka on ollut kylällä kuuluna ennen minun naimisiinmenoani. Tämä kaikki tunnustaa olevan minun syyni, vaikka mistä minä ymmärtämätön tyttö tiesin, minkä verran sitä on, ja olisinko minä voinut maailman suun tukkia, jos olisin tiennytkin.

Liisa ajatteli vähän aikaa ja alkoi lohdutella:

– Ne vanhat mahtavat niin puhua, mutta mitä sinä heistä huolit. Olethan sinä yhtä suuri haltija kuin muutkin ja kun miehesi rakastaa sinua, niin vähättelet koko tuumista.

– Kunpa se niin olisi, huokasi Viija.

– Mitenkäs se on? Sano nyt toki minulle!

– En minä ilkeäisi oikein päin sinullekaan sanoa, minkälaisten ihmisten arvoiseksi minä itseni tunnen.

– No, minkälaisten? kysyi Liisa ja katsoi totisena Viijan silmiin.

Tämä näytti aivan kuin riitelevän ajatustensa kanssa ja sanoi sitten:

– En tiedä, jos tehnen kuinka suuren synnin siinä, mutta minä en tunne itseäni yhtään paremmaksi noita huonoja naisihmisiä, joita miehet pitävät hyvänä, milloin mieleen juohtuu ja jotka sitten taas saavat olla oman onnensa nojassa toiseen aikaan asti.

Liisa hämmästyi.

– Niin mitenkä? sanoi hän. – Tarkoitatko sinä noita naisia, noita...

– Niitäpä niitä.

– Sinähän olet jo päästä pilalla, torui Liisa.

– Enkä ole pilalla.

– Oletpahan! Rakastaa kai sinun miehesi sinua yhtä hyvin kuin muutkin.

– Mistäpä minä tietänen, miten ne muut rakastavat, mutta oman kohtani tiedän.

– Sinä ehkä toivoisit, sanoi Liisa, että Petun pitäisi aina olla aivan yhtä notkea kuin silloin sulhaisaikana.

– Sinä et vielä ymmärtänyt, sanoi Viija. Enhän minä tahdo, että leikittäisiin kuin kissanpojan kanssa alituistaan. Sehän se on ikävintä, josta vasta sanoin.

– Se nyt on aivan tyhjää, vakuutteli Liisa niin totisena kuin osasi. – Ei tuo sinunkaan miehesi liene miehiä kummempi, vaan kun sillä on tätä nykyä niitä perintöpuuhia, niin sinä luulet, että se on tyly sinulle. Heitä toki pois ne ajatukset, eläkä puhu niistä kellekään.

– Minkä ajatuksilleen taitaa, sanoi Viija. Ja enhän minä toki näistä puhukaan muille kuin sinulle.

– Pitäisi niitä sellaisia ajatuksiakin kartella, että näet olisit niin halpaan sijaan joutunut kuin sanoit, neuvoi Liisa. Ja eiköhän siinä auttaisi Jumalaan turvautuminen, niinhän se rovasti rippikoulussa neuvoi, etkö muista.

– Niinhän tuo neuvoi, myönsi Viija ja vaipui ajatuksiinsa.

– Ja tuota perintöasiatasi elä ajattele ollenkaan, jatkoi Liisa. Itse sinä et sitä tarvitse ja kyllä ne sen niin hoitaa, että se säästyy lapsillesi.

Viija havahti aivan kuin olisi joku nykäissyt ja jamasi puolikuuluvalla äänellä: lapsilleni. Liisa sen huomasi, eikä jatkanut esitystään, huomautti vain, että eikö ruveta nukkumaan.

– Niin nukkumaan, toisti Viija. – Taitaa olla parasta.

Hiljaisena ja hitaasti painuivat he siihen samaan vuoteeseen, jossa niin monesti ennen olivat nauraa rekattaneet ja telmineet kaikki vaatteet ylös alaisin ja itsensä väsyksiin.