Viija: VIII. luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
VII. luku VIII. luku
Viija
Kirjoittanut Kauppis-Heikki
IX. luku


Kolkko talvi oli taas kulunut, jonka ohi mentyä ei tuntunut enää paljoa sen kummemmalta, kuin jos olisi kesäisenä kylmäaamuna soutanut jonkin usmamöhkäleen halki ja päässyt siitä sitten jollekin metsän varjoamalle rannalle, jota vasten aamuaurinko herttaisesti paistaa hellittää. Luonto oli lähettänyt laulajia melkein joka puun osaksi ja iloisesti, vaikka vähän kömpelösti, kimpoilivat talven vankeudessa seisoneiden elukkain sorkat ja vielä kiivaammin kuin olisi kerinnytkään helkähtivät kellojen kielet mennessä. Vapaus ja omistaaneläminen näytti noistakin järjettömistä eläimistä olevan suurenarvoista. Tuonne ne nyt pääsivätkin kauas kukkuloille ja ahoille huilailemaan mieltään myöten.

Tuomelassa valmisteltiin karjan vientiä sydänmaalle. Siinä hoppuiltiin ja hälistiin kuin kansanvaelluksen alkaessa ja odoteltiin toisiaan. Milloin olivat piijat jonnekin juosseet, milloin ei taas näkynyt isäntää ja emäntää. Muutamakseen olivat nämä viimeiset kateissa ja Viija meni heitä noutamaan.

Nurkimmaisen kamarin oven taakse tultuaan kuuli hän vanhan isännän puhuvan emännälle jotenkin nyrpeällä äänellä, jonka vuoksi Viija ei tahtonut mennä sisään, vaan asettui vähän kuulostamaan.

– Olisi sitä piijoille muutakin työtä, kuului Sylvin puhe. Mikä hyöty siitä tuosta Viijasta on muulle työlle, jos se tänne kotiin jääpi. Siellä se ennättäisi hyvin hyvästi hoitaa maitohuushollin, kun loiseukko olisi toverina.

– Kyllähän se sen jaksaisi, sanoi emäntä. Vaan se ei näy itse sitä huomaavan. Näkyy taas panneen uuden ompeluksen alulle.

– No niin, no niin, puhui Sylvi ja varmasti niekautteli leukaansa. Mikä tästä sitten tulee. Kaikkiko tässä ruvetaan kesänsä talvensa ”nystäämään”. Onhan tuota muillakin ollut perintöä, vaan pian kai se entinen loppuu, jos heretään aivan huolettomaksi.

– Elähän nyt, kielteli emäntä. Ymmärräthän sinä, ettei se vielä ole aivan täysvoimainenkaan ja muuten sitten on ... niinkuin jo huomaat...

– Niin, jurahti Sylvi pitkään. Kyllä niitä sellaisia syitä löytyy, niin kauan kuin elää.

Viija ei uskaltanut enempää kuunnella, eikä se ollut tarpeellistakaan, sillä hän oli jo kylliksi kuullut, kenestä puhuttiin ja mitä se oli. Hänen ajatuksensa harhailivat kiireesti sinne jos tännekin. Ensi kerran iässään hän huomasi elämää tältä puolelta ja sepä tuntui ikävältä. Sydän tykytti paljoa kiivaammin ja ajatukset kuohahtelivat. Heti paikalla hän ajatteli mennä sanomaan, ettei tarvitse muita laittaa karjan mukaan, kyllä hän menee. Mutta kun yritti mennä sanomaan, tuntui mieli niin kiihtyneeltä, ettei hän jaksaisi rauhallisesti, itkemättä tai kiukkuamatta sanoa yhtään sanaa. Ne olisivat heti huomanneet hänen olleen kuuntelemassa. – Huomatkoot, hän ajatteli ja yritti aina uudestaan, mutta pysähtyi vielä ja ajatteli, että en toki niin paljon halvenna itseäni. Menen sitten ja näytän, että osaan minä muutakin tehdä kuin ”nystätä”, enkä ole tullut heidän elätikseen perintöäni syömään.

Viija meni toisten toverina saattamaan karjaa matkalle. Muut olivat iloisia, mutta hän ei voinut siihen ottaa osaa. Erillään hän tahtoi kulkea ja hänen vähän alaspäin riippuva päänsä pyrki pyörähtelemään ajatellessa, että hänestä nyt takana päin noin puhutaan ja luullaan niin ymmärtämättömäksi, ettei osaa mihinkään käskemättä, vaikka hän nyt ihan varmaan muisteli ajatelleensa tuota samaa jo ennen.


– Ei toki se ole tarpeellista, ei olekaan, onhan meillä muitakin, puheli emäntä, kun Viija muutaman päivän kuluttua aikoi lähteä karjamajalle.

– Sinne minä nyt mielelläni menisin, jos vaan vähänkin sallitte, pyyteli Viija aivan kuin ei mitään tietäisi.

Emäntä oli vastustelevinaan, mutta vaikka tuo olisi ollut tottakin, kuului se nyt Viijan korvaan käskemiseltä. Kohta se kielteleminen loppuikin ja emäntä puhui kiittelemällä, kuinka siellä on hyvä olla. Petusta ei ollut Viijan meno karjamajalle mieleen, mutta ei hän ruvennut selittämään, mistä syystä.

– Pitääkö sen piijankin olla vielä siellä? kysyi Petu.

– Eikä tarvitse, ilmoittivat toiset. Se saapi tulla paikalla pois.

Petu herkesi vastustelemasta ja tuli itse perille asti kyytiin, mikä oli Viijalle lohdutuksena, että olkoot muut minkälaisia tahansa, kunhan Petu on hyvä.

– Etkö sinäkin nyt jää tänne? kysyi Viija, kun olivat perille tulleet.

– Kyllä minä jäisin, sanoi Petu, mutta siellä on nyt kyntötöitä ja muita sellaisia, niin en jouda tällä kertaa.

– Tulethan sitten, kun joudat?

– Kyllä minä tulen. Ja jos ei satuta summalaiselle antamaan tuota niityntekoa, niin heinäaikana täällä on oltava useampia päiviä.

– Sinnepä on vielä niin kauan aikaa, valitti Viija. Käy nyt toki aina vähän päästä ennenkin.

– Pidätkös hyvänä? kysyi Petu leikkisänä.

– Jo hyvinkin, sanoi Viija. Letut paistan joka kerta, kun tulet, ja kannan suuren viilipytyn ja mitä vaan löytyy.

– Jopa sitten tuntuu kannattavan käydä vaikka kuinka usein, nauroi Petu.

Tämä kaikki meni leikkinä, että näet letut ja viilipytyt olisivat ainoa vetovoima Petun karjamajalla käynnille.

Viija tunsi täällä olevansa onnellisempi kuin tuolla suuressa kodissa. Hän liikkui oikein iloisena katselemassa emännyyteensä kuuluvia töitä ja piialta kyseli, mitä ei oikein tiennyt.

Kotona kuultuja puheita ei Viija ajatellut ollenkaan. Olkoot ne siellä, ajatteli hän. Petu oli mielestä nyt niin ihmeen hyvä, että oli aivan syntiä ajatella sillä lailla kuin hän oli sattunut ajattelemaan. Nyt ei saa tulla vasta sellaiset.

Petu ei malttanut olla huomiseen, vaan lähti piian kanssa kotiin. Viija tuli pellon taakse asti saattamaan ja nojaten leukaansa veräjäpuun päälle katseli menijäin jälkeen. Tien mutkassa katsahti piika vielä taakseen ja lähti sitten juosta humpuuttaen tavoittamaan Petua, joka oli jo näkyvistä kadonnut.


Karjan tulon edellä meni Viija kävelemään korkealle pellontaka-aholle ja katseli sieltä läheltä ja kaukaa kohoavia mäkiä, joiden rinteeltä erotti taloja ia mökkejä. Muutamilta pelloilta kohosi harmaa tarhasavu ilmaan, josta hiljalleen laskeutui alangon pajukkojen yli ja näytti asettuvan siihen. Viija kiipesi isolle kivelle ja kuunteli korvessa hoilailevain karjain kelloja. Siinä johtui mieleen Kiviranta, missä hän tätinsä toverina oli lehmiä huhuillut. Nyt oli huhuiltava omiaan ... niin, omia kai ja vielä suurta karjaa. Hän veti rintansa täyteen henkeä, mutta huokasi vielä takaisin, että jos ei kuulu kauniilta. – Mutta kukapa sitä nyt kuuntelee, jos menee huonostikin, ajatteli hän melkein ääneen – ja kukapa sitä nyt ihailisi, jos kauniistikin menisi. Ja hän henkäisi uudestaan. Ääniväreet lainehtivat pitkin lehdon rinnettä, aina korpeen asti, josta vastaukseksi kuului karkeaääninen kellokkaan ammunta. Sieltä ne lehdosta viimein lähenivät ahon rantaa, tulla mullistivat rapsavine kynsineen kapeita uriaan, jotka kiertelivät matalain lepikkopensasten keskitse ja tyytyväisinä oksien ripsumisesta hiljalleen hivuttelivat eteenpäin, silmät suojelevasti tirrallaan.

Vaikka iltatyöt olivatkin Viijaa väsyttäneet, nousi hän jo aamusilla heti auringon noustua. Loisvaimo heräsi vasta myöhemmin ja tuumaili:

– Teistäpä taitaa tulla oikea nousukukko, kun nyt jo valveella.

– Eihän tuo nukuttanut, sanoi Viija.

– Onpa ne entiset jaksaneet täällä nukkua, vaan niillä on ne omat syynsä, puheli vaimo.

– Saattaahan niitä olla syitä, myönsi Viija.

– Olkoot puhumatta, sanoi vaimo. Mutta kyllä tekin saisitte vielä voimianne säästellä, kovin olette heikko ja nuori. On sitä vielä aikaa.

Viija ei ollut mielissään siitä, kun loisvaimo niin suoraan sanoi heikoksi. Oikein oli ensimmältä sekin pahaa, kun he jotain kantoivat ja vaimo lykkäsi paljon pitemmältä korentoa Viijan puolelle. Hän tahtoi olla reipas ja toimellinen, vaikka voimat usein tuntuivatkin heikoilta. Jos rupeaisi valittelemaan, niin ehkä kutsuisivat pois ja sanoisivat: johan tuon arvasi, mitä apua siitä on oikeaan työhön. – Olisi taas niin ikävä olla tuolla ... ei, kyllä sitä ehkä jaksaa, kun ei rupea valittelemaan.


Viikko toisensa perästä kului Viijalta täällä yksinäisyydessä. Joku kotoinen ihminen kävi aina pikimmältään piimää tai voita noutamassa. Välistä joku lähiseudun emäntäkin tuli tuttavuutta teettelemään ja samalla arvostelemaan, miten hyvästi rikkaan nuori miniä osaa talouttaan hoitaa. Heidän tarkastuksiaan ei Viija hävennyt, olihan hän nähnyt miten täti aina ennen teki. Oikein uhalla tahtoi hän pitää hyvää järjestystä ja toivoi, että kun Petu tulisi käymään, niin se varmaan ylistelisi häntä ja olisi oikein hyvä. Varsinkin silloin oli kaikki laitoksessa, kun oli luultava, että kotoa tulevat kohta käymään. Mutta tulija oli aina joku muu kuin Petu. Teki monesti mieli lähettää sille sana, että tulisi nyt ensi kerralla, mutta mikä lienee estänytkin, lähettämättä se aina jäi.

Jo viimeinkin Viijan toivo toteutui. Veräjälle hän jo meni vastaan.

– Tulitpahan viimeinkin, hän iloitsi ja naureksien lisäsi: minkä tähden olet ollut niin kauan käymättä?

– Eihän tuolta tahdo joutaa, hyvin vaivalla nytkin irtausin, puolusteli Petu.

Kiireesti käteltyä meni Viija toimittamaan loisvaimon lettuja paistamaan. Niitä oli lehmäin iltatulolle jo suuri kupillinen.

– Syö sinä nyt oikein vahvasti, minä tulen kohta, kehoitti Viija laittaen ruokaa pöydälle ja meni sitten tarhaan karjan luokse.

Petu jäi pistelemään. Myysyyn vain aina kääräisi letunleipareen ja ryyppäsi suurella kauhalla viilipiimää päälle. Iloisena kantaa pusasi kohta Viija loisvaimon kanssa suurta maitokorvoa.

– Eihän liene ruoka kesken loppunut, arveli Viija miehelleen, joka jo syönnin päälle savuja veteli tuvan rappusilla.

– Vielä siellä on sinullekin, sanoi Petu.

– Hyvä. Tule nyt katsomaan maitohuonetta.

– Olen minä sen jo nähnyt.

– Kyllä huoneen, vaan muutenkin, selitti Viija matalammalla äänellä.

Petu tuli kynnykselle istumaan ja veteli piippuaan. Joutuin siivilöi Viija maitoa, siirteli entisiä pyttyjä pois tieltä ja asetteli niitä somaan, tornin tapaiseen laveriin, odottaen yhä, että Petu sanoisi jotain hänen laitoksistaan ja kaikesta. – Ehkä se kohta sanoo, ajatteli hän ja katsahti kääntyessään salaisesti ovelle päin. Mutta Petu vain veteli savuja ja mitäpähän muuta lienee aina välistä virkkanut. Viija epäili jo pettyneensä hyvityksen toivossaan. Virkisti se vähän, kun Petu sattui kysymään:

– Lypsääkö nyt lehmät hyvästi?

– Taitaahan ne lypsää, sanoi Viija. Ja miltäs tämä näyttää? Tuossa on voikorvo, tule katsomaan.

Pitää sen nyt jotain sanoa minun töistäni, ajatteli Viija. Petu tuli korvon luokse ja sanoi:

– Paljonhan tuota onkin voita. Muutamain viikkojen päästä saapi jo panna toiseen astiaan.

Sitten hän laski käsivartensa Viijan olkapäille ja huokaisten lyhyen tuhkaisevan henkäyksen kysyi:

– Vieläkö sinulla on paljon töitä, eikö sitä kohta päästä nukkumaan?

Viija vavahti aivan niinkuin rauhallinen tietä kulkeva, jonka silmät huomaavat epäilyttävän olennon tien vierellä.

– Ei tässä ole enää paljon, sanoi hän katsahtaen salaisesti mieheensä.

– Missä se on vuode, minua niin väsyttää, sanoi Petu haukotellen puolitekeisesti.

– Tuolla aitassa, ilmoitti Viija lyhyesti.

Sinne lähti Petu ja puristi hiljaa lähtönsä merkiksi Viijaa olkapäästä. Iltainen oli vielä Viijalla syömättä, vaan ei se tuntunut käyttävän, vaikka oli vähän nälkäkin. Siinä hän istui pöydän ääressä, mieli raskaana ja väkisin vierähti vesikarpalo poskelle. Olisi tehnyt mieli syödä, jos ei muun vuoksi, niin ajan kuluttamiseksi ... vaikkapa koko yö... Vielä muutamia lettuja ... ei jaksanut yhtäkään... Täytyi lähteä... Hän pyöritti ruokahuoneen lukon kiinni ja alkoi kävellä hitaasti aitalle päin...


Aurinko paistaa tillotti aamusella aitan oven raosta vuoteelle, kun Viija heräsi. Hän kuunteli, mutta ei mitään kuulunut siitä huoneesta. Jossain kaukana kaikatti lehmien kellot. Elämä tuntui niin kummalliselta. Hän nousi vuoteelta ja meni ulos.

– Niin sitä raukeaa, kunhan olostuu, sanoi loisvaimo. Miehenne käski sanoa, että karjan savut olisi tehtävä vähän ulommaksi kartanosta.

– Joko se sitten meni pois? kysyi Viija.

– Jo. Ei sanonut hennovansa herättää, kun olitte niin raskaasti nukkunut, kertoi vaimo.

– Ei hennonut, ajatteli Viija ja meni noutamaan lähteeltä kirnuvettä. Kaste kimalteli vielä ahon heinikossa, kun hän astui kapeata uraa. Lähteen kupeella oli sileäpäällyksinen kivi, johon hän istuutui. Entinen ja nykyinen aika kulki ajatuksien ohitse, kuin jokin matkustajajoukko, jossa katsoja mielihyvin näkee etummaisten menevän hyvittelevästi hyllävillä rattailla, mutta jälkimmäisille on jo sekin armo, jos saavat omin voiminsa samaa tietä kulkea.

Väkirynnäköllä ponnistautui ulos kauan pidätetty itku. Mielin määrin antoi Viija kyynelten vuotaa ... kauan kestää kuivata lähde, jonka vesivarat ovat saaneet olla enemmän aikaa melkein koskematta. Viimeinkin ne loppuivat ja tuntui vähän keveämmältä mieli. Hän nousi kiveltä, otti kiuluun vettä ja pesi silmänsä. Astiansa täytettyään hän tuli pihaan, jossa loisvaimo kysäisi:

– Mikä, onko teidän silmät kipeänä?

– Ei, sanoi Viija suojaten kädellään silmiänsä. Hiekkaa sattui menemään tuolla lähteellä.


Viija koetteli totuttautua siihen ajatukseen, että kun hänen elämänsä on kerran tämmöistä, niin sen täytyy antaa olla, minkä sille enää taitaa. Kyläläisten silmissä hän tahtoi näyttäytyä aivan tyytyväiseltä ja onnelliselta, eikä ne muuta voineetkaan ajatella.

Muutamana pyhänä oli Möykkylän emäntä tullut Viijan vieraaksi. Hän oli herttaisen hyväpuheinen, niin että Viija häneen heti mieltyi ja hoiti parhaan taitonsa mukaan. Emäntä oli lihava ja pulska, joten Viija oikein häpesi itseään sen rinnalla.

– Täällä karjamajalla se on hyvä olla, puheli emäntä syödessään. Täällä on ruokavarat vallassa, kun vaan pitää huolta sellaisista tarpeista, joita ei kotona ole. Siellä sitä minäkin miniänä ollessa aloin lihomaan ruveta, vaikka silloin ei tuotu paljon mitään muualta.

Emäntä puhui naurussa suin ja katsoi viekkaasti.

– Saattaa ne muutamat lihoa, sanoi Viija. Mutta minä tahdon tympeytyä yksiin ruokiin.

– Kyllä, jos ne niin yhdet olisi, nauroi emäntä. Vaan onhan teillä toki takana varat, jotta tulee ruokalysti.

– Ei minulla ole muuta kuin mitä tässä näkyy, sanoi Viija koettaen nauraa, vaan se kävi huonosti.

– Mitä tyhjää, jatkoi emäntä. – Nuorena sitä tahtoo vähän niinkuin ujostella sellaistakin, joka ei ole mitään. Nyt minä saatan ottaa viinipullon kaapista, vaikka kenen nähden, eikä se ole kuin terveellistä vaikka kelle.

– Taitaahan se olla terveellistä, myönsi Viija.

– On se, vakuutti emäntä. Minä viikolla näin, kun miehenne osti juomia, niin minä heti arvasin, että viinipullot on tänne tulevia.

– Ei niitä ole tänne tuotuna, sanoi Viija. Ne ovat olleet kotiin.

– Ei olleet kotiin, intti emäntä. Me ajettiin peräkkäin kaupungista ja minä näin että johonkin muualle ne juomat jäivät, vaikka koetteli se eksytellä minua.

– Mihinkä paikkaan ne sitten jäivät? kysyi Viija uteliaana.

– Sinne jonnekin lähitienoolle, sanoi emäntä. Eiköhän ne sitten vielä olisikaan tänne joutuneet.

Emäntä näytti vähän pettyneeltä toivossaan.

Viija ei jaksanut kysyä enää mitään. Hänen mieleensä jysähti niin pahoja ajatuksia, ettei hän ikinä olisi tahtonut kuulla tuota kertomusta. Matkan varrella tulleet aavistukset selvenivät vastustamattomasti ja katkeroittivat ennestäänkin karvasta mieltä. Vieras huomasi tämän mielenmuutoksen, mutta luuli sen tulevan siitä, ettei Viijalla ollut kaikki tarpeet tasaisin häntä hoitaa. Emäntä lähti kohta pois kehoittaen Viijaa heillä käymään vuorostaan.

Aholle kävelemään riensi Viija, ettei ennättäisi muita tulla hänen yksinäisyyttään häiritsemään.

Minä olen kaikkein onnettomin, vaikka minua onnelliseksi ylisteltiin, ajatteli hän. – Vieläkö minä sitä osaan uskoa... En minä osannut valita sellaista, joka minuakin rakastaisi... Voi, kun ei tätikään tuota sanonut, eikä ollut vastaan...

Pienoinen joki juoksi tuolla muutaman matkan päässä. Sinne ohjasi Viija askeliaan ja istuutui partaalle. Päätä tuntui kivistävän ja koko ruumis oli kuin kuumeessa. Viija ajatteli, että kun olisi iso koski tuossa edessä. – Ei, ei! huudahti hän ja siunasi itseään. – Kun olisin yksin ... mutta...

Kauempaa hän ei uskaltanut viipyä tuossa paikassa, sillä se tuntui nyt niin vaaralliselta, eikä tiedä, jos muutenkin voimat väsyvät. Täytyi rientää takaisin ja mennä aittaan vuoteelle.

Loisvaimo tuli vähän päästä aitan ovelta ilmoittamaan, että karjan kellot jo kuuluu mäen alla.

– Minä olen kipeä, ilmoitti Viija. Ettekö saisi tällä kertaa niitä yksinänne hoidetuksi.

– Vai kipeä, surkutteli vaimo. – Ehkä ne vaivoin saapi, mutta eiköhän pitäisi lähettää kotiin sanaa.

– Ei, ei, kielsi Viija. Kyllä minä jo aamuun paranen.

– Antaa sitten olla, sanoi vaimo ja meni töihinsä.

Aamuun paranemisen toivo meni hukkaan. Vähissä voimissaankin hän nousi toveriksi, vaikka se oli vaikeata.

– Kyllä te olette aivan nähtävästi kipeä, päätti vaimo. – Laitetaan toki sana, että tietävät tulla hoitamaan.

– Ei, ei saa laittaa, epäsi Viija niin vakuuttavasti, ettei vaimo osannut muuta kuin ihmetellä itsekseen.

Liikkeellä olo teki Viijan voimista lopun. Hän oli vähällä kaatua ennenkuin pääsi vuoteelleen. Vaimo ei taas malttanut olla kysymystään uudistamatta, mutta kohta hän katui, sillä sairas kielsi sen niin ihmeen rukoilevasti ja koetteli nousta ylös. Silloin vasta vaimo osasi ruveta selittelemään, ettei pidä nousta, kyllä ne lehmät tulevat hoidetuksi ja hän noutaa lähimökistä toverin, kunnes Viija paranee. Vaimoparka koettelikin sitten riehkaista muutaman päivän suuren karjan kanssa ja hoitaa sairasta, mutta kun ei apulaisia saanut pitkäksi aikaa, kävi se työlääksi.

Tuli taas jokin puolustus ja niinpä vaimo uskalsi mennä esittelemään sananvientiä ja ilmoitti kierrellen:

– Tänne tuli vastikään yksi vanha, köyhä vaimo voita keräten ja se kai menee täältä teille päin.

– Kuka se on? kysyi Viija, nostaen päätään.

– En minä sitä tunne, vaan se sanoo olevansa teidän pesumummu ja sehän se saattaa viedä sanan.

– Minun pesumummu, sanoi Viija ihastuneella äänellä. Käskekää se tänne.

Vaimo ihmetteli sitä kiirettä ja kummasteli, ettei se siitä toisesta asiasta puhunut mitään. Heti hän meni käskemään vierasta, joka oli tuo vanha Päistär-Tiina, samannäköinen kuin ennenkin.

– Hyvä päivä, tyttöni, sanoi Tiina ja toi terveisiä Viijan entiseltä kotipuolelta.

– Voi rakas mummu, minä olen nyt kipeä, valitti Viija tervehtien toisella kädellä, toinen kohotettuna syleilyn merkiksi.

Tiina tuli tästä rakkaasta vastaanotosta ja kohtalon säälistä aivan liikutetuksi ja alkoi pyyhkiä kyyneleitä silmistään.

– Mitenkä mummu on jaksanut? kysyi Viija.

– Niinkuin vanhat ja köyhät jaksavat, arvaathan sen.

– Entäs siellä tädin kotona Kivirannalla?

– Hyvästi ne sielläkin. Terveisiä käski täti sanoa, kun tiesi minun tännepäin tulevan. Kotaniemessäkin jaksavat hyvästi ja Santulla se on jo morsian, eikö liene häät syksyllä.

– En minä niitä nyt tahdo kuulla, sanoi Viija, kääntäen pois päätään.

– No, enhän minäkään ... vaan kun tässä tuli puheeksi. Mutta onhan minulla, kun muistan, terveisiä Verkko-Lassilta.

– Kiitoksia. Mihinkä se Lassi-raukka on joutunut? kysyi Viija puhumisesta väsyneellä äänellä.

– Siellähän se on nyt kyläkunnan elättinä, kun sen kädet ja jalat on jihti syönyt aivan pilalle. Leikkiään laski, että hän ryömimälläkin tulisi niitä luvatuita maitokokkeleja rymäämään, jos Viija olisi lähempänä.

– Vai vielä se Lassi minua muistaa, sanoi Viija painaen päänsä tyynyyn.

Loisvaimo meni tuumimaan, että Tiinan pitäisi mennä Tuomelaan sanan vientiin.

– Minäkö täältä niin heti lähtisin parhaan omaiseni luota, sanoi Tiina kohottaen itseään. – Se on nyt niin, että mene toki sinä ja mene paikalla, kyllä minä jaksan vielä hoitaa tyttöni, olen minä tämän huonompanakin hoitanut.

Viija ei pannut Tiinan esitystä vastaan ja vaimo meni. Nyt sai Tiina rauhassa kertoa, ja olikin sitä enemmän kuin Viijaa olisi haluttanut kuullakaan. Sitten tahtoi Tiina tietää mitä töitä hän rupeaa tekemään.

– Kuulutteko te keräävän voita? kysyi Viija.

– Voitahan minä olen kerännyt, mutta kyllä minulla on vielä aikaa sitä kerätä, selitti Tiina.

– Onko teidän astia tyhjä?

– On siinä jo vähän, eikä siihen paljon menekään, pian se on kerättynä.

– Minä annan sen täyteen, sanoi Viija. Siellä on maitohuoneessa voikorvo, saatte käydä heti täyttämässä.

Tiina ihastui tarjouksesta suuresti, mutta kieltäytyi raudan kovaan niin suurta apua ottamasta.

– Mummun pitää nyt ottaa, sanoi Viija ja kyyneleitä pidätellen lisäsi, että jospa se onkin minun ensimmäinen ja viimeinen antini teille.

Viime sanat koskivat niin Tiinaan, ettei hän saanut sanaa suustaan, vaan meni mitään puhumatta täyttämään astiataan. Astiansa pohjalle laitteli Tiina voin hyvin kouheelleen, mutta päällyksen silitti niin, että se näyttäisi täydeltä. Sitten toi hän otoksensa Viijan katsottavaksi, mutta tuskin sai kiitoksia sanotuksi itkultaan.


Tuomelasta tulivat kumpainenkin isäntä ja joku kolmas katsomaan, miten asiat olivat karjamajalla. Heidän tultuaan ei Viija avannut monesti silmiään, eikä puhunut monta sanaa. Heti nähtiin, että sairas oli kotiin vietävä.

Sylvi katseli heti tultuaan kaikki kohdat ja kysyi sitten leukaansa niekauttaen:

– Mihinkä sitä voita on tarvittuna, kun on kolo korvon laidassa?

– Minä siitä annoin pesumummulleni, lienenkö tehnyt pahasti, selitti Viija vähissä voimissaankin.

– Vai niin, sanoi Sylvi ja jupisi pois mennessään siitä, että toisen kylän kerjäläisille mennään antamaan säästöastiasta ja eikö liene itse vielä ottanut.

Viija kuuli ja lisää näki, mitä isäntä ajatteli, ja toivoi, että jos olisi joku, joka puolustaisi, mutta ei ollut ketään. Tiina tosin seisoi ylpeänä saaliinsa luona ja näytti, että hän on valmis puolustamaan parhaan omaisensa antamaa omaisuuttaan.

Viijaa tuotaessa seurasi Tiina kuljetusmiehiä niin pitkältä kuin maamatkaa oli, vaikka näki Sylvin silmäyksistä, että hän oli joutilas. Veneeseen ei sanottu enää sopivan, ja silloin seurasi Tiinalle selvä ero.

– Nyt pitää minun erota, sanoi hän vesissä silmin Viijalle hyvästiä heittäessään.

– Veisittekö sanan tädille, kuiskasi Viija erotessa.

– Voi, jo toki minä vien, vakuutti Tiina.

Vene irtautui maasta. Jonkun aikaa seisoi Tiina rannalla, lähti sitten metsätietä astua kunttuuttamaan ja seisahtui vielä kerran metsän aukeamasta katsomaan veneen menoa.