Yliopistomme suomalaistuttamisesta

Suodenniemen Osuusmeijeri

Syrjäseutulaisen näkökulmasta Yliopistomme suomalaistuttamisesta Kirjoittanut Sivukulman Santeri

Ihmisen kroppa

Kirjoitus julkaistu Paikallissanomissa 16.3.1933, s. 4. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/3185032?page=4 / Viitattu 14.2.2026

on näinä aikoina pidetty paljon porua, eikä suinkaan syyttä. Se yliopisto kun yhä edelleenkin kuuluu olevan niin ruotsalainen lafka, että siellä aivastetaankin ruotsiksi. Oppikirjat myös sanotaan olevan »fiinillä kielellä» kirjoitettuja, eikä niitä saada tälle reilulle suomenkielelle käännetyksi hinnalla eikä millään. Ja kun suomalaisten ylioppilaiden täytyy päntätä niitä päähänsä, niin kysytään noilta opiskelijaparoilta lihavaa kukkaroa, paljon aikaa ja ennen kaikkea — vahvaa takapuolta.

Allepainettua, jolla ei koskaan ole ollut kunnia kuulua civisten arvokkaaseen kaartiin, on näihin asti perin vähän kiinnostanut tuo n.s. suomalaisuustaistelu, vielä vähemmän yliopiston oppikirjat. Kun onneksi allakka, katkismus ja virsikirja ovat präntätyt oikealla ja ymmärrettävällä suomen kielellä, niin pärjätty on sentään, ja meidän ruotsikkojemme kanssa aina tulee toimeen puhumalla tarpeen vaatiessa käsillään. Näin sitä on eletty rauhallisena »finnituppina», ja hiljaisuudessa hyväksytty Kosolan Vihtorin julkilausuma: »Eivät kysy tämän maan pellot, mitä kieltä kyntäjä kiroo.»^[1]

Mutta aivan äskettäin ystäväni Kalle Koikkala antoi minulle mitä kuulua ja kuka käskiä passiivisuuteni vuoksi. Hän oli sattumalta ollut mukana Helsingissä pidetyssä yliopiston suomalaistuttamiskokouksessa, ja nähtävästi hänet oli siellä ladattu täyteen pyhää vihaa ruotsalaisuutta kohtaan. — Kallen poiketessa luonani tuo oikeutettu viha pursui hänestä esiin liiankin voimakkaana. Vaikka olen kuullut monenmoisia purkauksia, niin harvoin sentään olen nähnyt pirua maalattavan seinälle niin osaavasti, kuin Kalle Koikkala sen teki ruotsalaisuudesta puhuessaan.

Valitettavasti on kynäni niin kankea, etten osaa edes lähimainkaan kuvata ystäväni vuodatusta. Siitä jää mehu pois väkisinkin. Sitäpaitsi täytyy erinäisiä kohtia Kallen saarnasta muutenkin karsia, palstat kun eivät kaikkeen riittäisi. — Otan tähän nyt kuitenkin muutamia otteita Kallen vuolaasta sanatulvasta.

— Meidän suomalaisten tulee aina muistaa, aloitti Kalle juttunsa, että ruotsalaiset tulivat tänne valloittajina. He honasivat haltuunsa ensi aluksi parhaat rannikkoseudut ja myöhemmin lihavimmat virkapaikat. Lisäksi heillä on aina ollut se typerä käsitys, että he ovat kansan hyväntekijöitä, joten suomalaisen kansan pitäisi maksaa heille palkkioksi kaikenkaltaista syytinkiveroa ja osoittaa vielä ylenpalttista, nöyrää kunnioitusta.

— Mutta miksi, Herran nimessä, on annettu sitten pienen ryhmän täällä etuilla? kysäsin Kallelta.

— Jaa-a, sepä se onkin, sanoi Kalle. Esi-isämme olivat sopuisaa, rauhallista väkeä, joten heitä oli hyvä huiputtaa. Ja ruotsikkomme osasivat kyllä huiputuksen jalon taidon. Kun heidän oma kantaryhmänsä oh liian pieni hallitsemaan, keksivät he konstin enentää laumaansa. Suomalaisilta äijiltä riistettiin oma kotoinen nimi ja tilalle pantiin joku sonni, päkki tai lunti. Näille »päkeille ja lunteille» opetettiin sitten kyökkiruotsin arvokas taito, ja niin saatiin pikkuherroja ruotsalaisuuden palvelukseen. Niinpä nykyisistä ruotsikoistamme suuri osa polveutuu meistä tavallisista »maatiaisista», mutta älä luulekaan, että he sitä tunnustavat! Ei. vaan he ylpeilevät sillä, että ovat muka »germaaneja ja ruotsalaisia», vaikka heidän esi-isänsä vetelivät äkkiväärällä presuja Hämeen tai Savon sydänmailla.

— Mutta ruotsikoillamme täytynee olla joitakin hyviä ominaisuuksia, koskapa he ovat saaneet vanhan jalansijan ja usein vielä suomalaisen väestön kunnioituksen, huomautin väliin.

— Ei sen parempia kuin suomalaisillakaan, mutta he ovat osanneet etuilla. Puhutaan savolaisten etuiluhalusta, mutta sitä täytyy pitää jonkinlaisena hyväksyttävänä itsevarmuutena oikean aitoruotsalaisen etuilun rinnalla. — Panepas merkille, miten ruotsikkomme vieläkin valtaavat parhaat virkamies y.m. paikat! —Se on etuilua, se! Siitä huolimatta, vaikka saavatkin menestymisestään kiittää suomalaisia, halveksivat arvoisat »hurrimme» tavallista kansaa sydämensä pohjasta. Ei tule kysymykseenkään, että he panisivat lapsensa suomalaisiin kouluihin tai itse osallistuisivat yhteisiin rientoihin meikäläisten kanssa. — Ei ollenkaan, sillä »rotupuhtaat germaanimme» ovat ylpeitä, niin ylpeitä. Ei tarvitse olla muuta kuin joku ruotsia puhuva puffa tai parturineiti, niin auta armias sitä mahtavuuden henkeä! — Saa siinä »finntuppi» hävetä — noiden poloisten puolesta.

— Mitä taas suomalaisten osoittamaan lapselliseen kunnioitukseen tulee, jatkoi Kalle, on se hyvin ymmärrettävissä, kun ottaa huomioon kansamme luonteen. Meillähän on aina ihailtu ja kunnioitettu kaikkea outoa sekä vierasperäistä. Mm. ryssien valloitukset naismaailmassamme johtuivat heidän oudon kielensä ja outojen tapojensa ansiosta eikä suinkaan mistään erikoisista »kyvyistä», niinkuin miehet usein vitsailevat. — Samoin on laita ruotsalaisuuden palvonnan.

Vieras kieli on jo sinänsä outoa ja merkillistä, joka joskus saattaa nostaa käyttäjänsä mainetta. Ei aina tulla ajatelleeksi, että samaa kieltä, ja vielä parempaa kuin ruotsikkomme, puhuvat Tukholmassa katupojatkin. — Niin, että ei siitä ylpeillä kannata.

— Eräs asia oli vallan unohtua, jatkoi Kalle samassa hengenvedossa, asia, joka pitänee lukea ruotsikkojemme ansiolistaan vahvana lisänä. — Nämä, ruotsalaiset nimittäin, eivät sentään halveksi suomalaista rahaa. Milloin he saavat tilaisuuden kyniä kansalta pennit pois, niin sen he tekevät perusteellisesti. Nähtävästi myös tästä syystä heitä joskus tittelöidään »todellisten herrojen» arvonimellä.

— — —

Tämäntapaista, mutta paljon sapekkaampaa saarnaa piti tuttavani runsaan tunnin, pitkästä aikaa luonani käydessään. Ja suurin piirtein katsoen hän juttelikin oikeasta asiasta. Tietysti hänen moitteensa olivat yksipuolisia, varsinkin ruotsikkojemme ylpeydestä puhuessaan. Kyllähän meidän suomalaistenkin joukossa ylpeyden pahahenki rikeeraa. Moni suomalainenkin virkamies, vaikka onkin tavallisesta kansasta lähtöisin, sisältää niin paljon mahtavuuden tuntoa kuin yhden takin alle mahtuu. Ja usein on vielä niin, että mitä vähemmän ylpeyden arvoista joku »sisällänsä pitää», sitä suurempaa viskaalia hän on olevinaan.

Ja onhan ruotsalaisissamme sentään monia kunnon miehiä, eteviäkin kaiken lisäksi. Tämä ei silti tietenkään oikeuta heitä etuilemaan. Päinvastoin luuksi heidän omaksuvan mielihyvin (kotikielekseenkin) kansan enemmistön kielen, koska he juuri suomalaisen kansan palveluksessa suurimmaksi osaksi leipänsä ansaitsevat.

Vaikka ei meidän suomalaisella seudullamme n.s. »ruotsalaisvaarasta» ole pelkoa, niin kuitenkin ruotsalaisuudella täälläkin on vielä vahva ote, esim. nimistössä. — Tuttavani vuodatusta kuunnellessani sen entistä selvemmin huomasin. Muistin myös, että minunkin esi-isistäni eräs on tullut nimikaupassa puijatuksi, kuten niin monen muunkin taatan taatto, joka vaihtoi arvokasta tavaraa rihkamaan. — Erehdyksiähän on aina sattunut, mutta kaikeksi onneksi erehdykset voidaan joskus korjata.

Sivukulman Santeri

1. Tähän sitaattiin on oikaisu seuraavan pakinan jälkikirjoituksessa.