Ympäristöjen kaunistamisesta

Vaalilippujen hitaasta kiiruhtamisesta

Syrjäseutulaisen näkökulmasta Ympäristöjen kaunistamisesta[1] Kirjoittanut Sivukulman Santeri

Maakuntamatkailun puolesta

Kirjoitus julkaistu Paikallissanomissa 22.4.1937, s. 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1889823?page=3 / Viitattu 21.2.2026

Kevät tulee taas keikkuen. Aurinkokin on jälleen anteliaammalla tuulella jakaen melko runsaskätisesti lämpösäteitään tälle raihnaisen maapallovanhuksen päälaelle elikkä pohjoispuoliskolle, mistä lumi menee lipettiin yhtä sukkelaan kuin margariini lämpöisen leivän päältä.

Mukavasti tuo kevään aurinko lämmittää ihmisenkin sisikuntaa, minkä havaitsee varsinkin nuorison vilkkaassa liikehtimisessä ehtoopuhteisin, kuin myöskin vanhojen konkarien suupielissä karehtivasta hymynhäivästä. Toiset — sellaiset hieman niinkuin höynähköt luonteet — tulevat runollisiksikin aiheuttaen joskus paljon vaivaa lehtien toimituksille ja tarpeettomia kärsimyksiä niiden lukijoille. — Allepainettukin kirjoitti siinä tammi—helmikuun vaihteessa oikein liikuttavan kevätrunon, mutta en löytänytkään sitä tähän hätään. Minne lienevät mukulat sen laatikostani korjanneet. No, kun ei löydy, niin täytyy lykätä pelkkää proosaa. — Vaikka kyllä se olisi saanut oikeastaan löytyäkin, sillä se oli kovin korea runo. Mutta ehkä uskotte sen muutenkin!

Vaikka kevät onkin mieluinen kaikille — paitsi halkokauppiaille — niin omat varjopuolensa on silläkin. Jos ihminen on raitis ja vähäpuheinen, niin hän voi kätkeä kaikki sielunsa mustanpuhuvat läiskät aina kulloinkin sopivan naamion taa. Samaten syksyn pimeys ja talven lumi kätkee monta ulkonaista seikkaa arvostelevilta silmiltä. Mutta kevät tuo salat julki. Se paljastaa armottomasti takin kuluneet kyynärpäät ja housujen kiiltävän takamustan. Köyhänkin miehen on keväällä puhuteltava räätäliä, sillä eihän sitä hitollakaan voi kieppua niin, etteivät puvun kiiltävät ja rikkinäiset läiskät pistäisi kanssaihmisten silmiin. — Ja entäs sitten pihamaat ja rakennusten ympäristöt! Armollinen lumi peitti min luontevasti monta kohtaa, joita kevään aurinko katselee nokkaansa nyrpistäen. Eikä siinäkään muu auta kuin yrittää korjailla nurkkavieruja sellaiseen kuntoon, että ne — elleivät nyt juuri komeuttaan loistaisi — ainakin olisivat siedettävän, mahdollisesti miellyttävänkin näköisiä.

Juu siinä pihamaan siistimisessä ja kaunistamisessa onkin joka kevät urakkaa kerrakseen. Pitää korjata rojut siivoon, käyttää ahkerasti luutaa, haravaa ja lapiotakin. Toisinaan täytyy vielä heilua timpermannina ja hätätilassa maalarinakin. Niin, ja puutarhurin ammatissa tulee omata kerrassaan laajat tiedot. Tämä kaikki on riittämätöntä, jos kerran haluamme huushollimme ympäristöstä huolehtia.

Vielä muutama vuosikymmen sitten saattoi usein kuulla sellaistakin puhetta kuin että kaikki asumusten ympäristön kaunistaminen olisi muka joutavaa herraskaista pelehtimistä ja joutilaiden ajankulua. Siksipä maaseutumme olikin niin alakuloisen harmaata ja — likaista. Vain luonto soi ihmissilmälle mieluisaa katseltavaa, mutta usein ihminen tyhmyyksissään hävitti luonnon kauneutta, vieläpä aivan kotinsa kynnyspielissäkin. — Nyt sensijaan on asia toisin. Ihmiset ovat oppineet — kiitos voimistuvan kulttuurimme — ymmärtämään kauneutta. Ei enää sokeasti hävitetä kauneusarvoja, vaan riennetään avuksi luonnolle, sillä yhä useammat tunnustavat todeksi sen, ettei ihminen elä yksistään leivästä.

Mutta — niin niin, siinä on sentään yksi mutta. Vieläkään ei aivan yleisesti anneta ympäristöjen siisteydelle ja kauneudelle sitä arvoa, mikä niille kuuluisi. Sisältä saattaa monikin koti olla puhdas ja viihtyisä, mutta ulkopuolella on rojua jos jonkinlaista. Sen poiskorjaaminen ei kysy suuria varoja, ainoastaan pientä vaivannäköä. — Ihme kyllä, että meidän päivinämme monet yhteisöt, kuten kunnat ja seurakunnat, peräti vähän huolehtivat laitostensa ulkopuolisesta siisteydestä ja kauneudesta. Kuljin parisen vuotta sitten eräissä Pohjois-Satakunnan pitäjissä, missä m.m. näin mahdollisimman siivottomassa kunnossa olevia hautausmaita. — Onko sitten ihme, jos yksityiset viis’ veisaavat nurkkapielien puhtausvaatimuksille, kun kerran yhteisötkin laiminlyövät tehtävänsä näissä asioissa.

— — —

Oho, huomaan siirtyneeni vallan haukkumistyyliin, vaikka se ei suinkaan ollut tarkoitukseni. Ei kodin ympäristöjä haukkumalla puhtaiksi saada, mahtoiko edes lääkintöhallituksen pääjohtaja saada viimekeväisellä haukkumasaarnallaan kaikkia Savonpuolen täitä kuolemaan. Tuskin sai, rohkenen epäillä. Mutta hyvällä tahdolla me saamme pihamaamme siistiin kuntoon jo tänä kevännä. Kenties, jos meillä on runsaanlaisesti halua ja harrastusta, saamme ne kauniiksikin. — Mitäs jos yritettäisiin joukolla..!

Ja te yhteisöjen, kuten kuntien, seurakuntien y.m.s. ankkurimiehet, uhratkaapa joku ropo julkisten laitosten ja niiden ympäristöjen kaunistamiseen. — Jaa, että mistäkö rahat? — Ellette pahaa tykkää, annan siihen pienen vihjeen, mutta — sht — ei puhuta siitä muille. Korottakaa äyrin hintaa kymmenellä pennillä! Tietenkin veronmaksajat ovat siitä kiukkuisia, mutta milloinka olette nähneet tyytyväisiä veronmaksajia? Kymmenen pennin edestä lisää tyytymättömyyttä on sentään peräti vähän siihen suureen äkäisyyteen verrattuna, joka veronmaksajan olemukseen luonnostaan kuuluu. Ja ajatelkaas, miten paljon se tyytymättömyys ja ne kiukkuiset ilmeet sentään kaunistaisivat julkisia laitoksiamme!

Mutta — pyydän vieläkin — älkää puhuko tästä muille. On, nähkääs, tullut niin paljon kiloja lisää, etten mitenkään pärjäisi tappeluksensa enkä myös jaksaisi juosta nopeasti karkuun.

Sivukulman Santeri

1. Tätä kirjoitusta ei alun perin ole varustettu otsikolla, vaan otsikko on annettu vasta kirjoitusta Wikiaineistoon tuotaessa.