Annabel Lee

Annabel Lee

Kirjoittanut Edgar Allan Poe

Monen monituista vuotta sitten,

Kuningaskunnassa meren äärellä,

Asui neito, jonka saatat tuntea

Nimellä Annabel Lee;

Eikä tämä neito muuta ajatellutkaan

Kuin olla rakastettuni ja rakastaa.

Minä olin lapsi ja hän oli lapsi,

Tässä kuningaskunnassa meren äärellä:

Mutta meidän rakkautemme oli enemmän kuin rakkautta –

Minun ja Annabel Leeni;

Rakkautta, jonka vuoksi taivaan siivekkäät serafit

Kadehtivat häntä ja minua.

Ja siksi, kauan sitten,

Tässä kuningaskunnassa meren äärellä,

Tuuli puhalsi pilvestä kylmettäen

Kauniin Annabel Leeni;

Joten hänen jalosukuiset heimolaisensa saapuivat

Ja kantoivat hänet pois luotani,

Sulkeakseen hänet hautakammioon

Tässä kuningaskunnassa meren äärellä.

Enkelit, jotka eivät olleet puoliksikaan yhtä iloisia taivaassa,

Alkoivat kadehtia häntä ja minua –

Kyllä! – se oli syynä (kuten kaikki tietävät,

Tässä kuningaskunnassa meren äärellä)

Siihen, että öinen tuuli kävi pilvestä

Kylmettäen ja tappaen Annabel Leeni.

Mutta rakkautemme oli vielä voimakkaampi kuin

Niiden rakkaus, jotka olivat meitä vanhempia –

Niiden rakkaus, jotka olivat meitä paljon viisaampia –

Eivätkä ylisen taivaan enkelit

Eivätkä merenalaiset demonit,

Voi koskaan erottaa sieluani

Kauniin Annabel Leen sielusta.

Sillä kuu ei koskaan säteile tuomatta minulle unia

Kauniista Annabel Leestä;

Eivätkä tähdet koskaan nouse minun näkemättä

Kauniin Annabel Leen kirkkaita silmiä;

Ja niinpä makaan kaikki yöni

Rakastettuni rinnalla, rakastettuni, elämäni ja morsiameni,

Hänen hautakammiossaan meren äärellä –

Hänen hautaholvissaan pauhaavan meren äärellä.