Eräs yhteiskunta elämämme huonoin puoli
| Eräs yhteiskunta elämämme huonoin puoli. Kirjoittanut anonyymi |
Kun yhteiskuntaelämämme on vielä niin täynnä lokaa, joutuu ajatteleva ihminen miettimään, mitä voisi tehdä sen poistamiseksi. Me näemme täällä Helsingissäkin, kaiken komeuden keskellä mitä saastaisinta lokaa.
Satoja ehkäpä tuhansia ”langenneita” naisia harjottaa häpeällistä ammattiansa, sillä etsien elatuksensa, yksi osa myöskin ylellisyytensä.
Nämä ammatinharjottajat levittävät koko ympäristöönsä tautia sekä ruumiillisessa että siveydellisessä suhteessa. Tahdon etupäässä kosketella asiaa siveydelliseltä kannalta.
Se siveydellinen turmio, mikä näiden kautta kansaan leviää, heikontaa suuressa määrässä kansan elinvoimaa, tarmoa ja toimintakykyä. Sen näemme, jos vaan luomme tarkan, tutkivan silmäyksen kansaamme, jos vertailemme maaseudun ja kaupungin elämää tässä suhteessa, tai jos tarkastamme historiain opetusta tästä asiasta. Kaikki yhteenvedettyinä näemme, että kansansiveellisyyskäsitteet ovat kaupunkipaikoissa höllentyneet sitä mukaa kuin prostitueerattujen lukukin on noussut.
Nyt tulee kysymys: Minkätähden siveettömyys kaupungeissa kasvaa niin kovasti?
Syitä on niin monenlaisia, että kukapa niitä osaa kaikkia selittääkään, mutta suurimmat syyt ovat kuitenkin köyhyys ja väkijuomat. Sadottain vähennetään syksyisin työntekijöitä niin miehiä kuin naisiakin työpaikoista.
Suuri osa niistä naisista, jotka näin jäävät työttömiksi, näkevät edessään varman nälkäkuoleman, kun työtä ei saa mistään, vaikka kuinka rukoilisi; kortteerista ajetaan pois kuin ei voi maksaa vuokraansa. Nyt ei heillä ole muuta kortteeria kuin katu, syötävää ei ole mitään. Nyt alkaa käveleminen kaduilla. Mieli on synkkä ja toivoton. Silloin – kaiken puutteessa antautuu turvaton nainen vihdoinkin sen seuraan, joka lupaa hänelle rahaa ja vieläpä lupaa hänet viedä ihmisten huoneeseenkin yöksi, jos nainen vaan lähtee mukaan. Perin harvat ovat ne, jotka tähän tilaan jouduttuaan eivät lankea.
Ja kun on yhden kerran tähän seuraan joutunut, niin on siitä perin vaikea päästä vapaaksi.
Tähän asemaan joutunut nainen alkaa ensin hävetä itseänsä, niin ettei kehtaa mennä parempaan seuraan. Väkijuomia tarjoillaan; hän maistelee, ajatellen: ”Mitä minun on väliä, vaikka juonkin, minähän olen muutoinkin tämmöinen huono ihminen”. Ja niin väkijuomat pidättävät hänet ainiaaksi prostitutsioonin palveluksessa, vaikka hän siitä halusta tahtoisikin pyrkiä pois.
Ja miehet sitten kannattavat sitä tapaa, viettelemällä naisia siihen kurjuuteen ja häpeään. En ihmettele, jos herrat, jotka halveksivat köyhiä, niin etteivät pidä niitä ihmisen arvoisinakaan, näin tekevät, mutta osa työmiehistäkin on niin kaikkea ihmisyyttä vailla, että kehtaavat oman luokkansa naisia polkea lokaan ja häpeään, käyttäen heitä himojensa tyydyttämiseksi, jonka he sitten moka rahalla korvaavat, pesten näin oman tuntonsa puhtaaksi kaikesta vastuunalaisuudesta. Työmiesten velvollisuus olisi koettaa pelastaa takasin häpeällisestä toimestaan niitäkin, jotka siihen tavalla tai toisella joutuvat. Mutta täyttävätkö työmiehet tässä kohden velvollisuutensa? Valitettavasti eivät. Useat sanovat: ”Täytyy niidenkin liikettä kannattaa. Millä nekään muutoin eläisivät?” Mutta eivätkö ne samat miehet voisi juuri niillä samoilla markoilla avustaa niitä naisia elämään kunniallista elämää, kun he nyt avustavat heitä heidän häpeällisessä toimessaan?
Muistuu mieleeni eräs tapaus viime talvena Eläintarhassa. Oli ilta, ehkä 9 aika. Kävelin Eläintarhan läpi. Siellä tapasin erään naisen, joka oli ”kiinniottamassa”. Kun aloin kulkea hänen ohitsensa, tarjoutui hän mukaani, esittäen asiansa ja pyytäen markkaa minulta, luvaten antautua minun valtaani siksi illaksi. Halusin päästä vapaaksi vastenmielisestä vieraastani, mutta hän seurasi yhä minua, vaatien vaan, että minä suostuisin hänen esitykseensä.
Vihdoin rupesin keskusteluun hänen kanssaan. Ensin nuhtelin häntä hänen huonosta elämästään ja käskin hänen opetella parempaa. Mutta hän sanoi sen olevan mahdotonta, sillä sen kautta hänellä yksin on mahdollisuus elää. Pyysi vieläkin, että minä nyt tulisin hänen kanssaan ja antaisin hänelle markan.
Annoin hänelle markan ja neuvoin häntä vakavasti jättämään sen toimen ja alkamaan elää säännöllistä elämää. Mutta hän sanoi, että se on nyt jo mahdotointa.
Kysyin miksi se on niin mahdotonta.
Nyt hän alkoi kertoa sen surullisen historiansa, miten hän joutui tähän kurjaan ammattiinsa. Hän kertoi näin: ”Olin 15 vuotias ja asuin äitini kanssa yhdessä. Elimme aina puutteessa. Äitini oli raaka ihminen. Kerran oli joku herra luvannut äidilleni 50 markkaa, jos hän veisi minut mainitulle herralle jalkavaimoksi.
Olin niin lapsi, että vihdoin, kun äitini oli minua kauan uhannut ja pakottanut, lähdin hänen mukanansa itkien katkerasti. Kun saavuimme sinne, sai äitini herralta 50 markkaa ja jätti minut sinne. Itkin kauan – itkin katkerasti – mutta ei mikään auttanut. Nyt olin herran hallussa, hänellä oli valta tehdä minulle mitä tahtoi.
Ja siitä asti olin langennut nainen, joka ei ole ihmisen arvoinen. Sen jälkeen en ole saanut voimia vapautua siitä häpeästä, johon äitini oli minun syössyt, myymällä minun koko elämäni 50 markasta. Aina kun olen selvänä, muistuu se hetki kaikessa katkeruudessansa mieleeni, ja silloin aina kiroan äitiäni koston kirouksilla. Tämä hetki tuo taasen elävänä mieleeni sen illan, jolloin äitini myi minut 50 markasta”.
Nainen itki niin tunteellisesti ja kauan kuin pieni lapsi, päästyänsä kertomuksensa loppuun. Tästä itkusta luin kaikki eri tunteeni vivahdukset.
Näin, että vielä hänessä oli jotakin jaloakin. Ajattelin löytyisikö mitään keinoa, jolla voisi hänet vielä pelastaa. Mutta kun ihmiset halveksivat semmoista, joka on ollut ”katunaisena”, vaikka hän tahtoisikin päästä kunnialliseen työhön ja jättää entisen elämänsä, niin ei hänellä ole tarpeeksi voimaa taistella koko maailman mielipidettä vastaan, kun hänen siveellinen tarmossa on kuoletettu vuosien kuluessa. Köyhä kun olin en voinut häntä siitä auttaa, ainoastaan hyviä neuvoja voin hänelle antaa. Ja niin erosimme kumpikin eri tietämme.
S. L–ä.
Lähde: Työmies 2.1.1905.