Esimerkin vuoksi
| Esimerkin vuoksi Kirjoittanut Juhani Aho |
– Minun mielestäni se nyt on oikein hyvä asia se raittius ... se on oikein hyvä asia ... oikein hyvä!
Ja ihan hartaan näköisenä heitti maisteri Suomettaren käsistään, ja paperossia sytyttäessään, jolloin silmät menivät nautinnosta sirralleen, lisäsi hän vielä:
– Ja raittiusseurat ovat meidän maallemme mitä suurin onni ... joka miehen pitäisi niihin seuroihin ruveta, jok’ikisen Suomen kansalaisen, miehen ja naisen. Ja, niinkuin tässä sanotaan, pappien tulee esimerkillään etunenässä käydä ... se on jokaisen sielunpaimenen moraalinen velvollisuus seurakuntaansa kohtaan. Sentähden kuulun minäkin siihen seuraan ja aion kaikin voimini sen hyväksi toimia.
Hän oli nuori pappi tuo, joka näin innostui, kaupungin seurakunnan apulainen. Nyt hän keinutuolissaan keinui, sivusittain pöytäänsä, katsahti silloin tällöin sen ylitse Bulevardinkadulle ja puhui yhä samaan suuntaan ja luki aina uudelleen sanomalehdestä niitä paikkoja, joita »Kuusi» oli siihen raittiudesta kirjoittanut. Välistä hupeni luku ja puhe savun sekaan, jota paperossin päästä tunki alas rintaan ja virtasi sieltä taas pitkin paperossin kupeita takaisin. Ja se teki niin hyvää, että kasvoissa silloin tällöin vähän värähtelikin.
Toinen mies istui pöydän päässä ja poltteli hänkin ja puhalteli laiskoja savuja huolettomasti milloin minnekin päin. Suoraan hän eteensä katseli, vasten uunia toiselle puolen huonetta ja siveli verkalleen viiksiään. Ei näyttänyt tarpeesta polttavan, mutta muuten vain jotain tehdäkseen.
– Mitäs arvelet? Sinä et puhu mitään ... eikös se ole hyvä asia ... minusta se on ... se, se, se on ... katsos nyt, kuinka tässä taas sanotaan, kuulehan, mitä väkevistä juomista sanotaan...
– Kyllä minä sen tiedän ... se on sitä yhtä ja samaa...
– Häh! Yhtä ja samaako? Ei ole sitä ... et sinä ole tätä vielä kuullutkaan ... katsos nyt: »Jos tahdotaan harrastaa Suomen kansan joko aineellista tai henkistä parasta, jos tahdotaan ylläpitää kansamme siveellistä tarmoa ja säilyttää sen ruumiillista pontta, jotka molemmat ynnä kristinuskon kanssa ovat kaikkien kansojen elinehto ja joita kaivatessa seisotaan perikadon partaalla» ... niin! niin ... ja sitten sanotaan: »niin löytyy kaiken tämän säilyttämistä varten keino, jota tähän aikaan melkein tekisi mieli sanoa ainoaksi, ja se keino sisältyy yhteen ainoaan huudahdukseen: pois kaikki väkevät juomat ja sijaan –»
– Limunaati ja teevesi!
– Ei, vaan ehdoton raittius sijaan!... Sinä panet tapasi mukaan pilkkaa, mutta ei se minun mielestäni ole näin tärkeässä asiassa ollenkaan paikallaan...
– En minä pane pilkkaa ... heretköön vain jokainen juomasta, jos sen tarpeelliseksi näkevät, mutta tarvitaanko tuohon tuommoiseen välttämättömästi seuroja ... heretkööt ilman niitä!
– Mutta herkeääkös ne? ... herkeääkös ne? Eivät herkeä! Se on nähty, etteivät herkeä. Ihminen on heikko eikä pysy pystyssä, jos ei muut holhoa sitä, jos eivät varjele ja näytä hyvää esimerkkiä, ne jos ei näytä, jotka itse ovat lujemmat ja korkeammalla sivistyskannalla, niinkuin esimerkiksi papit ... ja muut sivistyneet myös ... ja niiden on siis moraalinen velvollisuus, varsinkin näinä uskottomuuden aikoina, jolloin riehuva realismi ... hm ... jaa, niin ... eikö se ole niin?
Maisteri joutui lopulla puhettaan vähän hämilleen, sillä hänen vieraansa oli »uskottomuuden» ja »realismin» kohdalla vetänyt suunsa pieneen pilkalliseen hymyyn, niinkuin hänen tapansa oli.
– Mitä? Eikö se ole niin? uudisti maisteri.
– Niin kai se on, sanoi toinen... Ja sinä et siis maista tippaakaan?
– En tippaakaan.
– Helppo kai sinun lieneekin olla maistamatta, kun et koskaan ole siihen tottunut, etkä ole ollut kiusauksessa milloinkaan.
– Minäkö kiusauksessa? Sanonko minä sinulle, missä minä olen ollut ja miksi olisin voinut tulla ... minusta olisi saattanut tulla yhtä suuri juoppo kuin kenestä tahansa.
– Sinustako;’ Elä kehu! Sitäpä en olisi uskonut, ellen olisi omin korvini kuullut!
– No, no, ei se ole aivan niin sanan mukaan otettava ... mutta jonkun kerran ... ylioppilasaikoinani ... mutta Jumalan kiitos, se minun kyllä täytyy tunnustaa, että minulla oli hyvä koti ja ankarat vanhemmat, eikä meillä kotona juotu eikä muille tarjottu muuta kuin suurina juhlina ... mutta siitä huolimatta minä olin, niinkuin jo mainitsin ... ja niinkuin tässä sanotaan: »jos paha siemen kerran itämään pääsee, ei tiedä, milloinka se sieltä rehoittavan taimen pistää».
Hän tuli aina hartaaksi, kun puhui tästä mustepilkusta omassa elämässään, ja mielellään hän sen puheiksi ottikin.
– Mutta olkoon tämä meidän kesken ... elä huoli siitä kenellekään puhua ... ihmiset semmoista aina väärin ymmärtävät ... ja sitä paitsi luulen minä puolestani tuon siemenen minussa jo tukehtuneen, eikä se ainakaan voi enää rehoittamaan päästä, jos koettaisikin sitä tehdä, kun kuulun raittiusseuraan.
Maisteri oli puhunut niin kauan, että paperossista oli tuli sammunut. Hartaasti hän sen sytytti ja sanoi vielä:
– Muuten, niin on ehkä suurin ja painavin syy, joka minua tähän seuraan pakottaa, se, että tahdon olla esimerkkinä muille heikommille.
Toinen mies siinä oli aikansa ääneti katsellut pappismiehen paperossinpolttoa ja kuunnellut, pienoinen hymy huulilla, hänen puhettaan. Paperossin pohjaan poltettuaan viskasi hän sen huoneen yli uunin eteen, solahutti itsensä huolettomaan asentoon jalat suorina ja pisti kätensä housuntaskuihin.
– Se olisi minun mielestäni oikea ehdottoman raittiuden seura, jossa ei edes tupakoitaisikaan, sanoi hän sitten haukotellen.
– Kuinka niin? kivahti maisteri.
– Niin vain, kun kerran yhtä nautintoa vastaan asettuu, niin asettuisi myöskin toista.
– Tuo se on aina viimeinen keino raittiusseurojen vastustajilla ... kun ei voida raittiuspyrintöjä muuten ahdistaa, niin se aina tuodaan, se aina tuodaan muka kumoamaan. Mutta sen minä sanon, että se on suorastaan lapsellista ... lindrigast sagdt, niin se on suorastaan lapsellista ... heh!
– Miksi sinä noin kiivastut?
– Enhän minä kiivastu ... ei kannata kiivastua. Mutta sano sinä, ihan todellako vertaat väkijuomain nauttimista tupakanpolttoon?
– Ne ovat aivan yhtä tarpeettomia molemmat.
– Erotus on kuitenkin äärettömän suuri, hyvä veli, niin suuri, että ... toinen on jotain aivan viatonta, jota vastoin toinen ... ja huomaa se, kuinka erilaiset ovat seuraukset!
– Minä en arvostele intohimon suuruutta seurauksien mukaan niin paljon kuin sen mukaan, missä määrin ne pitävät ihmistä orjanaan...
– Jaa, jaa, niin ... kyllä minä nuo mielipiteet tiedän, tiedän aivan hyvin ... ne on niitä uudenaikaisia, niitä Björnsonien ja Ibsenien mielipiteitä ... heh, heh! Mutta sen minä sanon ... minä tiedän, tai en minä tiedä, mutta minä luulen, että ne herrat norjalaiset ja muut Strindbergit, että ne polttavat yhtä kaikki ja yhtä paljon kuin me täällä Suomessa ... heh! heh!
Maisteri oli ihan tosissaan, ja hänen suunsa oli vääntynyt happamen katkeraan hymyyn.
Vieras purskahti nauramaan ja nauroi pitkän, raikkaan naurun, mutta siitä suuttui maisteri niin, että nousi ylös ja alkoi kiivaasti kävellä edestakaisin lattialla.
– Elähän nyt suutu, veli kulta, että minua näin naurattaa ... tupakoikaa te vain ... eikähän todella taitaisi ollakaan ihmiskunnalle hyödyksi, jos yht’äkkiä herettäisiin juomasta ja tupakoimasta ... mistäs varat saataisiin, niinkuin Toppo sanoo ... jaa, niin, oletko käynyt »Työmiehen vaimoa» katsomassa?
– En minä semmoisia roskakappaleita!
– No, no, terve nyt sitten! Käy talossa! Ja elä suinkaan anna viekoitella itseäsi jättämään pois tupakanpolttoa, jos sitä joku sinulle ehdottelisi.
– Poltathan sinä itsekin?
– Poltan, poltan, ja juon myöskin, kun haluttaa!
– Mitäs sitten siitä puhut? Mikset itse jätä ensin?
– Siksi, ettei minusta kukaan ottaisi esimerkkiä, kun en ole pappi enkä mikään.
– Pappi? Jos tuo oli pistokseksi aiottu, niin oli se huonosti osattu ... heh!
Maisteri antoi toverinsa mennä ja oli vihainen. Muuten ei tämä ollut ensi kerta. Hyvin usein tapahtui, että hän tällä tapaa suuttui entiseen koulukumppaniinsa.
Joka kerta käveli hän sen jälkeen aina pitkän aikaa lattialla, ennenkuin lauhtui. Tavallista kiivaammin käveli hän nyt.
– Mutta minä näytän! sanoi hän yht’äkkiä päättäväisesti, minät näytän, että herkeän polttamasta ennen kuin hän itse. Sinä luulet, etten voi ... mutta koetetaan, näytetään niille todellakin! ... heh! – Paha, ettet ole enää täällä, hyvä veli, niin saisit kuulla, että minä tällä hetkellä ... kello viittä vailla puoli yksitoista ... pannaan se mieleen ... jätän pois tupakanpolton kuinka pitkäksi aikaa tahdon! Tuonne nakkaan paperossini, ja piiput saavat seista koskematta hyllyllään ... minä en liikuta niitä! Nyt on 30:s päivä tammikuuta.
Voitonriemu loisti maisterin silmissä, ja hän pani vielä kerran tarkasti mieleensä, mikä päivä oli ja mikä tunti. Sen muistiinpanon kautta päätös sai ikäänkuin sinetin päälleen. Ja muutenkin olisi hauska milloin tahansa vain puheeksi tultua sanoa, että silloin ja silloin jätin minä pois tupakanpolton enkä ole sen koommin sitä nauttinut.
Mutta muutaman hetken kuluttua tuntui kuitenkin omituisen turvattomalta. Tuli mieleen semmoinen salainen ja vähän vastenmielinen nykähdys, että ehkä oli päätös sentään ollut vähän liian hätäinen ... eihän oltu raittiusseuraankaan menty, ennenkuin oli asiata tarkemmin mietitty. Mutta sama se, tehty mikä tehty! Tämähän onkin sitä paitsi pieni, vähäpätöinen asia!
Papin kansliaan tuli aamun kuluessa ihmisiä toinen toisensa perästä. Maisteri toimitteli kaikenlaisia asioita, puhutteli kävijöitä, neuvoi toisia ja tuntui mielessään niin varmalta ja voimakkaalta. Eikä tehnyt tupakkaa mieli ollenkaan... Luulikohan tuo todellakin, ettei tuommoista kuin tupakanpolttoa voi jättää, milloin vain haluttaa! Ihmiset niin mielellään luulevat toisista samaa kuin itsestään.
Ja melkein uhkamielisesti levähytti maisteri kirkonkirjat auki ja heitti ne yhtä rennosti taas takaisin kiinni, ollen kaikin puolin ravakka toimissaan.
Pari kertaa sattui kuitenkin niin, että hän yhytti kätensä paperossipuntin suulta, tuosta, jossa se seisoi musteastian vieressä pöydällä... Menee vielä vanhan tavan mukaan, naurahti hän... On sentään omituista, kun ihminen johonkin tottuu...
Kaksi tuntia on kulunut siitä, kun päätös on tehty. Ihmiset ovat asiansa suorittaneet, ja maisteri on taas yksin kansliassaan. On ruvennut tuntumaan vähän tyhjältä. Tähän aikaan hän tavallisesti sytytti pitkän piippunsa ja istui sen kanssa keinutuoliin ajatuksiaan lepuuttamaan ja katsomaan ulos ikkunasta Bulevardinkadulle. Sieltä näkyi silloin aina vanhan kirkon torni taivasta vasten, ja sitä hän ihaili ja huomautteli siitä vierailleen.
Sen sijaan hän tällä kertaa lähti kävelemään edestakaisin kamarinsa lattialla. Kulki siinä pöytänsä luota keinutuolin taitse oven suuhun, ja palasi sieltä takaisin pöydän seuduille uunin sivuitse ja ohi piippuhyllyn, joka oli uunin kupeella.
Yht’äkkiä tulla kolisteli kansliaan jotenkin huonosti puettu mies, nähtävästi joku hampuusi.
– Mitä asiaa? – se kysyttiin vähän äreästi ja kärsimättömästi. – Nyt on jo vastaanoton aika ohitse.
– Herr pastor ... antakaa anteeksi ... ei ole minulla kelloa ... köyhä, kovin köyhä, he-herr pa-hastor! Ja minä pyytäisin nöyrimmästi, jos olisitte hyvä ja antaisitte...
– Mitä? Tehän olette juovuksissa?
– Mi-minäkö? Minä, herr pastor ... e-e-en minä ole juov-vu-vu-vuovuksissa, vaan minua niin ni-hikottaa...
– Kuuleehan sen teidän puheestannekin, ja henkenne haisee viinalle tänne saakka!
– Niin, minä olen langennut, ja minä olen suuri syntinen – mies oli itkevinään – mutta jos saisin edes markankaan tai puolenkaan, että voisin ostaa leipää ja syödä, niin en minä enää joisi ... en maistaisi tippaakaan ... pastori uskoo sen, etten tippaakaan, vaikka pastori itse ta-tarjoisi.
– Sillä ehdolla minä voin teille apua antaa, että lakkaatte juomasta ja menette raittiuden seuraan.
– Herr pastor, minä olen jo kuulunut raittiuden seuraan Turun kaupungissa, mutta minä olen uudelleen langennut ... takaisin tähän suureen syntiin.
Sill’aikaa kun maisteri muoto ankarana käveli edestakaisin lattialla, siirtyi miehen nauru silmistä suupieliin, mutta katosi aina heti kohta, kun pastori kääntyi päin.
– Ihmisellä täytyy olla voimaa himojaan vastaan taistelemaan ... hänen täytyy osata pitää, minkä on kerran luvannut.
– Mutta ei minulla silloin ollut, vaikka olisin kuinka koettanut ... mutta kyllä minulla nyt olisi enemmän.
– Minä kuulun myöskin raittiusseuraan, mutta en ole kertaakaan vielä ajatuksissanikaan lupaustani rikkonut.
– Herra pastori onkin jalo mies, ja herra pastori saarnaa niin ihanasti.
– Ihmisen täytyy voida pitää lupauksensa, minkä hän kerran on antanut, ja jos häneltä omat voimat näyttävät puuttuvan, tulee hänen Jumalalta lujuutta rukoilla ... joka aamu ja joka ilta. Sitä te ette varmaankaan ole tehnyt.
– Minä olin viime sunnuntaina kuulemassa, kun herra pastori saarnasi... saarnaako herra pastori huomennakin?
– Saarnaan. – Mutta tässä on teille nyt pari markkaa ja muistakaa se, ettette niitä viinaan kuluta ... ainoastaan sillä ehdolla minä nämä teille annan, että menette heti kohta ja ostatte niillä itsellenne leipää ja syötte.
– Minä syön, minä syön, herr pastor ... kiitoksia ... Jumala teitä!
Mies meni kadulle, katseli vähän aikaa rahojaan ja laskeutui kiireesti alas kapakkaan, joka oli kivijalassa.
Maisteri jatkoi kävelyään ja ajatteli itsekseen: »Kuinka minä olisin voinut vaatia häneltä lujuutta, jos en voisi häntä siitä vakuuttaa, että itse sitä noudatan?»
– Ohoh! Jahah! niin.
Hän oli muuta ajatellessaan mennyt piippuhyllyn luo ja aivan erehdyksestä puhaltanut siihen piippuun, jolla hän tavallisesti poltti. Nopeasti pisti hän sen paikoilleen eikä ollut huomaavinaan koko tapausta.
Olisi ollut vielä saarnan kirjoittamista huomiseksi jatkettava, mutta ei nyt tällä kertaa tuntunut olevan oikealla kirjoitustuulella. Sydänalassa oli omituinen tyhjyys ... ehkä se oli nälkä. Mutta kello oli vasta yksi, ja päivälliseen saakka oli kokonainen tunti.
Vähän aikaa käveli maisteri vielä ja seisahtui milloin minkin ikkunan ääreen kadulla kulkijoita katsomaan. Muuankin siellä maalainen ajoi, reessään seisten ja hampaissa höyryävä käyrävartinen piippu. Ei ollut maisteri sitä ennen niin selvään huomannut kuin nyt, että kun näkee toisen polttavan, ihan tuntuu savun maku omassa suussa.
Mutta ajava maalainen katosi kulman taa, ja maisteri pani kalvosimet käteensä lähteäkseen ulos kävelylle.
Oli hän vähän hermostunut, kun katu oli hänen mielestään niin luvattoman liukas. Kuinka ei poliisi sen paremmin ... siitä sietäisi melkein tehdä muistutus.
Tuossa kulki tämänaamuinen vieras, ja jostain selittämättömästä vastenmielisyydestä ei maisteri olisi siitä niin erittäin välittänyt, jos vanha koulutoveri olisi kulkenut sivu toisella puolen katua häntä huomaamatta. Vaan huomasihan se ja tuli suoraan kohti, paperossi huolettomasti suupielessä. Kotelon veti hän vielä palttoonsa pikkutaskusta ja tarjosi siitä tupakan ystävälleenkin.
– Ei kiitoksia.
– Mitä, etkö polta?
– En minä nyt.
– Mitä, oletko jättänyt –?
– Luuletko sinä, etten minä voisi, jos tahtoisin?
– Voisit kai...
Se sanottiin vähän ivansekaisesti ääntä venyttämällä, eikä maisteri puhunut siihen mitään. Niin he kulkivat vähän aikaa ääneti.
– Minun täytyy mennä tänne vähäisen, sanoi maisteri ja aikoi kääntyä toiselle kadulle.
– Mitä sinä sinne? Tule nyt, tehdään kierros Esplanaadissa.
– Ei, ei minulla ole tällä kertaa aikaa.
– No, terve sitten.
Ystävä jatkoi matkaansa Esplanaadiin, mutta maisteri kiersi toista tietä kotiinsa... Ei, ei hän välistä mitenkään viihtynyt tuon miehen seurassa ... hänessä oli joskus jotain niin kovasti epämiellyttävää.
Ei tahtonut kotona saarnan kirjoitus sujua. Ei löytänyt sopivia sanoja, eivätkä ajatukset pysyneet koossa. Ja kuinkapa sitä nälissään voikaan? Oli hullua, ettei saanut päivällistä aikaisemmin! Mikä olikaan kummallinen kurina sisuksissa? Ihan niitä veti nurin kuin hihaa, aina vatsan pohjasta alkaen.
Vihdoin tuli päivällinen, ja hyvä lauantaipäivällinen se olikin. Matami oli pannut parastaan, ja sitä syödessä haihtui tuo kummallinen kurina ja unohtui mielestä nurinveto.
Syötyään heitti maisteri virkatakin yltään, pukeutui kotiviittaansa ja istahti keinutuoliin. Katseli milloin mitäkin huoneessaan ja hiveli kädellään leukaansa ja nenänsä vartta. Katseli kaappia, kattoa, seiniä ja pitkän aikaa pellinnuoraa, jonka oli saanut joululahjaksi matamilta. Vaan ei niissä ollut juuri mitään erinomaista katsomista.
Siinä oli piippuhyllykin nuoran tupsujen alapuolella ... piippuhylly piippuineen ... siinäpähän oli...
Laskeva iltapäivä paistoi heleästi sisään ja loi ikkunan kuvan uunin kylkeen lähelle piippuhyllyä. Piiput nojasivat rauhallisesti reikiinsä, ja tupakkalaatikko oli puoleksi auki.
Miten lie niin käynyt, mutta istuessa siinä ja leukaa ja nenänvartta sivellessä rupesi jotenkuten siltä näyttämään, että laatikossa oli kartuusi suurimmaksi osaksi murennettuna, vaan että vähän oli jäänyt murentamattakin ... yhteen palloon. Ei muistanut sitä kuitenkaan oikein, eikä luontunut sitä täältä asti näkemään nousematta. Ja niin se pani ilman aikojaan nousemaan ja katsomaan... Niinpähän oli, ei ollut se yksi muhkura murennettuna, sikseenpä oli eilen jäänyt. Vaikka joutihan tuon nytkin murentamaan.
Sen tehtyään työnsi maisteri laatikon kiinni ja alkoi jatkaa päivällistä kävelyään edestakaisin lattialla. Hän käveli hiukan epätasaisesti ja levottomasti, ryyppäsi pari kertaa vettä ja maisteli suutaan tyytymättömän ja epäluuloisen näköisenä.
Tuntui niin ... sanalla sanoen, jotain oli varmaankin epäkunnossa. Ei hän ollut ollenkaan normaalitilassaan ... ehkä hän oli jotenkin vilustunut. Tai oli vatsassa vika, kun suu maistui niin pahalle. Mutta ei se sittenkään aivan tavallista ollut, koska ruumiissa silloin tällöin pisteli, kuin olisi neulan kärellä koskettanut. Saattaa vielä tapahtua, että tässä tulee sairaaksi ... ehkä niinkin sairaaksi, ettei kykene huomenna saarnaamaankaan.
Maisteri kulki peilin luo ja katsahti siihen. Sieltä näkyi mies, jolla oli otsa aivan rypyssä ja silmien alla kärsivä piirre.
Aurinko oli siirtynyt niin, että toinen puoli ikkunan kuvasta vielä valaisi uunia, toinen oli jo särkeytynyt piippuhyllyn päälle.
Hävytöntä, kuinka paljon pölyä on laskeutunut piippuhyllylle!... Puh, puh!... Ja piipunvarsiinkin on pöly tunkeutunut pienintenkin koristuksien sisään! Kuinka sen sieltä hienoimpien silauksien pohjasta saaneekaan kokonaan lähtemään?
Vaan koetti maisteri sitä kuitenkin. Alkoi nenäliinallaan siivota kaikkia koloja ja kun oli saanut ne mieleisikseen, irtautti kopat ja tyhjensi ne poroastiaan. Puhui sitten kuhunkin varteen, pani kopat niihin taas paikoilleen ja puhui vielä kerran kaikkiin ... koetteeksi, kulkisiko henki ulospäin. Veti myöskin ... koetteeksi, kulkisiko henki sisäänpäin... Ja kulkihan tuo jotenkin.
Vaan kylläpä tuoksui tuo tupakkakin ... aivan laatikosta saakka ylös nenään, vaikka olisi seisonut ihan suorana. Ei ollut maisteri ennen niin huomannut tuota tupakan kovaa tuoksumista. Kuinkahan olisi oikeastaan sen haju, jos aivan likeltä nenäänsä hengittäisi? Tai jos kerran kujeillessaan sitä nuuskaisi?
Siinä virkineessä viihtyi mieli vähän aikaa, mutta illan hämärtäessä eneni kaipuu ja tyhjyyden tunne. Vielä oli pari tuntia raittiusseuran illanviettoon, joka alkoi vasta kello 7. Saarna olisi kyllä ollut huomiseksi kirjoitettava, mutta ei tuntunut olevan inspiratsionia, ei minkäänlaista. Maisteri katseli tekstiä, luki evankeliumin ja rupesi miettimään. Mutta ajatusten eteen oli laskeutunut harmajan hämärä, yhtätasainen esirippu, jota ei saanut mitenkään nousemaan.
Ei osannut ryhtyä mihinkään, ja kaikki vaivasi ympärillä. Huonekin oli aivan kylmä ... ainakaan ei se ollut tarpeeksi lämmin! Hävytön matami! Miksei hän lämmitä, niin ettei tarvitse paleltua!
– Miksei matami lämmitä minun huoneessani, vaikka minä olen käskenyt? sanoi hän ankarasti keittiön ovelta.
– Voi, kulta pastori, kyllä minä lämmitän... Vaan kun pastori ei ennen ole vaatinut näin aikaisin...
– Täällä on niin kylmä, että hampaat suussa kalisee.
– Herra varjelkoon ... pastori ei varmaankaan ole oikein terve ... pastori on niin bleeki, että...
– Niin, en luultavasti olekaan oikein terve. – Ja sen sanoi maisteri niin synkällä äänellä, että tuli siitä itsekin vakuutetuksi, ettei hän voinut aivan hyvin.
Matami ehdotti lääkäriä, mutta ei maisteri tahtonut.
– Ei se ole mitään vaarallista... Muuten niin minä olen jättänyt pois tupakanpolton, ja matami taitaa saada kantaa piippuhyllyn vinnille.
– Minkä tähden on pastori niin tehnyt? huudahti matami miltei kauhistuen. – Niin no, siitähän se sitten onkin, kun pastori on sairas ... minkä tähden on pastori niin tehnyt, että on jättänyt...?
– Sentähden, että se oikeastaan on tarpeeton nautinto.
– Voi, voi ... (ja matami nyökäytteli nyt säälivästi päätään) ... voi, voi, kuinka ne nykyajan ihmiset laittelevat itsensä kanssa ... vasta herkesi pastori mitään maistamasta ... ei pastori ota edes ruokaryyppyäkään, joka kuitenkin on niin terveellinen ottaa, niinkuin minun miesvainajani sanoi ... ja nyt pastori ei enää poltakaan ... ja mihinkä sitten kaikki piiput joutuvat!
– Matami on hyvä ja viepi ne vinnille.
– Herra jesta! Vinnillekö? Pastorin farffaarin vanhat, kauniit piiput? Minun mieheni antoi minulle kanssa kerran piippunsa ja sanoi, että minä panisin sen piiloon ... ja samalla kertaa hän herkesi ruokaryyppyjäkin ottamasta, kun tohtori oli ordineerannut. Mutta häntä rupesi vilustamaan, niinkuin nyt maisteria, eikä ollut matsmältningiä ... muttakun alkoi taas uudelleen polttaa ja ottaa ruokaryyppyjä, niin tuli aivan terveeksi. Tahtooko pastori, ihanko totta, että minun pitää viedä piiput vinnille?
– Jaa, no ... ehkä ne nyt kuitenkin saavat siinä olla ... vieraita varten. Ja hyväähän tekee ihmiselle olla kiusauksen alaisena.
– Ei pastorin pidä mennä sellaisiin ytterliheeteihin ... ei pidä mennä ... ja pastorin pitää muistaa, että pastorilla on vanha mamma, varoitti matami vielä mennessään.
Uunin lämmitessä alkoi tulla kaikenlaisia epäilyksiä.
Raittiutta pitää ehdottomasti ja järkähtämättä harrastaa, esimerkin vuoksi ja heikoille kehoitukseksi, se on välttämätöntä. Mutta tupakanpolton itseltään kieltämisessä, kenelle siinä voi esimerkkinä olla? Ei kenellekään! Ei kukaan sitä edes huomaakaan. Ja tuskin innokkaimmat absolutistitkaan sitä vaativat. Olisikohan sitä paitsi raittiusasialle hyödyksikään, jos sen jäseniltä liiaksi vaadittaisiin? Menisi nyt ja esimerkiksi vasta parantuneelta juopolta hänen piippunsa tai sikarinsa tai paperossinsa riistäisi, niin silloin varmaankin useimmat vaipuisivat takaisin entiseen paheeseensa. Se olisi juuri sitä, josta sanotaan: »jännittää jousi liian tiukalle, kunnes se katkeaa». Hulluutta se olisi, suurinta hulluutta...
Kello läheni vähitellen seitsentä ja aika oli lähteä illanviettoon. Sinne oli aina hauska mennä istumaan teekupin ääreen ... ja poltella hienoja paperosseja. Eikä kukaan sanonut, että siinä istuttiin viftaamassa. Ja sen todistuksen olivat monet vanhat juopotkin antaneet, että siellä istuessa ja puheita ja laulua kuunnellessa kului aika paljoa hauskemmin kuin kapakassa ennen.
Jokin asia kuitenkin teki, ettei lähtö siihen seuraan tällä kertaa tuntunut aivan yhtä hauskalta kuin muina lauantai-iltoina. Mutta päätti hän kuitenkin sinne mennä.
– Jahah, arveli hän mennessään vähän katkerasti, nyt sitä siis on päättänyt olla polttamatta ... saas nähdä, mitä muut siitä asiasta arvelevat. Somapa olisi tiedustella, mitä mielipiteitä seurassa yleensä on tupakanpoltosta.
– Mutta todellakin! huudahti hän mielessään, ja katkeruus katosi kokonaan. Sopiihan ottaa illan kuluessa keskustelun aineeksi tämä asia! Tehdä esimerkiksi semmoinen teesi: »Onko tupakanpolton poistaminen, ja jos on, niin missä määrässä se on välittömässä yhteydessä raittiusseu-rojen tehtävän kanssa?» Mitään varsinaista päätöstä ei tietysti voitaisi vielä tehdäkään, sillä asia oli kovin valmistamaton. Esitelmän tapaisen saattaisi hän siitä kuitenkin jo tällä kertaa pitää. Esipuhe voisi alkaa esimerkiksi näin: »Yksi nykyajan enimmin juurtuneita heikkouksia tai, jos niin tahtoo sanoa, pahoja totutuita tapoja, hyvät herrat ja naiset, on tupakoiminen». Sitten kävisi leikillä viittaaminen siihen, että »vaikka tämä oikeastaan ehkä koskee vain meitä miehiä, niin pyydän kuitenkin arvoisien naistenkin huomiota muutamaksi hetkeksi», jonka jälkeen olisi tilaisuus siirtyä tarkastelemaan tupakanpolton historiaa, kuinka ja mistä se on tullut Eurooppaan j.n.e. Sen tehtyä saattaisi puhua niistä aineista, joista tupakka on kemiallisesti kokoonpantu, ja vihdoinkin aloittaa varsinaisen esitelmän tupakan turmiollisista vaikutuksista.
Maisteria miellytti alussa hyvin tuo tuuma tupakan johdosta pidettävästä esitelmästä. Mutta kun hän kulki katua kokouspaikkaan, rupesi näyttämään siltä, että ehkä kuitenkin on parasta antaa asian tällä kertaa raueta. Ehkei ole tarpeellista vielä ottaa sitä julkisesti puheeksi, ennenkuin on kuulustellut yksityisten mielipiteitä asiasta. Kenties on suurikin osa seuran jäsenistä tätä kysymystä vastaan ... ei se ole varmaa, mutta hyvin on kuitenkin luultavaa. Voi olla montakin, jotka eivät tahdo yhdistää tärkeätä raittiusasiata muihin sivuseikkoihin, jotka saattaisivat siihen häiritsevästi vaikuttaa ja hajoittaa seuran vielä verrattain vähäisiä voimia...
Tämä viimeinen ajatus varsinkin puhui pontevasti entisiä mietteitä vastaan. Ja yksi lisäsyy niitä vastaan oli vielä sekin (ei maisteri näitä syitä suinkaan etsinyt, mutta itsestään ne tulivat!), ettei maisterin mielestä hänen sopisi tuoda esille tätä ihka uutta kysymystä. Niitä olisi aina ihmisiä, jotka selittäisivät sen siksi, että tuo nyt tahtoo olla muita etevämpi, tahtoo loistaa uusilla ehdotuksilla. Ja pappismiehen pitäisi semmoista välttää.
Eikä hän, kun oikein ajatteli, katsonut tarpeelliseksi puhua kenellekään omasta päätöksestäänkään. Kun muutoksen tarve tulisi useimmissa omintakeiseksi vakaumukseksi, niin olihan siitä sittenkin aikaa tehdä yhteinen asia.
Näissä mietteissä ollessaan oli maisteri jo ehtinyt päästä Erottajatorille, ja punainen lyhty tupakkapuodin oven päältä Mikonkadun kulmasta oli alkanut tuikkia. Ei hän sitä oikeastaan katsonut, mutta siinä se vain seisoi ja näkyi hänen silmiinsä, niinkuin esineet välistä väkisinkin näkyvät, vaikkei niihin juuri huomiotaankaan kiinnitä.
Koko ajan, kun maisteri sitä kykeni näkemään, se sillä tavalla hänen silmäänsä tahtomatta näkyi. Mutta kuta likemmä hän tuli, sitä enemmän hän sitä tahallaankin tarkasteli. Ja sitä mukaa rupesi se tuomaan muistojakin mieleen ... ei mitään kaukaisia, eilispäiväisiä, toispäiväisiä, niin pitkälle kuin muisti. Miellyttävä myyjätär tuli mieleen, tulivat viehättävään järjestykseen ladotut paperossilaatikot ja hienon sikarin tuoksu. Illanviettoon mennessään hän aina poikkesi tuohon puotiin, kysyi milloin mitäkin uutta hienoa tupakkalajia ja valitsi ja maisteli neidin milloin mitäkin ehdotellessa.
– Richmond? Bostanjoglo? Med eller utan munstycken? [Imukkeen kanssa vai ilman?] kysyi neiti.
– Kanske jag får med munstycken en låda bostanjoglo. [Ehkä saan laatikon bostanjogloa imukkeen kanssa.]
– Jaha ... en låda ... 75 penni ... var sågod! [Jaha yhden laatikon. 75 penniä ... olkaa hyvä!] Sitten se neiti avasi saksen kärellä laatikon, maisteri otti yhden paperossin, sovitti sen ruusupuisen karan sisään, pisti hitaasti suuhunsa ja veti vielä hitaammin kaasuputkesta tulen. Sen tehtyään hän lähti ulos pitkin Esplanaadia verkalleen astumaan, hienohajuista paperossia poltellen.
Tavallista tietään maisteri nytkin kulki, mutta ei hän poikennutkaan tupakkapuotiin. Katsahtihan vain sinne sivukulkiessaan toiselta puolen katua. Herroja siellä näkyi olevan, ja miellyttävän neidin vaalea tukka väikkyi niiden välissä, ja puoleksi paljas käsivarsi ojentui vähän väliä ylös hyllylle laatikoita ottamaan ja panemaan.
Sen maisteri näki, mutta ei häntä huvittanut sinne mennä. Eikä muutenkaan huvittanut koko Esplanaadi, ei valoisat ikkunat eikä ohi häärivät ihmiset.
Ylipäänsä tuntui hänestä, ettei hän välittänyt mistään. Kaikki harmitti ... ei erityisesti juuri mikään, mutta kuitenkin kaikki yhteensä.
Ja kaikkein äreimmällä äänellään huusi maisteri ajurin ja käski ajaa raittiusravintolaan.
Muutaman tunnin kuluttua palasi maisteri kävellen samaa tietä takaisin illanvietostaan eikä ollut ollenkaan paremmalla päällä kuin sinne mennessäänkään.
Ei hän illanvietossa viihtynyt ja siksi hän sieltä kesken lähtikin.
Kaikki muut tuttavat olivat jo siellä, kun hän sinne tuli. Pöytänsä ääressä ne istuivat, mikä suklaata, mikä teetä juoden ... ja kaikki ne polttelivat.
Maisteri istui eri pöytään vähän matkaa syrjemmaksi muista, ja hänkin tilasi teelasin. Mutta ei höyryävän teen tullessa tuntunut hetikään sitä samaa nautintoa kuin ennen, jolloin jo paperossi oli pöydälle asetettu heti juotua sytytettäväksi.
– Mikäs meidän maisterilla on, kun on niin onnettoman näköinen? kysyi muuan tuttavista, tuli luo ja löi häntä kädellään olkapäälle. – Onko maansa myönyt ja rahansa juonut? Mikä on? mikä on? Aijai, ehkäpä on rakastunut?
– Ei mikään, vastasi maisteri kuivasti. – Tuo nyt on sukkela mielestään, ajatteli hän, kun tuttava oli mennyt, ja tuhkaisi pilkallisesti sieraimiinsa.
Siirtyi hän siitä kuitenkin kohta muiden pöytään, kuunnellakseen mitä siellä keskusteltiin.
Siinähän keskusteltiinkin juuri parhaillaan tupakanpoltosta. Joku oli lukenut muutamasta ulkomaan sanomalehdestä, että tupakanpoltto on terveydelle vahingollista.
Sen kaikki myönsivät, että tupakka jossakin määrin sisälsi epäterveellisiä aineksia ja että sen nauttiminen oikeastaan on tarpeetonta, mutta kun siihen kerran oli tottunut, niin...
– Sillä lailla juuri sanottiin ennen, kun ehdotonta raittiutta vastustettiin ... kun kerran on tottunut ... sanoi maisteri muiden sekaan ja hymähti ivallisesti.
– Tupakanpoltto on kuitenkin aivan eri asia! huudahtivat heti kohta yhteen ääneen useat muut.
– Tupakanpoltto on aivan eri asia, lisäsi esimieskin karistaen tuhkaa paperossinsa päästä ja pitäen otsaa viisaissa rypyissä. – Ei sitä voi juoppouteen verratakaan, vaikka kyllä saattaa totta olla, ettei se muutamien organismille voi terveellinenkään olla. Vaan mitään moraalista turmiota ei tupakka kuitenkaan tuota, niinkuin väkevät juomat, joiden vaikutuksen me kyllä tunnemme. Vasta juuri luin erään kotimaisen lääkärin lausunnon tästä asiasta, jossa hän sanoo siihen suuntaan, että siihen suureen huviin nähden, jonka piippu työmiehelle tuottaa, olisi väärin sitä häneltä sen vähäisen epäterveellisyyden takia riistää. Kohtuullisesti nautittuna en luule siis tupakan mitään erittäin vaarallista olevan, vaikka ryyppääminen sitä kyllä on. Mutta niinkuin sanoin jo, nämä ovat kaksi aivan eri asiaa.
– Tietysti, tietysti!
– Muuten olen myöskin jostain lukenut, että jos ankara tupakkamies äkkiä jättää polttamisen, saattaa hän sairastuakin siitä.
Maisteri ei voinut siihen olla laimeasti sanomatta:
– Niinkuin juopot ja morfinistitkin.
– Aivan niin, niinkuin juopot ja morfinistit, mutta erotus on kuitenkin suuri, sillä tietysti ei voi tupakanpolttoa näihin paheisiin verratakaan.
– Niin, en minä sitä sanokaan, myönsi maisterikin. Siihen loppui keskustelu, sillä salista alkoi kuulua laulua ja kaikki menivät sinne.
Maisteri ei mennyt, vaan jäi istumaan paikoilleen.
Hänestä hämärästi tuntui, että esimiehen puheet eivät olleet oikein johdonmukaisia, mutta hän ikäänkuin ei viitsinyt vaivata itseään ajattelemalla, missä kohden ne eivät olleet. Eikähän tuo oikeastaan niin tärkeätä ollutkaan. Ja siinä ainakin oli esimies oikeassa, kun sanoi, niinkuin hän itsekin oli sanonut, että ero on suuri juopon ja tupakkamiehen himojen välillä.
Laulu ja soitto sitä paitsi haihduttivat hänen mielensä muuanne. Kaunis kuoro siellä lauloi, ja kaikki olivat innostuneet. Maisterikin muuttautui salin ovelle ja koetti varpailleen nousten nähdä laulajia. Laulun loputtua taputti sivuhuoneisiin palauva yleisö käsiään joka haaralla.
Sammuneet paperossit sytytettiin suurella nautinnolla uudelleen, ja eräs tuttava tarjosi maisterillekin avattua koteloaan, jossa loikoi limikkäin hienoja Venäjän paperosseja.
Maisteri otti huomaamatta niistä muutaman, mutta muisti samassa aamullisen päätöksensä. Aikoi antaa paperossin takaisin, mutta tuttava oli jo kotelonsa sulkenut, niin että maisterin täytyi pitää paperossia kädessään.
– No, ja tulta myös, sanoi tuttava ja otti kynttilän pöydältä tarjoten sitä maisterille, samalla kuin itse siitä sytytti.
– Minä herätän tarpeetonta huomiota, jos en sytytä, ajatteli maisteri ja sytytti.
Mutta pari savua vedettyään hän heitti paperossin tuhka-astiaan ja siirtyi toiselle puolen huonetta.
Siellä hän istui vähälle aikaa useammalla tuolilla, eikä hänellä ollut halua liittyä kenenkään seuraan.
Ja paperossi tuolla tuhka-astiassa savusi suotta ilmaan. Monta kertaa tapasi hän itsensä sinnepäin katsomasta, ja lopulta hän suorastaan suuttui. Meni kenellekään hyvästiä sanomatta eteiseen, polki vihaisesti kalossit jalkaansa, heitti palttoon hartioilleen ja lähti kotiinsa.
Hän oli niin harmissaan, että miltei hammasta puri. Ei siitä, että oli päätöksensä rikkonut. Olihan hän ollut suorastaan pakotettu, ja se ei suinkaan ollut päätöksen rikkomista... Minkä päätöksen? Tuo tämänaamuinen hetken puuskaus, ei se ollut mikään päätös. Sitä paitsi harmitti häntä kaikki päätökset!... Päätös, päätös, matki hän ja venytti sitä leveää sanaa vieläkin leveämmäksi...
Ja sen hän sanoo – niin kulkivat kiivakat ajatukset yhtä tahtia kiivaan kävelyn mukana – sen hän sanoo, että hän voi, jos tahtoo, lakata polttamasta. Mutta hän ei tahdo, sillä se on luonnonlakia vastaan. Se on sokea fanaatikko, joka ei ota huomioon oman fysiikkansa vaatimuksia! Yht’äkkiä? Ilman mitään syytä? Herkeäisi syömästä samalla ... ja eiköhän tosiaankin kerran sitäkin vaadittane ... heh! »Kaikki tai ei mitään!» heh! heh! – Hah, hah, hah!... Ja maisteri yltyi kaikelle tuolle ihmisten hulluudelle niin nauramaan, että ohikulkevat pysähtyivät katsomaan... Sehän olisi mainio pala »Matti Meikäläiseen» tuo, että eiköhän ne Ibsenit ja Björnsonit vielä vaadi syömisenkin lakkauttamista! Siinähän juuri oli se heidän »kaikki tai ei mitään!»... Hah! hah! hah!
Mutta teeveden raatelema jälki oli kielellä ja suulaessa ja kurkkutorvessa vielä silittämättä ja parin savun makuun päästyään huusi se huutamalla lisäviihdykettä suureen tuskaansa ja kiljui kiljumalla kiireistä apua. Se toi totiset mietteet, ja ilo katosi.
Huh! – Niin puistatti kuin olisi ollut horkka tulossa. Oli miten oli, mutta se on ainakin varma, ettei organismi ole normaalitilassaan. Sanotaan, että jos organismilta jotain yht’äkkiä kieltää, johon se on tottunut, niin usein tapahtuu, että joku piiloutunut taudinsiemen irtautuu ja tekee kummia. Niin jossain kirjassa sanotaan... Kuinka kauan hän on ollutkaan polttamatta? Likemmä kaksitoista tuntia... Kuka ties?... Ehk’ei se nyt kuitenkaan niin pian... Mutta ainakaan ei ole syytä kauemmin...
Ja sattui niin, että hän juuri nyt tuli tupakkapuodin oven eteen punaisen lyhdyn alle ... ja sattui niin, että joku herra juuri meni puotiin ja jätti oven auki ... ja silloin sattui vielä niin, että maisterikin pistäytyi jälestä.
Vaan hän ei ottanut lakkiakaan päästään, ja synkän ja tyytymättömän näköinen oli hänen muotonsa, kun hän pyysi saadakseen jotain tupakkaa.
– Hva’ får de’ lof att vara? [Mitä saa olla?]
– Mitä tahansa, sanoi maisteri kolkosti.
– Kanske får de’ lof att vara richmond ... eller rettig ... eller...? [Ehkä saa olla richmondia ... tai rettigiä ... tai...?]
– Antakaa sitten vaikka rettigiä.
– Jaha! Var så god! Kanske får jag öppna lådan? [Jaha! Olkaa hyvä! Ehkä saan avata laatikon?]
– Kyllä minä saan sen itsekin auki.
Neiti katseli vähän kummastellen. Verkalleen avasi maisteri laatikon, niinkuin olisi avannut pillerilaatikon ... naama happamena ja otsa rypyssä. Hän tunsi sen itsekin hatun alta, että se oli rypyssä, otti vastenmielisen näköisesti paperossin sormiinsa, pyöritteli sitä hetken ja pisti sen viimein huuliensa väliin... Tulihan oli myöskin otettava, kun oli kerran tupakankin ottanut. Tuli oli tässä sama kuin vesi ja sokeri pahanmakuisia pillerejä niellessä. Eikä hän siis ollut sen lauhemman näköinen päätä kaasuliekkiin lähentäessään. Hän oli tuntevinaan, että tämä tupakoimisen aloittaminen oli hänelle hyvin vastenmielistä ... kun kerran oli aikonut sen jättää... Mutta minkä sille taitaa, kun jättäminen nähtävästi on epäterveellistä. Vaan luultavasti tämä paperossi kuitenkin on viimeinen...
– Hyvästi, murahti maisteri lähtiessään, painoi hattunsa vieläkin syvemmälle ja nosti kauluksen pystyyn.
Mutta ensimmäisiä askelia kadulla ottaessa olivat jo alkusavut pyyhkineet synkän mielen syvimmät rypyt hänen kasvoiltaan. Raukeata ja välinpitämätöntä oli vielä kävely kadun poikki Esplanaadin puoleiselle käytävälle. Mutta sydän tykytti jo kuitenkin niin kiivaasti, että piti välistä hengittää liika hengähdys lisää.
Ripeämmäksi keveni sentään käynti askel askeleelta, ja hänen kääntyessään Edlundin nurkalta takaisin oli mieliala yhtä hilpeä kuin aina ennenkin näin Esplanaadia kävellessä...
Ilta oli kirkas, tummansininen taivas välkkyvässä tähdessä. Kas todellakin! Ja kuinka ei hän sitä äsken huomannut, eikä iltaseuraan mennessään! – Hän veti pitkän savun keuhkoihinsa ja antoi silmänsä liukua katuvartta pitkin lyhdystä lyhtyyn. Siellä täällä hohti tavallisten joukossa joku punainenkin tupakkapuotien oven päältä ... ja tuolla aivan perällä helotti pyöreä sähkölamppu synkkänä kohoavan Kiseleffin kivimuurin seinästä. Ruotsalainen teatteri myöskin siinä, ja valolla täytetyt lämpiön ikkunat – Se on sentään hävytöntä, että tuo rakennus on kansan viha-miesten hallussa ... noin korkea ja noin kaunis. Jos hän olisi rikas, hän sen heti kohta lunastaisi ja antaisi suomalaisen teatterin haltuun. Jos vain olisi rahoja ... mutta sepä se on, ettei niitä ole... Mutta jos olisi, niin laskisi hän ne isänmaan alttarille. Sillä Suomi on köyhä, ja sitä pitää auttaa, tehdä työtä sen parhaaksi, minkä voi. Mutta niitä on paljon, joille isänmaa ei ole minkään arvoinen ... ne sen kieltä vainoavat, halveksivat sen varsinaista kansaa...
Niin vaelsivat maisterin isänmaalliset mietteet, mutta repaleinen pikku poika oli hänet keksinyt ja juoksi hänen jälessään...
– Snälla herrn, ge’ mej en liten slant ... snälla herrn ge’ mej en liten slant... [Hyvä herra, antakaa minulle pikku lantti...]
– Etkö sinä osaa suomea, poika ... pyydä suomeksi niin saat.
– Ja’ förstår int’ finska. [En ymmärrä suomea.]
– Enkä minä ymmärrä ruotsia.
– Snälla herrn, var så go’... [Hyvä herra, olkaa hyvä...]
Maisteri lähti menemään eikä ollut enää poikaa kuulevinaan, joka vähän aikaa karttaen jälestä juoksi. Veti viimeiset savut vanhasta paperossista ja otti siitä tulen uuteen, ennenkuin nakkasi pois.
Veres savu hiveli mielen yhä hilpeämmäksi, sydän melkein teiskasi tyytyväisyydestä, huulet yhä hymyilivät, ja silmä hyppeli virkeästi paikasta paikkaan ... ylös Grönqvistin kivikartanon ylimmille koristeille, jotka tummaa taivasta vasten vieläkin tummempina varjostivat ... sieltä alas nurkkia pitkin valoisiin puoti-ikkunoihin, joissa vakaasti ja kylmästi lemottivat sähkölamput, mutta levottomasti ja kiihkeästi paloivat kaasuliekit. Ja ikkunoiden ohitse suikkelehti ihmisten päitä.
Vielä yhden retken teki maisteri Esplanaadin päähän ja poltti vielä yhden paperossin yksillä tulilla. Mutta sitten lähti hän verkalleen nousemaan Erottajalle ja Bulevardinkadulle päin.
Kotiin tullessa näkyi portin pieleen veltosti nojaavan joku olento.
– Hyv’ – il-il-iltaa, herr pastor ... heh, heh, heh! Pastor ei pidä panna pahaks, että minä ... minä menin suoraan kapakkaan ... mutta ei minulla enää ole ei yhtä slanttia ... aivan juov-vuv-vuovuksissa ... heh, heh, heh! – Pastor antais yks viis penniä, että minä ... eli pastor antais edes tuo paperossistumppi...
Tuo tuli niin odottamatta häiritsemään hyviä sopusoinnun tunteita, ettei maisteri ensin saanut sopivia sanoja suuhunsa.
– Sinä olet siis juonut, vaikka ... sanoi hän sitten, mutta ei tullut jatkaneeksi.
– Vaikka jo lupasin ... lupasin ... heh, heh! Mitä ihmisen lupauksista ... ei se osaa pitää, mitä lupaa...
– Minä annoin sinulle kaksi markkaa sillä ehdolla, että ostaisit leipää...
– Sillä ehdolla ... jaa, sillä ehdolla ... katsokaa herr pastor, tuota ... sillä ehdolla ... niin, että se ei ole niin, herr pastor, että tuota ihminen ... immeinen ... ihminen ... että elää yksistään leivästä...
Mies viittilöi sormet harrallaan alas katuun ja ylös lyhtyä kohti, ja tuli sitä tehdessään aivan likelle maisteria, koettaen tavoittaa häntä palttoon napista. Maisteri vetäytyi sitä mukaa taapäin...
– Niin, sillä ehdolla ... ja tilaisuudella ... mutta liha on heikko, vaikka henki on ... henki on ... kuinka se on se paikka, herr pastori?
– Mene tiehesi sinä!
– Että tuota ... ei pastor saa mennä ... yksi paperossistumppi...
– Jos et sinä nyt heti kohta korjaa luitasi tästä, niin minä huudan poliisia, sanoi maisteri vihaisesti porstuansa ovesta, jonne mies oli seurannut häntä.
– Huudan poliisia ... huudan poliisia ... minä huudan itse poliisia, ettei pastorin tarvitse ... poliis, poliis!
– Lurjus! mutisi maisteri ja sulki ovensa. – Tuommoinen renttu, uskaltaa tulla koskettamaan.
Maisteri oli vihainen, mutta sytytettyään kynttilän ja alkaessaan laittautua kotiasuunsa hän pian kuitenkin lauhtui... Pitäähän sääliä tuollaisia onnettomia olennoita, jotka uudelleen ja aina uudelleen lankeavat ... eihän ole oikein heitä liian ankarasti tuomita... Hohhoi!
Maisteri oli riisunut pitkäntakin, pukeutunut kotiviittaansa ja pistänyt tohvelit jalkaansa. Sitten hän oli sytyttänyt piippunsa ja istuutunut keinutuoliinsa, sivuittain pöytään...
Hm! – Se oli siinä tupakoidessa ja kiikkuessa maisterin ainoa ajatus, eikä hän siitä tahtonut sen pitemmälle päästä.
Vähän ajan päästä kuului matami tulevan sisään ruokatarjotinta tuoden. Maisteri antoi hänen tulla eikä puhunut mitään. Mutta jo ovesta huudahti matami:
– Sissoh! – No, nyt pastori taas polttaa piippuaan ... se on parasta ... no, nyt minä taas tykkään pastorista!
Matami tuli aivan maisterin eteen ja loisti niin vilpitöntä riemua, että maisterinkin piti hymyillä...
– Eikä pastori turhaan kiusaa itseään ... se veisi kaiken aptiitin ja humöörin...
– Niinkö matami luulee?
– Niin se on, minun miesvainajanikin...
– Kyllä minä aion kuitenkin vähitellen totuttaa itseäni pois.
– Jaa, vähitellen ... se on toista, että vähitellen ... niin pastori voi tehdä, jos tahtoo ... mutta ei äkkipikaa ... se ei ole terveellistä... Hyvää yötä, pastori! Jumala pastoria varjelkoon!
– Hyvää yötä, matami.
Vähän haukattuaan käänsi maisteri keinutuolinsa pöytään päin ja alkoi kirjoittaa saarnaansa. Se sujui kuin vettä valaen. Tunnissa sivalsi hän sen valmiiksi. Vaan kun hän lopetti työnsä, könötti poroastian laita täynnä puoleksi poltetuita paperosseja kuin ilmaan ojennetuita kanuunia.
Sänkyyn mennessään sytytti hän vielä piippunsa, poltteli sitä ja antoi kynttilän olla sammuttamatta niin kauan kuin piippu paloi.
Vilahti siinä savupilviä nieleksiessä sivumennen mieleen muuan ajatus omantunnon moitteesta. Mutta kohta se kuitenkin katosi muiden ajatusten taa. Ja maisteri oli vakuutettu olevansa tottunut omantunnon ääntä kuulemaan. Silloin kun se ei sen kovemmin nuhtele, silloin ei siinä tietysti ole mitään pahaakaan, että tupakoi. Sitä paitsi oli tuo niin kovin vähäpätöinen asia.
Sitten maisteri asetti piippunsa lattialle tuolin varaan seisomaan, puhalsi huoneensa pimeäksi ja kääntyi seinään päin maata.
Lähde: Aho, Juhani 2004: Hellmannin herra; Esimerkin vuoksi; Maailman murjoma. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Aho, Juhani 1886: Hellmanin herra – Esimerkin vuoksi. Werner Söderström, Porvoo.