Siirry sisältöön

Hannu Krankka

Wikiaineistosta
Hannu Krankka

Kirjoittanut Kaarlo Kramsu


Läks joukko reipas, nuori
Lakeilta Limingan,
Sotahan itsens suori
Uhaksi sortajan.
Käy Hannu Krankka heitä,
Mies uljas, johtamaan;
Vienassa surman teitä
Jo oppi astumaan.
Levinnyt kaikkialla
On tieto kamalin:
”On lyöty Nokialla
Jo joukko Ilkankin.”
Mut suremaan ken jouti,
Kun tullut tieto on,
Ett’ tulossa on vouti
Jo Abram Melchersson!
Hän luulee voivans, houkko,
Lannistaa Pohjanmaan,
Ja sotilaita joukko
Häll’ onpi seurassaan.
Mut Krankka tämän kuullen
Näin mietti mielessään:
Sit’ ennen, niin mä luulen,
Viel’ leikki leikitään.
Vaan lähteissänsä vielä
Käy luo hän tietäjän:
”Kuink’, ukko, sodan tiellä
Sä näät mun kestävän?”
Ja vanhus kohoaapi
Ja häneen katsahtaa:
”Verissäns valittaapi
Koht’ armas Suomenmaa.”
”Ja vainon valta vankka
Se maassa vallitsee;
Mut sua, Hannu Krankka,
Ain’ onnes suojelee.”
”Vaan mieleesi sä paina
Tää neuvo totinen:
Sä karhu tapa aina,
Ennenkuin nyljet sen.”
Ja joukko reipas lähti
Lakeilta Limingan,
Ja joutuisasti ehti
Se luoksi Kokkolan.
Nyt siellä Hannu Krankka
Tarkastaa joukkoaan:
Iin väki tuima, vankka
Ei väisty milloinkaan.
Ja Kemin kookas kansa,
Nuo urhot rotevat,
Ylpeillen voimistansa,
Ain’ itseens luottavat.
Mut miehet reippaat, sorjat
Ja liukkaat Limingan,
On taistelussa norjat
Ja uljaat ainian.
Vaan odotus ei työnä
Heill’ ole kauankaan.
Jo vouti talviyönä
Myös rientää Kokkolaan.
Ja Krankan joukkokunta
Nyt verileikin saa,
Ja hurmevirrat lunta
Lämpöiset sulattaa.
Ei Nuijajoukko taivu,
Saa vouti tappion:
Ken verihins ei vaivu,
Hän pyrkii pakohon.
Pakohon hevosensa
Myös vouti käännättää,
Kun hänen rinnallensa
Jo Krankka ennättää.
Ei vastustus nyt auta,
Hän Krankan vanki on:
”Nyt ilkitöistäs hauta
Sun perii kunnoton.”
”Mut ennen kuin mä sulle
Kaikk’ kostan konnantyös,
Sä turkkis anna mulle,
Se hyv’ on talviyöss’.”
Hän turkin hältä riisti
Ja yllens puki sen.
Se oli pulska, siisti,
Mut turmiollinen.
Sill’ urhot innossansa
Jo vainoo uhriaan:
”Tuoll’ on hän, turkistansa
Hän kyllä tunnetaan.”
Ja käsivarret tuimat
Aseita heiluttaa,
Ja sivallukset huimat
Miest’ uhkaa uhkeaa.
Rajusti Krankka torjui
Nuo iskut päältähän,
Ja Nuijajoukko horjui,
Kun jälleen iski hän.
Ei iskut häntä yllä,
Ja miehet huutamaan:
”Hän Krankka on, hän kyllä
Kädestä tunnetaan.”
Ja melske huima herkes,
Ja kukin ä’issään,
Niin nopeaan kuin kerkes.
Taas voudin etsintään.
Mut hänt’ ei löytynynnä,
On turhaa kaikki työ:
On vouti lymynnynnä,
Ja suojanans on yö.
Ja Krankka hymyhuulin
Näin lausui huo’aten:
”Mä neuvon viisaan kuulin,
Mut ymmärtänyt en.”
”Jos muistanut mä oisin
Tuon neuvon mielevän,
Niin nähnyt oisin toisin
Tään leikin päättyvän.”
”Ei voitto loistossansa
Niin uljas, verinen,
Ois ollut lopussansa
Niin hullunkurinen.”
”Siis sanaa taidokasta
Kaikk’ urhot muistakoot:
”Sä karhu nylje vasta,
Kun tappanut sen oot.”


Lähde: Kramsu, Kaarlo 1887: Runoelmia. Werner Söderström, Porvoo.