Kirjeitä Afrikasta/2
| I osa | Kirjeitä Afrikasta II Kirjoittanut August Pettinen |
V osa |
| Lähde: Suomalainen, 15.8.1889, nro 65, s. 2–3. Artikkelin verkkoversio. |
Olukonda (Ambomaa), huhtik. 16 p. 1889.
Kuten jo olet kuullut, kohtasi meitä sekä lähetystyötämme täällä villien keskellä kovat koetukset viime vuoden loppupuolella. Terveysmatkalta Kap’issa kun jälleen saavuimme tänne työ-alallemme, kohtasi meitä tervetuliaisiksi surullinen uutinen, että 2 lähetys-asemaamme — toinen niistä meidän — on autiona, ja lähetyssaarnaajat paenneet toiselle puolelle valtakuntaa. Tämän oli tuo raivoisa päälliö, Nehale aikoihin saanut. Talomme, jonka suurella työllä, vaivalla ja kulutuksella olin rakentanut, ja jossa ainoastaan pari kuukautta olimme asuneet, oli nyt ryövärien luolana, suuri osa tavaroistamme ryöstetty, raastettu, varastettu ja säretty. Nyt olimme siis kodottomana, asumattomana kuin taivaan lintuset. Voit veljeni arvata, millä tunteilla nämä kuulumiset vastaan otimme, vaikka ne eivät ihan odottamatta tulleet. Mutta tietäessämme, että tämäkin kova koetus oli Kaikkivaltiaan lähettämä, tyydyimme kärsivällisyydellä onnemme kohtaloon. Nyt ei ollut ajattelemistakaan entiseen kotiimme mennä, sillä olisihan tuo raaka pakana, jonka mielestä valkoihoisen henki ei ole edes elukankaan hengen arvoinen, voinut tehdä meille mitä tahansa, kun olisi meidät kerran käsiiinsä saanut, kostoksi siitä, että meikäläiset olivat sieltä paenneet. Asetuimme siis tänne Olukondan-asemalle veli Rantasen luokse ja huoneisiin, tämän puolen hallitsija kun on meikäläisiä kohtaan hiukan ystävällisempi. Täällä olemme sitten olleet viime vuoden lokak. 4:stä p:stä saakka, jolloin tänne saavuimme. — Viime vuoden lopulla, Joulun tienoilla kohtasi meitä molempia (vaimoani ja minua) kova sairaus, tämän maan kuume (malaria feberi), ja se kouristeli meitä koko tammikuun. Helmikuun alussa vasta rupesimme toipumaan. Sittemmin olemme — Jumalan kiitos — olleet jotakuinkin tyydyttävässä terveydessä. —
Helmik. lopulla kävimme — lähet. saarn. Rantanen ja minä (luonnollisesti oli vaimoni mukana) naapuri-valtakunnassa Uukuambissa (mainittu valtakunta on noin 6 Suom. penikulmaa länsipohjoiseen päin täältä Ondongasta); Uukuambin kuningas oli, näet, kutsunut meitä käymään puheillaan. Hän pyysi opettajia valtakuntaansa. Päätimmekin, että pari meistä menee sinne, jos vaan saamme Johtokunnaltamme asian-omaisen luvan ja lisä-työvoimia. Sangen suotavaa olisikin saada perustaa naapurivaltakunnassa edes pari asemaa, sillä täällä Ondongossa saattaa pian tulla asiat siksi, että meidän on täältä jok’ikisen pakoon lähteminen, ja mihin täältä sitten pakenemme, jos ei meillä ole jalan sijaa muualla.
Valtiolliset olot täällä Ondongassa ovat yhä vaan mitä kurjimmalla kannalla. Hallitsijaveljekset riitelevät yhäti vallasta keskenänsä; etsivät vaan sopi vaa tilaisuutta tappaakseen toisiaan, ja se ennen pitkää tapahtuneekin.
Alamaisiansa kohtelevat nämä hallitsiat kuin orjia ainakin. Ei kenenkään henki ja omaisuus ole täällä taattu. Kuninkaat ryöstättävät ja tapattavat ihmisiä — omia alamaisiaan — niinkuin vain pakanallisessa raakuudessaan itse tahtovat. Näillä raukoilla ei ole oikeudentuntoa eikä armahtavaisuutta ei vähääkään. Jokaisen henki ja omaisuus riippuu hallitsian itsekkäästä mielivallasta. — Yhtämittaa pakeneekin täältä ihmisiä toisiin valtakuntiin, niissä kun ovat olot paremmat; toisia taas myydään Portukalilaisille orjiksi paloviinasta. Sanalla sanoen: kaikessa julmuudessaan ja sanan täydessä merkityksessä esiintyy täällä pakanuus. Ja tähän katsoen ei meidänkään kohtalomme ja asemamme täällä ole erittäin kadehdittava. Hallitsijat katselevat meitäkin alamaisinaan ja sen nojalla pitävät he meidän tavaraamme ja omaisuuttamme heille kuuluvana. Tästä katsantokannasta lähteekin sitten kaikenkuriset kiusanteot, juonittelut sekä mahdottomiin menevä, yhä päivä päivältä kasvava kerjuu. Antaakseni näistä kerjuu-seikoista jonkunlaisen kuvan, suonet minun kertoella muutaman tapauksen vähän seikkaperäisemmin.
Tässä joku viikko takaperin lähetti kuninkaallinen majesteetti miehen pyytämään minulta vaunuja, lyhtyä, kynttilöitä, ruutia, lyijyä, nallia y. m. sanoen kuninkaan olevan metsästämään menemässä. Lyhdyn, 3 stearini-kynttilää, 3 naulaa lyijyä ja 250 nallia annoin — ruutia minulla ei enään ollut koska kuningas jo aikoja sitten oli lopettanut, — mutta vaunuja en antanut, syystä että etupyörät olivat vähän vialla. Lähettiläälle näytin viat pyörissä ja käskin hänen selittämään herrallensa syynp kieltooni.
Vähän ajan kuluttua edellisen lähtemisestä tulee jo toinen täyttä lentoa hevosella ratsastaen ja sanoo, että kuningas tahtoo välttämättömästi vaunuja minulta tahi Alén’ilta. Mitä nyt tehdä? Menin taas miehelle näyttämään vaunujen rikkinäisiä pyöriä, selittäen hänelle, että jos niitä korjaamattomina käytetään, rikkaantuvat ne niin pahaksi, ettei niitä enään voi korjatakaan. Lähettiläs myönsi sen, mutta sanoi vaan välttämättömästi niitä tarvittavan. Ohimennen tässä mainitsen, että kuninkaalla on kyllä vaunut itsellänsäkin, mutta kiusaa tehdäkseen ja valtaansa sekä mahtiansa osoittaakseen kerjäyttää ja kerjää hän niitä meiltä, milloin häntä haluttaa lähteä urheilemaan. Tavallisesti kulkeekin hän aina metsästämässä kaksilla vaunuilla, vaikk’ei sieltä muuta saada kuin silloin tällöin joku metsäkauris (antidoreas) tai kivipukki (Steinbock = capra ibex).
Niin — yhdessä lähettilään kanssa menimme sitten Alén’ilta — hänen asuntonsa on vain noin 500 askeleen päässä meiltä — puheena olevia ajokaluja pyytämään. Mutta hänkään ei nyt mielellään antanut vaunujaan, ne kuin viimeiseksi olivat hovissa olleet ja vasta pitkien aikojen ja monien pyyntien perästä, tuotiin pahanpäiväiseksi liattuna pois[.]
Mikäs nyt muu keinoksi kuin minun vain antaminen. Mielessäni tuumailin — närkästyneenä tuosta hallitsijan hävyttömästä vaatimisesta: kun särkevät niin särkekööt! Suoranaista lupaa en vielä kuitenkaan antanut, käskin vain lähettilään sanomaan kuninkaalle, että jos vaununi särkyvät metsästys retkellä, onko hänessä miestä niitä maksamaan? Mies lupasi sanoa terveiseni, ja poistui.
Hetken kuluttua satuin katsomaan ikkunasta ulos ja näin miehiä vaunujeni ympärillä hyörivän sekä kuninkaallisen hovi-ajajan tarkastelevan vaunukaluja. Menin miesten luo ja kysyin ajajalta: ”miksi otatte vaunujani ilman minulle asiasta puhumatta?” ”Kuningas on käskenyt ottamaan, ja johan siitä on tänäpäivänä puhuttu”, oli vastaus. Ja niin vietiin vaunut.
Kun olin päässyt työhuoneeseni vaunuhuoneesta, oli taas lähettiläs — neljäs jo lu’ultaan tänäpäivänä — minua odottamassa pyytäen herralleen 4 palaa tupakkaa (amerikalaista ”cavendish”-tupakkaa) ja kynttilöitä vielä lisää, koska nuo 3 muka eivät mihinkään riitä. Pyynnin täytin. Rantaselta pyysi lähettiläs vielä sokeria, kahvia, teetä, riisiä sekä kuulia y. m. pieniä tarpeita. Nämät saatuansa lähti mies taas kiireesti laputtamaan hoviin. Myöhemmin käytiin Alén’ilta vielä ikeitä, riimuja, vaunuhärkiä, tupakoita, tulitikkuja ja ruutia kerjäämässä. — Parin viikon perästä tuotiin vaununi kumminkin kotiin, mutta niin likasena ja rasvasena, ettei niitä pesemättä voinut edes nähdäkään. Kaikeksi onneksi eivät toki pyörät olleet pahemmiksi särkyneet.
Näin täällä majesteetti meitä kunnioittaa yhtämittaisilla kerjuillaan, ikävä vaan, että tuo kunnioitus tahtoo tulla liian jokapäiväiseksi ja joka päivä yhä rasittavammaksi.
Paitsi näitä niin kutsuttuja ”herraskerjäläisiä”, on täällä vielä joka päivä isot joukot muita tupakan y. m. kerjäläisiä. Kärsivällisyyttä täällä koetellaan joka suhteessa.
Saa nähdä todellakin, josko nämä olot vielä paremmiksi muuttuvat!
Tänä muonna on täällä Ondongassa ollut kova nälänhätä ja sekin on kerjäläisten lukua lisännyt. Työmme on — Jumalan kiitos — näissä rauhattomissa oloissakin yhä eteenpäinkin mennyt, vaikka kohta hiljalleen. Kristuksen evankeliumi vaikuttaa hapatuksen tavoin. Se tekee valloituksia silloinkin kuin pimeyden-valta sitä tulisimmasti vastustaa.
Ihmisiä käypi runsaasti koulussa ja jumalanpalveluksissa. Sanan halu näkyy kasvavan kansassa. Herra suokoon siunauksensa heikolle työllemme!
Viime postissa saimme Herero-maalta sen uutisen, että Kamaherero (Hererosukujen päällikkö) on karkoittanut kaikki saksalaiset kauppiaat ja hallitusmiehet pois maastaan. Bismarck sähköteitse asiasta tiedon saatuaan kuuluu vastanneen t:ri Goering’ille, joka tätä nykyä oleskelee Walfesch-Baissa, että Hereromaata ei jätetä mistään hinnasta. Saa nähdä sitten, ryhtyykö Saksan hallitus pontevammin asiaan Damra-maan omistamiseksi. Tähän asti se on ollutkin paljasta leikin tekoa. Hyvin luultavaa onkin, etteivät saksalaiset jätä loukattua kunniaansa kostamatta. Ett’eivät Damramaan valtioseikat ole näihinkin oloihin vaikuttamatta on varsin varma asia. Mielen jännityksellä — ja varsin monesta syystä — odotamme nyt tietoja, mihin toimenpiteisin Saksan hallitus on ryhtynyt mainitun maan suhteen.
Huhuna kerrotaan, että Kap’in hallitus olisi muka kieltänyt ampumatavarain tuonnin V.-lahteen. Jos asiassa perää on, niin onhan se sangen tervetullut uutinen; silloinhan nämäkin näkisivät, missä heidän mahtinsa makaa.
Niinikään tietää ”Cape Times”-lehti kertoella jossain tammikuun numerossaan, että Saksa, Englanti ja Portukali ovat tehneet sopimuksen etteivät lähetä ruutia eikä muitakaan ampumatavaroita Afrikaan. Saksalaisissa sanomalehdissä ei tuosta sopimuksesta vielä mitään puhuta. Se lieneekin paljasta tuulta vain. Perästäpähän kuuluu!
Jo vihdoinkin lopettanen. — Kaikkivaltias Jumalamme olkoon Teidän ja meidän kaikkein kanssamme purjehtiessamme elämän myrskyisellä merellä! Hän meitä kaikkia johtakoon ijäisen rauhan satamaan.
A. P.