Kirottua työtä: VI. luku
| V. luku | VI. luku Kirottua työtä Kirjoittanut Kauppis-Heikki |
VII. luku |
Sattumaltako vai tarkoituksessa lienee Malinen tähän aikaan ajanut vävynsä kotona useammin kuin ennen. Hän oli siksi päässyt tietoon tuosta alituisesta juonnista ja taisi olla vähän vihiä veloistakin. Aatu tätä vierasta alkoi pelätä ja luikki metsään tai jonnekin työpaikkaan pakoon, jos vaan oli tilaisuus paeta.
– Kuuluuko tämän talon mies, hyväkäs, ratkenneen juomaan? sanoi Malinen jo kerran suoraan Anna Liisalle.
– Ei tuo ole tainnut hyvin usein olla humalassa, sanoi Anna Liisa.
– Sinä taidat salata sen juontia.
– En minä tahdo salata, ei se niin iloista ole. Monesti kai olen houkutellut heittämään pois, ja jospa se siitä herkeääkin.
– Houkuttelemallapahan se sen heittänee, murisi Malinen ja käveli ähkäen. – Mahtaa olla siitäkin lisähuolta. Tokko se on enää kotona ollenkaan, ei häntä tapaa, vaikka kävisi joka päivä. Missä se on nytkin?
– Jos lienee mennyt metsään paikkoja katselemaan. Odottakaahan, tullee tuo tuolta, houkutteli Anna Liisa.
– Saisi tuota odottaa ja vähän puhutella, vaan en minä tällä kertaa jouda. Äitisi on ollut kipeänä toista päivää ja se siellä odottaa. Kuului ikävöivän sinua, että tulisit lapsinesi käymään katsomassa nyt minun muassani.
– Aivanko se on jo sängyn päällä sairaana? kysyi Anna Liisa kiireesti.
– Vielä tuo kävi omin jalkoinsa ulkona, vaan ei se näy enää voimakas olevan.
– Kun tulisi se Aatu kotiin, jos sekin lähtisi, esitteli Anna Liisa.
– Olkoon kotimiehenä, sanoi Malinen. – Laittaa sitten hakemaan, jos äitisi yhä huononee.
Anna Liisa alkoi laitella lastensa päälle vaatteita ja neuvoi palvelustytöille töitä. Aatua ei näkynyt, eikä Malinen ruvennut pitkältä odottamaan. Kaikki neljä lasta käski Malinen panna mukaan. Vanhin poika pyrki hevosta ohjastamaan ukkovaarinsa edestä, mutta tämä ei antanut, neuvoi vain olemaan peitteissä ja itse istui kuskin paikalle. Näytti kuin hänen synkkä mielensä jäisi välistä unohduksiin tätä kuormaa ohjatessa. Usein hän kääntyi naurusuin selittämään pienimpäin lasten yksinkertaisia kysymyksiä. Anna Liisan ajatukset liikkuivat äänettöminä nykyisen ja entisen ajan väliä.
Mitähän jos äiti kuolee, juohtui usein mieleen. Mikä siitä isän elämästä sitten tulee! Tuossa se istuu, entistään pienemmäksi kutistuneena, ja tukka kohta aivan valkea. Sanotaan huolestakin valkenevan. Kuinkahan paljon lienee valjennut minun takiani... Tokkohan lienee Aatu vielä kotona ... mitähän siitäkin tullee. Ei se ajattele noita lapsiakaan, saaneeko heidät ihmisiksi kasvatetuksi... Mitähän isä tuossa ajatellee, kun on istunut pitkän aikaa äänetönnä... Se on jo seitsemälläkymmenellä ja kukapa tietää, jos kaikki tämä joukkokunta joutuu hänen varaansa. Mikäpäs siitä muu tullee, jos Aatu menee tuonaan, ettei korjaa tapojaan. Silloin sitä taas ollaan kotona takaisin, vaikka ensin pois laittoi. Niin, olihan siihen minunkin syytäni, kun... Voi hyvä Jumala, mitä se luuli, että minä toisen kerran ... voi, en toki, kun kerran tulin älyyni ja näin...
Malinen käännähti vähän istuinlaudalla, jolloin Anna Liisa pysäytti ajatuksiaan. Hänessä syntyi taikamainen luulo, että ne voivat kuulua kajastuksena isälle, tai ehkä näkyy hänen kasvoistaan, jos se kääntyy tänne päin. Täytyi haihdutella, ettei niitä enää tulisi mieleen, ja kun Malinen sattui kääntymään, pelkäsi hän kuulevansa jotain samoista asioista. Sanottava sattui kumminkin olemaan sairaasta, josta he sitten puhelivat pitemmältä, ja niin hälvenivät nuo ikävimmät ajatukset ja luulot.
Laihana, taudin puna kasvoissa, lepäsi tuo rakastettava ja hiljaisen ahkera Malilan emäntä. Anna Liisa heti nähtyään huolestui tuosta oudosta kasvojen punasta ja kyyristyi sängyn viereen itkemään. Sairas lohdutteli paranemistoiveilla, mutta tuli sekaan lausuneeksi sanoja, jotka panivat ajattelemaan aivan toista. Jokainen päivä alkoikin todistaa asian kääntyvän kuoleman eduksi. Paljon näkyi sairas kärsivän sisällistä tuskaa, vaikka vältti huutaa sitä julki, jottei saattaisi itkeviä enemmän suremaan. Lapsetkin siinä usein kihertelivät mummonsa sairasvuoteen ympärillä ja pillahtivat aina tuskan aikana itkemään. Pienimmätkin sen vaistomaisesti huomasivat, kun näkivät äitinsä silmistä raplattavan alas suuria karpaloita.
Malisen mieli ei näinä päivinä ollut kirkkaampi kuin muidenkaan. Hän ehkä suri eniten kaikista, vaikka ei näkynyt kyyneleitä. Ne olivat kuin rautaisen kuoren alla, josta ei voi löytää tietä ulos. Kun monen tuskaisen päivän perästä taas oli ollut kauhea tunti, tuli Malinen aivan sängyn kupeelle seisomaan, aikeessa jotain sanoa, ja silloin näytti että kova on taistelu siitä, että jos pettää kuori ääntä ottaessa.
– Sinun aikasi taitaa tulla, etkö halua mitään?
Anna Liisa katsahti isäänsä silmiin, sillä sen ääni väkisin värähteli. Sairas kallisti ensin katseensa noihin toisiin ja sitten ylös mieheensä. Se oli sanaton vastaus kahden, kauan yhdessä eläneen välillä, joka kieli vielä nytkin tuli hyvin ymmärretyksi. Malinen aikoi jotain lisätä, mutta nyt olisi taitanut kuori pettää. Kiireesti meni hän ulos, josta vähän päästä tuli vakaantuneempana ilmoittamaan, että hän lähettää hakemaan pappia. Sairas siihen myönnytti. Toinen renki laitettiin noutamaan Aatua. Anna Liisa sitä muistutti, sillä hän toivoi, että jospa semmoinen, kuin kuolemantapaus, näkemällä nähtynä vaikuttaisi muutoksen Aatun turmiolle kallistuvassa elämässä. Onhan moni ihminen semmoisten kautta huomannut huonon tilansa ja alkanut pyrkiä paremmaksi.
Kului muutamia tunteja hakumiehiä odottaessa, mutta kolmas hakija, kuolema, joutui ennen. Se on jo monta vienyt eikä viivyttele. Kuoleman hetkellä ei tuska enää sen suuremmaksi uudistunut. Pari, kolme syvää huokausta, ja silloin oli elämä lopussa. Syvästi näkyi vaikuttavan Maliseen tämä eron hetki, mutta hän tahtoi kantaa miehen tavalla surunsa. Vaimoväki ja lapset itkivät hänenkin puolestaan.
Pappi, sielun tien neuvoja kuolinhetkellä, joutui vasta sitten, kun emännän oli täytynyt aloittaa yksin matkansa. Kahvia juotuaan lähti pappi takaisin. Toisen rengin, joka oli Aatua hakemassa, olisi pitänyt matkaan katsoen joutua vähän ennemmin, mutta ei sitä näkynyt. Vasta pitkän ajan perästä, kun pappi oli mennyt, aamuyöllä, ilmestyi hevonen tallin eteen, yksi mies reessä ja sekin niin huonona, ettei rinnustinta auki saanut. Malinen meni katsomaan, mitä ne siellä vielä nuhturoivat, mutta näkikin, ettei sieltä oltu haettavaa saatukaan, ja hakija rönttänä humalassa vatuloi puhua sitä ja tätä. Ei ollut muka kotona, mutta toisekseen, että se tulee omalla hevosellaan, ja viimein, että kuului olevan niin kiirettä työtä. Malisen sydämyksiä hiveli hyvältä paikalta näitä vatuloimisia kuunnellessa. Hän arvasi heti, missä työssä siellä on talon mies ollut, koska hänen renkiään on pidetty toverina. Tämä oli jo Malisesta sietämätöntä. Tulisesti sivalsi hän ruoskan tallin naulasta, kuotasi juopuneen rengin kontalleen tallin lattialle ja läikytti varrella niin turkkiin, että kopina kuului kartanolle. Sitä toimitettaessa ei kuulunut erittäin paljon kirouksia, taisi vasta sattunut kuolemantapaus niitä tällä kertaa vähentää. Muille joukoille ei Malinen puhunut koko kapinasta eikä mistä syystä se oli, Anna Liisa pääsi kumminkin kaikki ymmärtämään, kun näki juopuneen renkipojan tuvan nurkassa kutjottavan. Semmoistahan se oli, ei ollut toivoa huolten huojentumisesta, ja uneton seurasi yö. Mutta tottapa nämä kaikki on luoja hänelle sallinut...
Seuraavana aamuna käski Malinen valjastaa hevosen ajoreen eteen.
– Minnekkä te menette? kysyi Anna Liisa.
– Käyn nikkarille puhumassa, että tulee kirstua tekemään.
– Eiköhän meidän pitäisi siinä reessä lähteä kotiin, siellä mahtaisivat tarvita.
– Tokko tuolla hyvin tingalle kaivattaneen. Olehan vielä tämän päivää täällä.
Ensimmäisen kerran kuuli Anna Liisa isänsä viittaavan siihen, ettei se olopaikka sattunutkaan hyvä. Aivan väkisin muistui mieleen isän ankarat päätökset kiireisestä mieheläänmenosta ja tuonnehan se oli joutuisin mennä. Nyt äidin kuoltua olisi täälläkin isän kotona tarpeeseen... Ajatuksiin kuvastui jälelle jääneitä tien haaroja: aidatuita, yli hypätyitä ja sivu mentyjä.
Suoraa päätä ajoi Malinen vävynsä taloon. Siellä oli kaikki vallan mainiosti. Talon mies makasi kohmelossa ja työväki vetelehti laiskana, pitäen mielensä mukaista elämätä. Karpastuivat ne vähän, kun näkivät Malisen tulevan. Se liikkuikin terävännäköisesti, eikä käpistellyt kauan kartanolla. Suoraan ja ovia rysäytellen astui hän talon miehen kamariin.
– Täällä vaan nukutaan, sanoi hän tervetuliaisiksi semmoisella äänellä, josta osaa havahtua.
Aatu kohotti päätään, silmät vähän säikähdyksen tapaisesti murjallaan. Malinen katsoi karsaasti.
– Minä tulin nyt itse tänne juomaan, ettei tarvitse renkipoikaa juotella.
Vävy kohottautui sängyn laidalle istumaan ja hattuaan hakien mukisi:
– Kenenkäpä renkiä täällä lienee juoteltu.
– Vai ei ole juoteltuna, sen näköisenä se täältä palautui illalla.
– Missä lienee juonut.
– Luuletko sinä, juutas, minua niin tuhmaksi, etten ymmärrä, missä se on juonut. Minä laitan miestä hakemaan kuolevalle hyvästiä heittämään, mutta sillä on parempia toimia ja vieläpä hakumies otetaan yhteen.
– Vähän kai täällä on juotu.
– Siltä näyttää, että vähän sitä on juotuna! Mies ölhöttää kuin sika. On niin paljon että...
Malinen hivutti sormiaan kohennuskepin varteen, vaan paluutti takaisin, kun näki vävynsä kohentautuvan puolustusasentoon. Olisiko pienuus peloittanut.
– Sen sinä saat uskoa, aloitti hän taas, että jos et paikalla paranna tapojasi, niin sinulta hallitus loppuu. Siihen ei mene monta päivääkään, kun se on poikessa. Minä teen sinusta mitättömän miehen, usko pois, saat siihen katsoen rötkästellä... Ja ala suoriutua ihan paikalla työhön. Luulisi tuon jo hävettävän, kun taloinen mies on tuolla ruojuulla.
Puhe loppui siihen. Malinen istuutui vähäksi aikaa tuolille ja katseli tuimin silmäyksin talon miehen kömpelöitä tuumia työhön lähtöön. Kun se näytti alkavan tulla toimeen, lähti hän ajamaan kirstuntekijän tiedustuksille.
Heti Aatukin muutti työalansa ja lähti kävelemään kyliä kyselläkseen, mistä saisi velkaa. Hän piti Malisen uhkausta niin paljon uskottavana, että päätti ennakolta kerätä takavaroja sen ajan varalle, jos tuo ukko ottaa hallituksen häneltä pois. Mutta eipä ollut enää huokea löytää velan antajoita, ne kun olivat panneet kaiken kärsimyksensä entistenkin odotukseen. Monen tyhjään menneen kysymyksen perästä onnistui Aatu saamaan semmoisella valheella, että Malinen itse käski hänen täältä pyytää. Sillä kujeella irtautui vielä sata, parinenkin, ja niissähän oli ryyppyrahoja toviksi aikaa, ottakoon nyt hallituksen, jos sitä haluttaa. Näiden rahain käyttämisestä vilahti Aatun mieleen jo säästäväisyyden tuumiakin, joka nyt aluksi alkoi sillä tavalla, että myöskenteli salaisesti ryyppyrahoiksi jyviä, lihoja ja mitä mikin olisi ostanut. Nämä toimet olivat hänen suurimpana huolenaan, eikä hän yrittänyt hautajaisiinkaan lähteä. Anna Liisa sai houkutella pitkän aikaa, sillä hän ajatteli hautajaisvierasten kovin kummeksivan, jos ainoa talon vävy on poikessa. Pelkona taisi Aatulla olla Malisen uhkailut, mutta tämä oli turhaa luuloa, sillä olihan torumiseen muitakin tilaisuuksia, jos hautajaiset vietti rauhassa ja sovinnossa. Rauhassa hän saikin olla, se vaan oli suurinta, etteivät ryyppyjen annokset tahtoneet sattua kohti yhtään kertaa.
Aika kului taas kevättalveen. Tyhjältä ja työläältä tuntui Malisesta emännätön talonhallinto. Ilmestyi siihen hankaluutta, jos minkälaista, jotka aina päivää viettämään lähtiessä suututtivat. Palvelusväki oli huoletonta, eivät kamariakaan lämmittäneet kaikistellen kevätpuoleen, mahtoivat ajatella, että eikö tuolla tulle toimeen. Oli taaskin muutamana aamuna kylmä kuin talli. Joitain kapuloita toivat uuniin paljolla hoputtamisella. Niitä hän sytytteli viluissaan ja riiteli itsekseen.
– Ei, helvetti ollen, tällä elämällä tee mitään. Lämmitä huoneet, hae jauhot, suolat ja mitä vaan tarvitsee. Jos niille, sen latukoille, antaa avaimet, lyövät ne määrittömiä jauhoja. Mitä ne siitä huolivat! Kun olisi se Maija pysynyt paikoillaan, mutta miehelle senkin piti päästä. Jo, perhana ollen, niillä on mieltä. Mökki muka laitetaan. Sitäkö täytistä ne vielä kaunistelee, sanoisivat suoraan, että ukko tässä pitää olla ja akka. Joutaisi ne nyt nuokin tähteet, mitä niistä on minulle apua. Siellä he navetassa rallattavat, anna minun tässä paleltua ja hypätä niiden käskyläisenä. Tuskin ruokaa oikealla ajalla laittavat... Jos olisin mies vähän nuorempi.
Kuului raminata oven avaimessa. Malinen ajatteli, että ne tulevat taas jotain vajaata valittamaan. Piikapahan sieltä tuli kysymään.
– Mitä sitä keitetään?
– Keitä puuroa!
– Onkohan niitä haettuja ohrajauhoja.
– Minunko ne pitäisi joka kohta tietää? Taitaisi olla patakin neuvottava.
Piika osasi lähteä kyselemästä. Malinen yhä laski elämänsä haittoja.
Kaikki tässä pitäisi tietää, yksin keitoksetkin. Juutas heitä lienee arvannut painaa mieleensä, mitä sitä milloinkin on keitettävä. No, keittäkööt puuroa, vaikka taisihan sitä olla eilisaamunakin. Mutt’ eiköhän se alituinen puuron keitto ole hupa voille. Ilmankos sitä astiaan karttuu niin hitaasti, että eihän siitä tänä kevännä myömään pääse, tuskin yhtään leiviskätä... Kyllä tämä elämä ei maksa mitään... Jos olisin mies nuorempi... Ja mikäpä tässä auttanee, jos aikoo talona olla. Olisihan se hyväkäskin siellä autettava, kun tuosta luulisi kalua tulevan. Hyvä maa sillä laiskalla on, parempi kuin tämä, sietäisi siitä pitää kiinni.
Monelle puolelle siinä ajatukset risteilivät. Tuntui toisinaan houkuttelevalta sekin ajatus, että jos olisi mies nuorempi, joka merkitsi sitä, että emäntä olisi otettava. Mutta kun ajatukset kulkea vilkasivat valintamatkalla, niin ei sieltä löytynyt soveliaita. Nuori-ikäisiä kyllä vilisi ajatuksissa useampiakin, mutta ei oikein miellyttänyt niistäkään ottaminen, kun oli tullut ennen kovin paljon noituneeksi sellaisia vanhoja ukkoja, jotka ottavat nuoria vaimoja. Alkaisivat heti niitä muistella ja nauraa.
Kotoinen elämä kun oli mennyt näin hoperopohjalle, jäivät Ahoniemessä käynnit vähemmälle, vaikka nyt siellä olisi ollut hyvinkin tarpeeseen. Anna Liisa siellä koetti väkyyksensä vastustella Aatun hävittämiskiihkoa ja houkutella pysymään talon toimissa, mutta kun näki kaikki turhaksi, täytyi turvautua isän apuun. Aatun tietämättä hän oli lähtenyt ja tuli kotitaloonsa. Malinen arvaili jo vähän käynnin syytä ja alkoi tiedustella yhtä ja toista.
– Ei sillä elämällä enää tee mitään, valitti Anna Liisa vesissä silmin. Aatu on heittänyt työn toimet aivan leväperään ja on ruvennut kauppailemaan kaikkia talon tavaroita, kun vaan sattuu ostajia.
– No siinä se on kerran maailmassa ihmisen hedelmä. Vie, vie sinä... Malinen ruopi päätään ja noitui.
– Taitaahan ne velatkin sitä ahdistella, jos tuo sen tautta, sanoi Anna Liisa.
– Vaikka kolmasti, niin onko tuo sitten maksamista.
– Eihän se ole, vaan myönyt se on ja yhä myöpi, vaikka minä olen kieltänyt, valitti Anna Liisa. – Eikä vielä sillä hyvä, vaan se taitaa sitäkin maata kaupitella, ja mihinkä tässä sitten joudutaan!
Hän alkoi itkeä.
– Vai jo sillä vietävällä on sellaisiakin aikeita. Siinä taitaisi talo mennä hinnasta. Ja eipähän sen pää kieltäne tekemästä sitäkin. Eikö pitäne minun ottaa kiinni siitä hallituksesta.
– Siinä toivossahan minä tulin isän puheille, että rupeisitte pitämään yhtä tai toista neuvoa.
– Pitänee tuohon ryhtyä, vaan kyllä siinä neuvonsa tarkkaan tarvitsee, mahtaa niitä velkoja olla siksi paljon. Onko se sinulle sanonut, minkä verran niitä yleensä on?
– Ei tuo ole määrää sanonut muuta, kuin että pienempänä ne ovat kuin silloin ostaessa.
– Mahtaisivatkohan olla pienempänä. Kun luulisi, että tasoillakaan olisi pysynyt, niin helppo ne olisi suorittaa, jos toisen maan möisi. Ei niistä muuten pääse, minulla on omiakin velkoja jonkun verran. Joko pitänee tästä luopua ja se ottaa, on siinä etupaikat paremmat.
– Tehkää vaan, miten hyvä tulee! kehoitti Anna Liisa.
– Jos minä sen tekisin, niin en minä sille laiskalle anna rahaa penniäkään, enkä velkakirjojakaan lunasta hänen nimessään muuten, kuin minulle siirtämällä. Sitten sen täytyy heretä niistä kolineistaan ja ruveta työn tekoon, tai jos ei rupea, niin minä näytän velkakirjoilla, mitä hänellä on olemista.
– Sepä taitaisi olla paras keino. Olisi vaan hyvä mitä pikemmin joutuisitte estämään, ettei saisi kaikkia tavaroita hukata, kehoitti Anna Liisa.
– Sittenhän tuo lienee mielenviassa, jos kaikki myöpi. Estä sinä, ota avaimet pois. En minä jouda tätä matkaa juoksemaan, tässä pitää ruveta valmistelemaan tämän talon myöntiä, ei tämä muutenkaan näy tuovan mitään hyötyä, kun ei ole taloista vaimonpuolta.
– Eihän minussa ole sen kanssa riitelijätä, alkoi Anna Liisa taas itkeä.
– Elä riitelekään, muuta kuin ota avaimet pois ja sano, että näin teko on. Minun aikomuksistani elä puhu mitään. Sano vaan, että kuuluu maansa myövän ja rupeavan rahojaan syömään, eikä anna meille penniäkään. Saat sille sen verran valehdella, ryökäleelle, niin ehkä tulee pelko ja rupee työntekoon. Minä tulen sitten, milloin tulen, aivan tietämättä.
Päätös oli tehty. Anna Liisa lähti kotiinsa, mutta ei hänen mielensä ollut niinkään iloinen tästä isän antamasta avun toivosta kuin olisi luullut. Lapsuuden leikkipaikoilla on suuri viehätys, vaikka sinne olisi sekaantunut surullisiakin muistoja. Alakuloiseksi se tahtoi painaa Malisenkin mieltä, mutta kun kaikki asianhaarat näyttivät vaativan tätä tuumaa toimeen panemaan, oli sen annettava niin mennä.