Kirottua työtä: VII. luku
| VI. luku | VII. luku Kirottua työtä Kirjoittanut Kauppis-Heikki |
VIII. luku |
Talonsa myynnistä lähetti Malinen kahteen eri kirkkoon kuulutuksen, vaikka olisi se välttänyt vähemmälläkin. Liioista ostajista oli vain joutavata vastusta, kun sai niiden kanssa juosta niittyjä ja metsiä pitkin, ja jos ei sinne lähtenyt, alkoivat ne moittia, että ensin ilmoitetaan, eikä sitten näytetä, mitä siinä on ostettavaa. Vähimmän miellyttävä ostaja oli tuo entinen puhemies Turunen, toisesta pitäjästä.
– Mihinkä olet matkalla? kysyi siltä Malinen, toivossa, että jos tuo olisi muualle menossa.
Kaikki entiset ominaisuudet oli vielä Turusella säilyneet. Silmät alkoivat mauretellen tarkastella kysyjää päästä jalkoihin ja huulet ne hekkoilivat. Sitäkin se taisi kummastella, kun häneltä niin sivumenevän vieraan tavalla kysyttiin.
– Sinun luonasi tulin käymään, pasahti se.
Asiasta ei Malinen enää kysynyt, kutsuihan kamariinsa.
– Sinä olet leskenä.
– Niin olen, vastasi Malinen otsaansa rypistäen ja ajatteli, että jokohan tuo, juutas, tuli puhemieheksi tarjoutumaan.
– Myötkö sinä maasi?
– Myönhän minä.
– Etkö emäntää ota?
Malinen ei ollut kuulevinaankaan.
– Minä saatan ostaa sinulta maan, jos myöt.
– Osta vaan.
Turunen piti vähän miettimisen aikaa ja mittaili tuttavaansa.
– Saatan minä ruveta sinulle puhemieheksikin. Siellä on meidän pitäjässä vanhanpuoleinen, rikas leski.
– Mitä tuosta ... murahti Malinen vastaan.
– No olkoon, sanoi Turunen, kun ymmärsi morsianta moitittavan. Eihän se oikein miellytä, kun se sitä jalkaansa nilkuttaa niin pahasti. Mutta on siellä toinen nuorempi, jonka matkassa tulee tuhansia perintöä, kun joutuu. Sillä on vain se vähäinen virhe, että on jo yhden kerran tehnyt...
Malinen ei enää jaksanut kuunnella keskeyttämättä.
– Ole, helvetissä, hiljaa, jos sinulla ei ole muusta puhumista.
– No, no, ei puhuta, hämmentyi vähän Turunen. – Otetaan se maan kauppa. Mikä sillä on hintana?
– Viisitoista tuhatta markkaa.
– Irtainko yhtenä.
– Ei.
– Sitten se on liian paljon. Sano oikea hinta.
– Se on oikea hinta.
– Liikaa on. Minä olen varma ostaja, usko pois. En minä itse tarvitse, vaan pojille. Nuorin poika sai rikkaan vaimon. Oletko sitä päässyt kuulemaan.
– En.
– Vai et. Rikkaan se sai. Minä en luullut siitä tulevan mitään, mutta annahan ollakaan: poika pelasi kuin miehet. Viime syksynä oli häät ja nyt talvella syntyi tyttö.
– Hm, äänsi Malinen vastenmielisesti ja meni käymään tuvassa, piikoja ruuan laittoon neuvomassa.
Hän heitti Turusen yksinään ja viivytteli vähän aikaa ulkona, jottei tarvitsisi kuunnella mokoman tuumia. Mutta ei siitä kauaksi päässyt eroamaan, se tuli hakemaan, mihin talon mies meni.
– Vävysi luokseko menet, jos maasi myöt, kysyi Turunen, kun he olivat syömässä.
– Miten sattuu.
– Minkälainen mies se on se sinun vävysi?
– Mikähän lienee.
– Se olisi ollut mainio mies, jota minä silloin kerran käytin täällä. Hukkaan se reissu meni.
Malinen ei vastannut mitään, ajatteli vain, että tuon se nyt s – – a muisti.
– Sinä sanoit silloin tyttösi olevan aivan tietämättömän miesväestä, vaan eipä se ollutkaan.
Turunen nauraa kähäytti puheensa lopuksi. Malista tämä suututti, ja vaikka hän oli päättänyt olla vastaamatta, ei kumminkaan malttanut, vaan sanoi ynseästi.
– Kukapa ne tietänee?
Hän muuttui yhä jurommaksi, eikä ollut kuullakseenkaan, vaikka Turunen teki esityksiä toisen toisensa perästä.
– Mikä sinulla on? koetti se innostuttaa toveriaan. – Minä jos olisin leskimies, niin sen näkisit, että siinä ei pitkältä tuumailtaisi. Tee nyt kumpi hyvänsä, lähde ottamaan emäntä tai myö maasi. Minä saatan olla apuna kumpaisessakin.
Sen verran oli vielä Malisella kärsivällisyyttä, että hän malttoi selittää olevansa yhtä vähän kummankaan avun tarpeessa.
– No ei sinun elämäsi tuoltaan maksa mitään, päätti Turunen. – Toisen tai toisen sinä teet. Laskehan sitä hintaa alemmaksi, eläkä myö muille, niin minä tulen toisen kerran poikineni ja silloin ostetaan.
Malinen ei mennyt mihinkään lupauksiin, eikä pyytänyt erotessa käymään vastakaan talossa.
Sinä keväänä kohtasi Malista sekin harmi, että heinät loppuivat eläimiltä, vaikka aina ennen oli ollut tähteen heittäen. Se oli selvin merkki, mitä on tehtävä. Ja sulan tullen antoi hän mennä kaikki rahaksi, niin ettei heittänyt kuin hevosen ja joitakin isoimpia huonekaluja y.m. vähän. Rahaa kokoontui hyvä summa, vaikka meni niistä joku osa Malilan omain velkain suoritukseen.
Aatu odotti Malisen rahoja kuin hepo kesää ja selitti karhuaville velkamiehilleen kehastellen: kohta saatte. Varmaa tietoa ei ollut siitä, tulevatko nuo rahat vai ei Aatun velkoihin, sillä Anna Liisakin oli ollut kiellon mukaan puhumatta, mutta sitä hän toivoi, ja velkamiehetkin rupesivat rauhallisesti odottamaan.
Ja Malinen tuli rahoinensa Ahoniemeen. Entinen isäntä oli tämän vasta tulleen edessä hyvin nöyrä ja heitti mielellään kaiken hallituksen sen käsiin. Ja kukapa ei olisi tällaista hallitusta heittänyt, jossa oli suurimpana työnä velkain maksaminen. Näitä saamamiehiä alkoikin olla Malisella vieraina melkein joka päivä ja välistä useampiakin. Arvokkaasti hän otti vastaan näitä vereksen puolikunnan isäntiä ja luki rahoja.
– Mitä nämä ovat nämä pienet velkakirjat? alkoi hän jo tuskailla, kun niitä löytyi jokaiselta.
– Se on antanut niitä minulle koroista, mitä muilla lienee, selitti eräs velkamies.
– Niin ne ovat minunkin, vahvisti toinen.
– Siitä sen näkee miehen, kiivastui Malinen. – Lieneekö koko olinaikanaan lyhentänyt penniäkään velkaansa.
– Lienee tuo toki lyhentänyt.
– Siltä tämä näyttää, että on se mies lyhentänyt, kun ei ole korkoja maksanut.
Velkamiesten käyntiaikoina laittautui Aatu pois pihasalta. Lieneekö ajatellut, ettei niitä jälkipuolen asioita ole hupainen kuunnella.
– Tiedätkö sinä noiden velkaisi määrääkään? kysyi Malinen tuimasti, kun sai Aatun eteensä sen perästä, kun oli suuttunut maksaessaan.
– En minä heitä tarkoin muista, vastasi Aatu, aivan kuin ne eivät häneen kuuluisi ollenkaan.
– Oletpahan, sen vietävä, muistanut velkuuttaa jokaisen, vaan eipähän ole niiden maksajata. Kyllä ne vielä koituu sinun omaan niskaasi, jos et paranna tapojasi. Minkä verran niitä on vielä jälellä niitä velkoja, kun minun maksuni alkaa olla kohta kymmenessä tuhannessa!
Ei kuulunut muistavan.
– No jo, s – – a ollen, sinä olet koko miehen vetelys. Se ei tiedä asioistaan, ei sen vertaa kuin koira pojistaan.
Summateko oli vaan edessä, sitten vasta lienevät kaikki, kun ei enää tule tahtovata. Semmoinen onnen aika mahtoi olla vielä kaukana, vaikka olisi se saanut jo tulla. Malinen ei enää jaksanut pysyä rauhallisella tuulella velkamiehiäkään kohtaan.
– Onko sille ollut pakko antaa velkaa? alkoi hän jo ensimmäisille juonitella.
– En kai minä ole ensi tahtomisella antanutkaan, puolusti joku. Moneen kertaan kävi kiuhnaamassa ja sanoi teidän käskeneen.
– Minäkö käskenyt! Se on helvetin vale! En kertaakaan. Käypäs hakemassa tänne se juutas...
Aatu ei ollut arvannut mennä niin etäälle, etteivät olisi löytäneet. Väkinäisesti, kierona sai hänet velkamies tulemaan esille.
– Mitä s – – n peliä sinä kuulut käyttäneen velkaa ottaessasi, että minä muka olen käskenyt. Milloinka minä sinua olen käskenyt? Sano!
Mitäpä siihen osasi sanoa.
– Milloinka se on sen kirjan antanut? Näytäpäs.
Velan perijä näytti.
– Tänä viime talvena. Mihinkä sinä ne rahat panit.
Vitkastellen vastata jurautti Aatu, että hän on maksanut toiseen paikkaan.
– Mihinkä? Missä se on se maksettu kirja?
– Poltin.
– Poltit sinä sen... Piruko häntä lienee opettanut tuon nimensä kirjoittaa töhräämään. Jos sitä joku ihminen on opettanut, niin se ei ole sen kirotumpaa työtä koskaan tehnyt ja olisi ansiokas saamaan rosvon rangaistuksen. Nyt se on kyennyt noita kirjoja tiiraamaan joka nurkassa, eikä niistä ole päässyt syrjäinen tietoon ollenkaan. Ja kuka vietävä sille lienee valmistanut tuonkin nimipainimen. Tuo se paikalla minun käsiini.
– Tuolla on vinnillä turkin taskussa, ilmoitti Aatu ja lähti kävelemään ulos.
Malinen ei lauhtunut, ennenkuin kävi tuon nimipainimen hakemassa, ja sitä ensin kirveshamaralla mukutettuaan nakkasi uuniin. Se oli viimeinen merkki Aatun hallituksen lopusta. Malinen istui ajattelemaan.
– Näiden velkain laita on sellainen, että minä en nyt paikalla maksa tämän enempää, puhui hän. – Tässä täytyy ottaa tämän talon hoito huolekseen, eikä auta kaikkia rahoja nyt alussa paneminen velkoihin. Ja loppupuolella nuo jo lienevätkin, niin että jos vuosia tulee, eivät ne kauan kestäne, ennenkuin loppuvat.
Muutamat suostuivat odottamaan, vaan toisia oli, joilla kuului olevan tarvis rahojansa, ja niille täytyi vielä markkoja lukea, vaikka ei se olisi ollut mieleistäkään, sillä kukkaro kävi yhä tyhjemmäksi. Malinen jo monesti katui tekojaan, mutta minkäpä enää teki, täytyi jatkaa, kun oli alkanut. Tarkasti hän nyt valvoi talon hallitusta, niin ettei Aatulla ollut kuin työ ja ruoka yhteistä, eikä hän päässyt mihinkään huoneeseen, jossa olisi ollut jotain ottamista.
Anna Liisa sai olla niinkuin ennenkin. Mutta vaikka hän oli niin nöyrä ja uskollinen kuin osasi, alkoi yhtä kaikki Malisessa ilmestyä kylmyyttä häntäkin kohtaan. Ystävällinen asiain keskustelu väheni vähitellen aivan päiviä kestävään äänettömyyteen asti. Kylmyyden oikeita syitä ei Anna Liisa ymmärtänyt, vaikka koetti mielessään tutkia. Yhtä hän luuli, nimittäin sitä, että hänen ehkä pitäisi olla Aatulle samalla tavalla vihoissaan kuin isä näkyy olevan, mutta miten se toki soveltuisi, vaikka se onkin tuommoinen. Aatu näytti lähestyvän lapsiaan, varsinkin vanhinta poikaansa, ja kuletti sitä toverinaan työpaikoissa ja missä liikkui. Poika puolestaan näkyi kiintyneen isäänsä ja pyöri aina sen luona, eikä äitiä enää niin paljon kaivannut. Anna Liisasta se oli mieleen. Voipihan Aatu tuolla tavoin vakaantua ajattelemaan lastensa etua. Anna Liisan itsensä täytyi isän takia olla osoittamatta mitään kuiskailevaa ystävyyttä miestänsä kohtaan. Siitä olisi syntynyt heti luulo, että ne ovat yksistä tuumin taloa hävittämässä. Vaikea oli hänen asemansa. Jokaista päivää aloittaessa syntyi huolettavia ajatuksia, miten osata olla, ettei sopu tykkänään pahenisi.
Vuodentulo oli tänä kesänä niukka, niin että se teki monen miehen toiveet turhiksi. Halla oli rapsinut alavilla paikoilla viljat melkein mitään tekemättömiksi. Malinen oli pannut paljon luottamusta siihen, että hän saa leikata rukiit kahdelta paikalta, mutta nyt kävi toisin. Suuret elonmyynnin ajatukset sai heittää pois mielestä, hyvä jos tarkalla hoidolla riitti omalle joukolle vuodeksi.
Malinen ei tahtonut jaksaa hallita itseään. Hän oli vakuutettu ja tahtoipa kiroillakin sitä, että Jumala ja ihmiset ovat yksistä neuvoin asettuneet häntä sortamaan ja ahdistamaan. Se on ihan varmaan häntä varten tämä huono vuosi, ei sitä muuten olisi tullut. Peräti kiukkuisena kokoili hän aittaan niitä vähiä eloja, mitä riihistä karttui. Tässä eloaitassa ei saanut käydä kukaan muu, jos ei hän itse ollut katsomassa.
Avain oli hänellä mukana senkin viikkoa, jolloin hän oli riihien puittamisessa tuolla entisellä paikalla. Sieltä hän tuli takaisin lauantai-aamuna ja ensi töikseen katseli kaikki paikat, ovatko ne entisellään. Ei taitanut olla, kovinhan käveli tuohtuneen näköisenä. Aamiainen oli joutumassa. Lapset asettautuivat jo syömään pienelle pöydälle, mutta vanhin poika kaipaili veistään.
– Olihan se sinulla illalla, mihinkä sinä sen nyt panit, sanoi Anna Liisa.
Malinen kuuli keskustelun ja mitä kaivattiin. Vihasta puristetuin huulin astui hän pöydän luo ja nakkasi veitsen pojan eteen.
– Tuossa on nuoren rosvonoppilaan veitsi, on tainnut työpaikalle unohtua.
Pojan kasvot sävähtivät punaisiksi. Anna Liisa tyrmistyi niin, ettei tahtonut saada sanaa suustaan. Hän näki selvään pojan olennosta, että se on johonkin syyllinen.
– Hyvä Jumala! Mitä se on Ristel tehnyt? huudahti Anna Liisa kauhistuneena.
– Varastamassa se on ollut isähyväkkäänsä kanssa. Tokko lienee viimeinen varkaus sen vanhempi kuin mennä yönä. Eloaitan pienestä ikkunan reiästä on pakkauduttu sisään ja sieltä aukaistu yläluukku, josta kautta on viety jyviä, kuka sen tietääkään.
Tietää sen, miltä tämä tuntui äidin mielestä. Kyyneleet alkoivat virtanaan juosta.
– Voi lapsiraukka, oletko sinä ollut siellä?
– Etkö muka usko minua, sanoi Malinen. – Ei suinkaan se vanhempi rosvo ole sopinut niin pienestä reiästä pakkautumaan, eikä siitä kautta ole ylenkyläläiset osanneet mennä. Ja löysinhän minä tuon veitsen sieltä ikkunan alta lattialta. Eikä ne nämä ole ensimmäisiä varkauksia. Minulta on katoillut nyt syksykesällä milloin markka, milloin kaksi, joiden häviämistä luulin ensimmältä muistin erehdyksiksi, mutta kyllä minä nyt tiedän, minne ne menivät. Kuka sen varttaa semmoisen rosvo-yhtiön.
Anna Liisa ei osannut muuta kuin vaikeroida ja itkeä lapsensa kurjaa käytöstä.
– Itkullako sinä parannat tuommoiset, kivahti Malinen. – Antaisit selkään! Vaan eipähän niitä näytä kuritettavan minkään vertaa. Mutta tämä asia koskee niin paljon minua, että minä annan selkään ja paikalla.
Poika oli kuin tulisilla hiilillä. Äidin kiellosta huolimatta vilkaisi se pihalle, kun vitsaa oltiin hakemassa, ja meni isänsä turviin. Tämä oli jo Malisen mielestä liian itsepäinen teko. Hän kiroili siihen syylliseksi niin äidin kuin isänkin.
– Jos minun lapseni tekisi tuon, ettei pysyisi paikallaan, kun kielletään, niin se olisi... Sen pitäisi lyykistyä sanan voimasta aloilleen!
Poika ei juossut turhaan isänsä turviin. Ne tulivat kohta yhtä matkaa tupaan, ja Aatu näkyi karaisseen luontonsa ja lausui kiellon:
– Minun poikaani ei tarvitse kenenkään kättänsä koskea. Antaa sen olla rauhassa.
Malinen yritti hyökätä käsiksi, mutta vastustajan uhkaava asento hänet seisautti, ettei kuin edessä karjui:
– Sinullako, s – – n rosvo, on oikeus toista rosvoa kasvattaa ja suojella.
– Kukapa tässä rosvo lienee, sanoi Aatu vastaan.
– Sinä sitä olet rosvo ja sinut minä vedän oikeuteen murtovarkaudesta ja pojalle annan selkään.
– Ne eivät tule tapahtumaan kumpainenkaan, tenäsi Aatu lujemmin. – Tässä talossa ei ole yksi sen parempi isäntä kuin toinenkaan.
– Vai ei ole. Minä koettelen. Sinä saat nähdä silmilläsi, mitä isännöimistä sinulla on. Ja sen näet, ennenkuin uskotkaan.
Malisen sanat ja koko olemus osoittivat, että armahtavaisuus oli kerrassaan loppunut.