Minä näen ne kuvat kultaiset

Minä näen ne kuvat kultaiset. Kirjoittanut Eero Eerola

On maailmassa monta uskoa

ja monet onnen kuvat meille viittaa,

kulkevat ihmiset kuin kurkoitellen

ja kukin itsellensä ottais parhaan osan,

ne kamppailee, ne kilvan yhä kiistaa,

ne voiman, ajan tuhlaa – ei löydä riistaa,

ei näe suurta rauhan ne, ei onnen kuvaa. –

Se yksi on kuva niin kultainen,

mikä sieluni silmissä päilyy

ja yksi on suuri toivojen maa

miss’ onnikin ehjänä säilyy.

Ne muistot, ne muistot on herttaiset,

ne muistot on suuret ja syvät,

ne tulevat niinkuin tuoksu maan,

kuin ilmojen henget hyvät.

Minä näen ne täydet tähkien päät,

minä tunnen jo tuoksut heinän,

nyt taivas se onneni kattona on,

ja ympärilläni yhäti vaan

näen ilmojen ihanan seinän!

Minä aattelen: oisipa mullakin, oi,

oma tilkku ja pellon pala,

oma astua sarka ja kylvää se,

oma laskea hepokin niitylle,

omalt’ ottaa lahdelta kala!

Oma metsäkin ois, joka lohtua tois

kun on mielessä murheen kuvat,

ja ma kulkisin näitä kuin kuningas

ja mull’ oisi omat luvat!

Ja illoin päivä kun painuisi pois

ja ruskoon peittäisi pellot,

kas, laitumen polulla silloin sois

mun karjani kauniin kellot.

Koti kultainen on,

kun on onnena sen

työ pellon ja peltojen usko.

Elo kaunoinen on,

kun aamussa sen

pyhä paistaa päivän rusko.

Ne on vapaita peltojen miehet ne,

ne astuvat omaa sarkaa,

ja tuli jos halla ja turman toi,

ei työstään ne koskaan karkaa.

Ne kaivavat kahdesti syvemmin,

ne kyntävät, kylvävät jälleen

ja kätensä vankan ne tarjoovat

hädän hetkenä ystävälleen.

Oi onni, oi onni on kansan sen,

joka peltojen onnen uskoo,

min miehet ne suurin toivehin vain

yhä katsovat aamun ruskoon,

ja naiset ne ketterät, kerkeät käy

kesin niityn ja laitumen teitä,

ei silmäinsä korkeeta päivää tuo

yö toivottomuuden peitä. –

Näin näen minä kuvat ne kultaiset,

näin saan minä voimia elää.

Niinkauan kuin minun kantelo soi,

maa-emon se kiitosta helää!

Lähde: Eerola, Eero 1913: Peltojen päivä: runoja. K. J. Gummerus O.y., Jyväskylä.