Perhosen sielu
| Perhosen sielu. Kirjoittanut Saima Harmaja |
- Kun sinivuokot untuvaisin lehdin
- sulavan hangen alta nosti pään,
- ma keltaperhon tiellä nähdä ehdin,
- ja päivä paistoi siipeen heleään.
- – Se sydämeni on, ma virkoin sulle,
- kun vangitsit sen kätees lämpimään,
- min sille teit, on kevät tehnyt mulle! –
- Mut taivaanvärein väikkyi märkä tie,
- ja viidat punersivat huikaistulle.
- Niin liian varhain suvi tullut lie.
- – On kuollut perho, sanoit murhemiellä,
- se ruusupensaan alle hautaan vie.
- – Oi ei, ma huusin, ei, se elää vielä!
- Sen hautasit sa käsi vavisten.
- Ma itkin yhä: ei, se elää siellä!
- Mut armas, jälkeen talven myrskyjen
- jo tuoksuu metsä, ilmat helenevät,
- ja valoon aukes hauta pienoinen.
- Säteissä kultasiivet värisevät.
- Se onko perho, sielu perhosen,
- vai lemmen kimmel vain – vai itse kevät?
Lähde: Harmaja, Saima 1935: Sateen jälkeen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.