Runo runon-teosta

Wikiaineistosta
Runo runon-teosta.
(Lähdetetty.)
Kirjoittanut anonyymi


Puhutahan puuttumata
Sanotaan sanan tapana,
Kyllä kaiken kansan kesken,
Sekä päättävät samate
Kirjoittajat kirjoissansa:
”Luonto laulajan tekeevi
Sekä sanat synnyttäävi
Runon ruusuhin pukeevi.”
Ja niin olivat isämme
Armiaamme arvolliset
Maamme mainiot mukomat
Elänehet ennen meitä.
Lauluja kun he lateli
Virsiänsä viritteli,
Kirjoja eivät kysynnä
Eikä paljon paperia
Tietehlä tutkistellu,
Mutta mielessä makasi
Runo-taito tallellansa
Oppi otsaen sisällä;
Siitä sointuiki sanaset
Runotyössä raittihissa,
– Kaikki aivan kaunosesti
Rupesi runoksi siitä
Laulannoiksi lasketteli.
Mutta eipäs meidän miesten
Meidän miesten sekä naisten
Taivu tähän meidän tahto
Eikä annan ajatukset
Kieli kankea kykene
Työhön tähän tärkeimpähän
Lauluja latelemahan.
Luonto nyt on lakastunut
Taito kaiketi kadonnut
Polosilta pojiltamme,
Ettei synny eikä taivu
Eikä runoksi ruvenne
Sormet soittohon sopine,
Mutta kaikki mullin mallin
Nuotit vielä nurin narin
Sekä sitte sieltä täältä
Sanat saatettu kokohon.
Ei nyt luonnolla enämpi
Laulannoita lasketella,
Eivät entisten tavalla
Sanat sointune somasti
Ruvenne nyt runoseksi
Uroloilta uudemmilta
Ilman opin ottamata
Tietehen tavottamata;
Sanasetpa eivät soinnu
Puhtaalle runon puvulle
Luontomme latelemalla,
Mutta myötäänhän mukoma
Tarvitaan nyt siihen taito
Tieteheltä tutkittuna
Oppihuoneesta otettu
Runo mitta miehellemme,
Joka laulut latelisi
Synnyttäisi sovittaisi
Tajulla tasottelisi
Kaunistaisi kaunoisesti
Runon ruusuille somille.
Kun nyt näin on kuulu taito
Laulutaito lakannunna
Kadonnunna kansaltamme,
Niin jo jääpiki jälelle
Suomen kieli suosimata,
Jospa ei jälestä kansa
Nousisi nerollisempi,
Joka lauluja latosi
Isänmaallemme iloksi
Kodillemme kunniaksi.

M. T–le.


Lähde: Sanan-Lennätin 31.12.1858.