Runo runon-teosta

Runo runon-teosta. (Lähdetetty.) Kirjoittanut anonyymi

Puhutahan puuttumata

Sanotaan sanan tapana,

Kyllä kaiken kansan kesken,

Sekä päättävät samate

Kirjoittajat kirjoissansa:

”Luonto laulajan tekeevi

Sekä sanat synnyttäävi

Runon ruusuhin pukeevi.”

Ja niin olivat isämme

Armiaamme arvolliset

Maamme mainiot mukomat

Elänehet ennen meitä.

Lauluja kun he lateli

Virsiänsä viritteli,

Kirjoja eivät kysynnä

Eikä paljon paperia

Tietehlä tutkistellu,

Mutta mielessä makasi

Runo-taito tallellansa

Oppi otsaen sisällä;

Siitä sointuiki sanaset

Runotyössä raittihissa,

– Kaikki aivan kaunosesti

Rupesi runoksi siitä

Laulannoiksi lasketteli.

Mutta eipäs meidän miesten

Meidän miesten sekä naisten

Taivu tähän meidän tahto

Eikä annan ajatukset

Kieli kankea kykene

Työhön tähän tärkeimpähän

Lauluja latelemahan.

Luonto nyt on lakastunut

Taito kaiketi kadonnut

Polosilta pojiltamme,

Ettei synny eikä taivu

Eikä runoksi ruvenne

Sormet soittohon sopine,

Mutta kaikki mullin mallin

Nuotit vielä nurin narin

Sekä sitte sieltä täältä

Sanat saatettu kokohon.

Ei nyt luonnolla enämpi

Laulannoita lasketella,

Eivät entisten tavalla

Sanat sointune somasti

Ruvenne nyt runoseksi

Uroloilta uudemmilta

Ilman opin ottamata

Tietehen tavottamata;

Sanasetpa eivät soinnu

Puhtaalle runon puvulle

Luontomme latelemalla,

Mutta myötäänhän mukoma

Tarvitaan nyt siihen taito

Tieteheltä tutkittuna

Oppihuoneesta otettu

Runo mitta miehellemme,

Joka laulut latelisi

Synnyttäisi sovittaisi

Tajulla tasottelisi

Kaunistaisi kaunoisesti

Runon ruusuille somille.

Kun nyt näin on kuulu taito

Laulutaito lakannunna

Kadonnunna kansaltamme,

Niin jo jääpiki jälelle

Suomen kieli suosimata,

Jospa ei jälestä kansa

Nousisi nerollisempi,

Joka lauluja latosi

Isänmaallemme iloksi

Kodillemme kunniaksi.

M. T–le.

Lähde: Sanan-Lennätin 31.12.1858.