Ryöstölapsi: 27 luku

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
26 luku 27 luku.
Tulen Mr Rankeillorin luo.
Kirjoittanut Robert Louis Stevenson
28 luku


Seuraavana päivänä sovimme siitä, että Alan pitäisi huolta itsestään auringon laskuun asti, mutta heti pimeän tultua hänen oli kiirehdittävä lähelle Newhallsia tien vieressä oleville pelloille, ja pysyttävä siellä, kunnes kuuli minun viheltävän. Ensin esitin, että viheltäisin hänelle esimerkiksi laulua »Suloinen Airlien talo», josta minä erityisesti pidin, mutta hän väitti laulun olevan niin yleisesti tunnetun, että kuka kyntömies tahansa voisi sitä sattumalta viheltää. Sen sijaan hän opetti minulle pienen pätkän muuanta skotlantilaista säveltä, jonka vielä tänäkin päivänä muistan ja tulen kai kuolemaani saakka muistamaan. Joka kerran kun se johtuu mieleeni, palaavat ajatukseni tähän päivään, jona viimeisen kerran tilani oli epävarma, ja minä näen Alanin istuvan kuopan pohjalla ja viheltäen näyttävän tahtia sormellaan, harmaan illanhämyn valaistessa hänen kasvojaan.

Ennen päivän nousua olin jo Queensferryn pitkällä kadulla. Queensferry on sievästi rakennettu kauppala, talot ovat hyvästä kivestä ja monet niistä liuskakivillä katetut. Raatihuone ei mielestäni ollut yhtä hieno kuin Peeblesissä eivätkä kadutkaan niin sileitä, mutta ylipäänsä oli siellä siksi siistiä, että minä häpesin rumia ryysyjäni.

Sitä myöten kuin aamu kului ja tulia alettiin sytytellä, akkunoita availla ja ihmisiä ilmaantua ulkoilmaan, kävi levottomuuteni ja alakuloisuuteni yhä synkemmäksi. Huomasin nyt, ettei minulla ollut minkäänlaista tukea väitteilleni, ei mitään todistusta oikeuksieni olemassa olosta eikä edes siitäkään, että minä todellakin olin David Balfour of Shaws. Jos kaikki olikin vain tyhjää puhetta, olin todella surkeasti petetty ja surkeassa asemassa. Vaikka asiat olisivatkin niin kuin luulin, kestäisi kumminkin kauan, ennenkuin väitteeni olivat todeksi näytetyt. Mutta oliko minulla aikaa odottaa, kun kolme shillinkiä oli koko omaisuuteni ja tuomittu, takaa-ajettu mies oli minun saatava lähetetyksi laivalla maasta pois. Totta tosiaan, jos toiveeni pettivät, roikuimme molemmat ennen pitkää hirsipuussa. Kävellessäni katua edestakaisin ja nähdessäni ihmisten kaduilla ja ikkunoista silmäilevän minua kysyväisesti ja naurusuin tekevän merkkejä ja huomautuksia toisilleen, aloin pelätä lakimiehen puheille pääsemisen käyvän minulle vaikeaksi ja vielä hankalammaksi saada hänet vakuutetuksi asiani todenperäisyydestä.

En kuolemaksenikaan uskaltanut puhutella yhtään noista kunnianarvoisista porvareista. Minä häpesin sellaiseen likaiseen ryysykasaan puettuna lausua heille sanaakaan. Arvelin, että jos olisin kysynyt Mr Rankeillorin laisen miehen taloa, he olisivat nauraneet minulle vasten naamaa. Niin harhailin katua ylös ja alas kuin isännästään eksynyt koira. Tunsin itseni vieraaksi ja vähän väliä valtasi minut synkkä epätoivo. Päivä oli jo kulunut pitkälle, saattoi olla noin kello yhdeksän tienoissa aamulla, kun harhailuuni väsyneenä olin viimein pysähtynyt maanpuolelle kaupunkia muutaman muhkean rakennuksen edustalle. Talossa oli kauniit, kirkkaat lasi-ikkunat, kukkaiskimppuja näkyi ikkunalaudoilla, seinät olivat uudenaikaisesti karkeiksi hakatut, ja ajokoira istui haukotellen portailla kuin kotonaan ainakin. Katselin siinä parhaillaan kadehtien tuota järjetöntä luontokappaletta, kun ovi aukeni ja viisaannäköinen, punakka, hyvänsävyisen ja mahtavannäköinen mies vahvasti jauhotettu tekotukka päässä ja silmälasit nenällä astui ulos. Ulkoasuni oli sellainen, ettei kukaan luonut silmiään minuun pyörähtämättä heti uudelleen minua tarkastelemaan, ja tähän kunnonmieheen teki kurja olentoni sellaisen vaikutuksen, että hän tuli suoraa päätä luokseni ja kysyi, mikä olin miehiäni.

Sanoin hänelle olevani Queensferryssä asioilla, ja rohkaisten mieleni pyysin häntä ohjaamaan minut Mr Rankeillorin asunnolle.

»Se talo on juuri tämä, josta minä tulin ulos», vastasi hän, »ja ihmeen vuoksi olen minä juuri Mr Rankeillor.»

»Silloin, sir», lausuin, »pyytäisin päästä puheillenne.»

»En tiedä nimeänne», huomautti hän, »enkä vielä tunne kasvojannekaan.»

»Nimeni on David Balfour», lausuin.

»David Balfour?» huudahti hän hämmästyneenä. »Ja mistä tulette, Mr David Balfour?» kysyi hän katsoen terävästi silmiini.

»Minä tulen monesta kummallisesta paikasta, sir», vastasin, »mutta luullakseni olisi parasta selittää asia tarkemmin vähän turvallisemmassa paikassa kuin tässä.»

Hän näytti epäilevän hetken aikaa, puristaen huultaan sormillaan ja silmäillen vuoroin minuun vuoroin katuun.

»Aivan niin, se on epäilemättä parasta», lausui hän lopulta ja vei minut sisään. Siellä hän huusi jollekin, jota en nähnyt, ettei häntä saa koko aamuna häiritä, ja vei sitten minut muutamaan pieneen kamariin, jossa kirjoja ja asiapapereita oli kaikkialla suloisimmassa sekasorrossa. Hän istuutui ja pyysi minuakin tekemään samoin, vaikka hän mielestäni katsoikin vähän surkuttelevasti ensin puhtaaseen tuoliinsa ja sitten lokaisiin ryysyihini. »Ja nyt», lausui hän, »jos teillä on jotain asiaa, niin pyydän teitä välttämään pitkiä puheita ja käymään heti käsiksi ytimeen. Nec gemino bellum Trojanum orditur ab ovo[1] – ymmärrättekö sitä?» kysyi hän katsoen terävästi silmiini.

»Teen niin kuin Horatius neuvoo, sir», vastasin hymyillen, »ja vien teidät suoraan in medias res[2].» Hän nyökäytti päätään tyytyväisen näköisenä; oikeastaan hän tahtoikin vain tutkia minua latinallaan. Tästä huolimatta ja vaikka olinkin jo vähän rohkeammalla päällä, karahdin tulipunaiseksi kasvoiltani lisätessäni: »Minulla on luullakseni vähän oikeuksia Shawsin maatilaan.»

Hän veti laatikostaan esiin asiakirjanidoksen ja avasi sen eteensä pöydälle. »No, entäs sitten?» virkkoi hän.

Mutta minun rohkeuteni oli pettänyt ja minä istuin äänettömänä.

»Eteenpäin, eteenpäin, Mr Balfour», puhui hän, »teidän täytyy jatkaa. Missä olette syntynyt?»

»Essendenissä, sir», vastasin, »12 päivänä maaliskuuta vuonna 1733.»

Hän näytti vertaavan tiedonantoani asiakirjanidokseensa, mutta missä tarkoituksessa, sitä en käsittänyt. »Isänne ja äitinne?» jatkoi hän.

»Isäni oli Alexander Balfour, koulumestari ennenmainitussa paikassa», vastasin, »ja äitini Grace Pitarrow, luullakseni Anguksesta.»

»Onko teillä mitään papereita, jotka todistavat teidät oikeaksi henkilöksi?» jatkoi Mr Rankeillor.

»Ei, sir», vastasin, »mutta ne ovat Mr Campbellin, Essendenin papin hallussa ja ne voidaan helposti saada käsiin. Sitäpaitsi takaisi kyllä Mr Campbell minut, enkä luulisi setänikään minua tässä asiassa kieltävän.»

»Tarkoitatte Mr Ebenezer Balfouria?»

»Juuri häntä.»

»Jonka olette tavannut?»

»Joka on ottanut minut vastaan omassa talossaan.»

»Tapasitteko koskaan Hoseason-nimistä miestä», kysäsi Mr Rankeillor.

»Tapasin, sir – syntieni tähden», vastasin. »Sillä juuri hänen avullaan ja setäni toimesta ryöstettiin minut tämän kaupungin edustalla, vietiin merille, kärsin haaksirikon ja sadoittain muita vastoinkäymisiä, ja seison nyt edessänne tässä kurjassa asussani.»

»Sanotte kärsineenne haaksirikon», virkkoi Mr Rankeillor. »Missä se tapahtui?»

»Mull-saaren eteläisen kulman edustalla», vastasin. »Sen saaren nimi, jolle ajauduin on Erraid.»

»Kas vain», tuumi Mr Rankeillor hymyillen, »tehän olette maantieteestä paremmin selvillä kuin minä. Mutta tähän asti käy teidän kertomuksenne täsmälleen yhteen toisten tietojen kanssa, joita minulle on annettu. – Te mainitsitte tulleenne ryöstetyksi. Missä tarkoituksessa?»

»Kuten tavallista, personallisista syistä, sir», vastasin. »Olin tulossa teidän luoksenne, kun minut viekoiteltiin prikille, lyötiin tainnoksiin ja heitettiin alas laivan pohjalle, enkä tullut tuntoihini, ennenkuin olimme jo kaukana merellä. Minut oli määrätty tupakkakentille vietäväksi, jonka kohtalon nyt olen Jumalan armosta välttänyt.»

»Priki joutui haaksirikkoon 27 päivänä kesäkuuta», puhui Mr Rankeillor papereitaan selaillen, »ja nyt on jo 24 päivä elokuuta. Siinä on melkoinen väliaika, Mr Balfour, vähää vaille kaksi kuukautta. Se on maksanut ystävillenne äärettömiä vaivannäköjä, ja minä tunnustan, etten ole tyytyväinen ennenkuin se on selvitetty.»

»Nämä kuukaudet ovat hyvinkin helposti täytetyt», vastasin minä, »mutta ennenkuin kerron tarinani, olisin iloinen tietäessäni puhuttelenko ystävää?»

»Nyt ei kuljeta kiertoteitä», lakimies vastasi. »Minä en voi liittyä kehenkään, ennenkuin olen kuullut, mitä teillä on sanottavaa. En voi olla ystävänne ennenkuin olen asiasta täydellisesti selvillä. Teidän pitäisi olla luottavaisempi. Se sopisi paremmin teidän iällenne. Ja tiedättehän, Mr Balfour, että meillä on sananlaskuna: pahantekijät ovat aina arkoja.»

»Elkää unhoittako, sir», lausuin, »että minä olen jo saanut kärsiä luottavaisuudestani, ja minut aikoi lähettää orjuuteen mies, joka – jos olen oikein ymmärtänyt – käyttää juuri teitä asianajajanaan.»

Minä olin keskustelumme aikana tehnyt yhä paremman ja paremman vaikutuksen Mr Rankeilloriin ja samassa suhteessa saavuttanut enemmän luottamusta. Mutta lausuttuani tämän huomautuksen, jonka minä itsekin tein enemmän leikillä, hän purskahti äänekkääseen nauruun.

»Ei, ei», virkkoi hän, »niin hullusti eivät ole asiat. Fui, non sum[3]. Minä olin todellakin setänne asianajajana, mutta sillä aikaa kuin te (imberbis juvenis custode remoto[4]) olette lännessä rakastellut, on hyvä joukko vettä virrannut siltojen alitse; ja jos teidän korvanne eivät ole soineet, niin ei siihen ole syynä se, ettei teistä ole puhuttu. Juuri samana päivänä kuin teidän merionnettomuutenne tapahtui, astui Mr Campbell toimistooni ja vaati teitä takaisin vaikka sillan raosta. En ollut koskaan kuullut teidän olemassaolostanne, mutta isänne olin tuntenut, ja tietooni tulleiden asianhaarojen nojalla (joita pian koskettelemme) olin taipuvainen pelkäämään pahinta. Mr Ebenezer tunnusti nähneensä teidät, selitti antaneensa (joka ei ollut ollenkaan luultavaa) teille melkoisia summia rahaa ja teidän lähteneen Eurooppaan lopettaaksenne opintonne, mikä oli hyvin luultavaa ja kiitettävää. Kysyttäessä, miksi ette tullut lähettäneeksi mitään ilmoitusta Mr Campbellille, hän vakuutti teidän lausuneen haluavanne katkaista kaikki siteet menneen ajan kanssa. Kysyttäessä edelleen, missä te nyt olitte, hän väitti ettei hän sitä tiennyt, mutta arveli teidän olevan Leidenissä. Ne olivat hänen vastauksensa lyhyesti kerrottuina. Uskoiko kukaan häntä, en varmaan tiedä», jatkoi Mr Rankeillor naurusuin, »ja erittäinkin muutamat päätelmäni olivat hänelle niin vastenmielisiä, että hän suoraan sanoen ajoi minut ulos. Senjälkeen emme ole päässeet sen etemmäksi, sillä olivatpa epäluulomme kuinka varmoja tahansa, ei meillä ollut mitään todistuksia. Sitten ilmestyi kapteeni Hoseason näyttämölle, ja kertoi teidän hukkuneen. Koko asia raukesi siihen, eikä siitä ollut muita seurauksia kuin huolia Mr Campbellille, ja häpeää minulle ja setänne maineeseen uusi tahrapilkku, jota se ei enää olisi sietänyt. Nyt, Mr Balfour, tiedätte asian kulun ja voitte itse päättää, miten paljon voitte minuun luottaa.»

Oikeastaan hän oli vielä enemmän turhantarkka, kuin miksi hänet voin kuvata ja käytti vielä enemmän latinaisia lauseparsia puheessaan, mutta hänen esitystapansa oli niin sydämellinen ja kasvojensa sävy niin ystävällinen, että epäluuloni olivat jo aikoja sitten haihtuneet. Huomasin sitäpaitsi, että hän kohteli minua, kuin ei minun suhteeni olisi ollut mitään epäilyksiä, joten hän näytti täydellisesti tunnustavan minut oikeaksi henkilöksi.

»Sir», vastasin, »jos kerron teille vaiheeni, täytyy minun uskoa erään ystäväni henki teidän käsiinne. Luvatkaa minulle, että se on turvassa, ja mitä minuun itseeni tulee, ovat teidän kasvonne minulle riittävänä takeena.»

Hän antoi hyvin vakavan näköisenä pyytämäni lupauksen. »Mutta», lausui hän, »tämähän on vähän kummallinen esipuhe. Jos kertomuksessanne esiintyy joitain laittomuuksia, niin pyydän teitä muistamaan, että olen lakimies, ja koettamaan välttää niitä.»

Senjälkeen minä kerroin hänelle vaiheeni alusta alkaen. Hän kuunteli silmälasit otsalle kohotettuina ja silmät kiinni. Aika ajoin pelkäsin hänen nukahtaneen. Mutta niin ei ollut asian laita! Hän kuuli jokaisen sanan, kuten jäljestäpäin huomasin, ja monet kerrat sain hämmästyä hänen nopeaa käsityskykyään ja terävää muistiaan. Vieraat geeliläiset nimetkin, jotka hän ainoastaan silloin kuuli, muisti hän ja huomautti minulle niistä vielä vuosienkin kuluttua. Mainitessani peittelemättä Alan Breckin nimen, syntyi kumminkin välillämme tilapäinen sananvaihto. Alanin nimi oli luonnollisesti murha- ja palkintouutisen mukana tullut tunnetuksi yli koko Skotlannin, ja tuskin olin sen lausunut, kun lakimies liikahti tuolillaan ja aukasi silmänsä.

»Minä en mainitsisi tarpeettomia nimiä, Mr Balfour», lausui hän, »etenkin ylämaalaisten, joista useat ovat lain rangaistuksen alaisia.»

»Parempi olisi ehkä ollut, etten olisi maininnut», vastasin, »mutta kun nyt kerran olen sen päästänyt huuliltani, täytynee minun kai jatkaa.»

»Ei suinkaan», selitti Mr Rankeillor. »Minun kuuloni ei ole oikein luotettava, kuten ehkä olette huomannut, enkä ole ollenkaan varma, kuulinko nimen oikein. Nimittäkäämme ystäväänne esimerkiksi Mr Thomsoniksi, ettei siinä olisi sen enempää muistelemista. Ja tästä lähtien menettelisin samalla tavalla kaikkiin ylämaalaisiin nähden, joita kertomuksessanne esiintyy, olivatpa ne elossa tai kuolleita.»

Tästä huomasin, että hän oli kuullut nimen liiankin selvästi ja oli jo arvannut, että minä olisin murhastakin mainitseva. Jos hän katsoi parhaaksi jäädä niistä asioista tietämättömäksi, ei se minua liikuttanut. Huomautin siis vain myhäillen, ettei nimi tuntunut juuri ylämaalaiselta ja suostuin hänen esitykseensä. Koko loppuosassa kertomustani kulki Alan Mr Thomsonin nimellä. Se huvitti minua sitäkin enemmän, kun uusi nimi oli ristiriidassa Alanin mielipiteiden kanssa. Samaan tapaan nimitettiin James Stewartia Mr Thomsonin sukulaiseksi, Colin Campbell kulki Mr Glenin nimellä, ja Clunylle, ehdittyäni kertomuksessani niin pitkälle, annoin nimen »Mr Jameson, ylämaalais-päällikkö.» Se oli mitä peittelemättömintä narripeliä, ja minua ihmetytti, että lakimies menetteli sillä tavalla. Mutta sellainen oli sen ajan henki. Valtakunnassa kiisteli kaksi vastakkaista puoluetta keskenään, mutta löytyi maltillisiakin henkilöitä, jotka, mielipiteiltään kun eivät olleet niin jyrkkiä, koettivat keinoilla millä tahansa välttää kummankaan puolueen loukkaamista.

»Vai niin, vai niin», lausui Mr Rankeillor lopetettuani. »Tämä on suurenmoinen taru, teidän Odysseianne. Teidän pitäisi, päästyänne opin teillä pitemmälle, julaista se latinankielellä, taikka englanninkin, jos niin haluatte, vaikka minä puolestani antaisin voimakkaammalle kielelle etusijan. Paljon olette taivalta tehnyt, quæ regio in terris – mitä Skotlannin kolkkaa – vapaasti kääntääkseni – ette olekaan kuljeksinut ristiin rastiin? Olette sitäpaitsi osoittanut erityistä taipumusta vääriin asemiin ja, miksikäs en sitä tunnustaisi, yleensä näyttänyt suoriutuvanne niistä hyvin. Tuo Mr Thomson tuntui minusta jotenkin hienolta herrasmieheltä, vaikka ehkä vähän verenhimoiselta. En olisi ollenkaan pahoillani, vaikka hän (kaikkine hyvine ominaisuuksineen) joutuisikin Pohjanmeren saaliiksi, sillä siitä miehestä, Mr David, on paljon vastusta. Mutta te olette kumminkin ollut aivan oikeassa kiintyessänne häneen, epäilemättä hänkin on teihin kiintynyt. It comes[5] – niin voimme sanoa – hän oli teidän uskollinen toverinne, paribus curis vestigia figit[6] uskallan näet väittää. No niin, no niin, ne ajat ovat olleet ja menneet, ja minä luulen (puhuakseni kohteliaasti), että kärsimyksenne ovat lähellä loppuansa.»

Tarkastellessaan siten seikkailujani siveelliseltä kannalta, hän silmäili minua niin leikillisin ja hyväntahtoisin katsein, että minä tuskin voin hillitä mielihyvääni. Olin niin kauan elänyt lainsuojattomien ihmisten parissa ja makaillut vuorilla paljaan taivaan alla, että minusta tuntui kerrassaan mieltäylentävältä, kun jälleen sain istua katon alla siistissä huoneessa ja puhella tuttavallisesti hienosti puetun herrasmiehen kanssa. Silloin sattui katseeni säädyttömiin vaateriekaleihini ja minä jouduin jälleen hämilleni. Mutta Mr Rankeillor huomasi sen ja ymmärsi ajatukseni. Hän nousi istualtaan, käski palvelijoitaan laittamaan vielä yhdelle hengelle sijaa pöydän ääreen, selittäen Mr Balfourin jäävän aamiaiselle, ja vei minut sitten makuukamariin rakennuksen yläkertaan. Siellä hän asetti eteeni vettä, saippuaa ja kamman ja antoi poikansa vaatteet käytettävikseni. Järjestettyään kaikki muutkin tarpeelliset kapineet varalleni, hän jätti minut sinne pukeutumaan.

  1. Eihän Troijan sodan kertomuskaan ala aina kahdesta munasta (s. o. Ledan lasten, Helenan ja Dioskuurien synnystä) asti.
  2. Asiain keskelle. Suom. muist.
  3. Olin, mutta en ole enää.
  4. Parrattomana poikasena poissa vartian silmäin alta. Suom. muist.
  5. Kulkee kumppalina.
  6. Vaeltaa vaivat tasaten. Suom. muist.