Ryöstölapsi: 30 luku

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
29 luku 30 luku.
Hyvästi!
Kirjoittanut Robert Louis Stevenson
Ryöstölapsi


Omalta osaltani minä olin nyt satamassa, mutta Alan, jolle minä olin suuressa kiitollisuuden velassa, oli vielä huolenani. Sitäpaitsi olivat vielä murha ja Glensin Jamesin asia minulle raskaana taakkana. Nämä molemmat huoleni uskoin seuraavana aamuna Rankeillorille, kävellessämme kello kuuden tienoilla Shawsin kartanon edustalla, missä katseeni kiertelivät vain peltoja ja metsiä, jotka olivat olleet esi-isieni ja nyt olivat minun. Esillä olevista vakavista asioista puhuessanikaan en malttanut olla heittämättä ihailevaa silmäystä tiluksiini ja sydämeni paisui ylpeydestä.

Lakimiehellä ei ollut epäilystä velvollisuudestani ystävääni kohtaan. Minun täytyi auttaa hänet maasta pois, kävi miten tahansa. Mutta Jamesin suhteen hän oli toista mieltä.

»Mr Thomson», lausui hän, »ja Mr Thomsonin sukulainen ovat kokonaan eri asioita. En kyllä ole asiasta täysin selvillä, mutta arvaan, että eräällä ylhäisellä henkilöllä (nimittäkäämme häntä vaikka D of A’ksi[1]) on osansa asiassa ja luultavasti myöskin kostoaikeita. D of A. on epäilemättä oivallinen aatelismies, mutta, Mr David, timeo qui nocuere deos[2]. Jos te sekaannutte asiaan tehdäksenne hänen kostotuumansa tyhjäksi, tulee teidän muistaa, että on olemassa eräs keino, jolla päästään teidän todistuksistanne: teidät pannaan syytettyjen penkille. Silloin te olisitte samassa pihdissä kuin Mr Thomsonin sukulainen. Väitätte olevanne syytön, mutta niin hänkin väittää. Jos joudutte tutkittavaksi kuolemanrikoksesta ylämaalaisen oikeuden edessä, ylämaalaisessa riidassa ja ylämaalaisen tuomarin istuessa tuomarinistuimella, niin on matka hirsipuulle hyvin lyhyt.»

Näitä seikkoja olin ennenkin miettinyt, tulematta mihinkään varmaan päätökseen. Vastasin siis yksinkertaisesti: »Minulla ei siis näin ollen ole muuta neuvoa kuin mennä hirteen – vai kuinka?»

»Rakas poikani!» huudahti hän, »menkää Jumalan nimeen ja tehkää, minkä katsotte oikeaksi. Raskasta olisi minun ajatella neuvoneeni teille kerran elämässäni turvallisen ja häpeällisen tien; ja pyytäen anteeksi minä otan sanani takaisin. Menkää ja tehkää velvollisuutenne, ja astukaa hirsipuulle, jos se on välttämätöntä, kunnonmiehen lailla. Maailmassa on pahempiakin asioita kuin hirsipuu.»

»Vähän, sir», vastasin hymyillen.

»On, sir», huudahti hän, »on paljonkin! Monta kertaa parempi olisi sedällennekin, (ottaaksemme esimerkin läheltä) jos hän roikkuisi hirressä.»

Sen sanottuaan hän läksi sisään hyvin kiihtyneessä mielentilassa, josta huomasin tehneeni häneen syvän vaikutuksen edukseni. Siellä hän laati minulle kaksi kirjettä, tehden kirjoittaessaan niiden johdosta huomautuksia. »Tämä», puhui hän, »on minun pankkiireilleni, British Linen Companylle, ja oikeuttaa teidät nostamaan heiltä rahaa. Neuvotelkaa Mr Thomsonin kanssa, hän kyllä keksii keinot, ja te voitte näillä rahoilla pitää huolta välikappaleista. Minä olen varma, että käytätte rahojanne oikealla tavalla, mutta sellaisen ystävän hyväksi, kuin Mr Thomson on, minä olisin tuhlaavainenkin. Mitä sitten hänen sukulaiseensa tulee, en tiedä parempaa keinoa, kuin että te hankitte asianajajan, kerrotte hänelle asianne ja tarjoatte todistuksia; ottaako hän asian ajaakseen ja hyökkää D. of A’n kimppuun vai ei, on kokonaan toinen juttu. Tullaksenne sitten pääprokuraattorin luo hyvillä suosituksilla varustettuna, annan tässä teille kirjeen kaimallenne, oppineelle Mr Balfourille, Pilrigin herralle. Hän on mies, jota minä kunnioitan. Näyttää paremmalta, että teidät esittää sukulaisenne, ja Pilrigin herraa pitävät kaikki asianajajat suuressa arvossa, ja hän on pääprokuraattorin kanssa hyvissä väleissä. Jos olisin teidän sijassanne, en vaivaisi häntä pikkuseikoilla, ja – ymmärrättekö? – mielestäni on tarpeetonta mainita Mr Thomsonista. Tehkää niinkuin sukulaisenne neuvoo, hän ymmärtää asiat, prokuraattorin kanssa toimiessanne olkaa varoillanne, ja kaikissa näissä asioissa ohjatkoon teitä Herra, Mr David!» Sen sanottuaan hän jätti hyvästi ja läksi Torrancen kanssa Ferryä kohti, samalla kuin Alan ja minä suuntasimme kulkumme Edinburgiin. Seuratessamme polkua ja sivuuttaessamme porttipylväät ja keskentekoisen kojun katsoimme taaksemme isieni kartanoon. Siellä se seisoi, yksinäisenä, kookkaana ja autionnäköisenä eikä savua kohonnut sen savupiipusta. Yhdessä ylimmistä ikkunoista näkyi vain yönutun nurkka, heiluen ylös ja alas, edes ja takaisin kuin kaniini kolonsa suulla. Vähäisen sain osakseni ystävällisyyttä sinne tullessani ja vielä vähemmän siellä ollessani, mutta siitä huolimatta katseltiin minua poislähtiessäni.

Alan ja minä astelimme hitaasti tietä pitkin, haluttomina sekä kävelemiseen että puhelemiseen. Molemmat oli vallannut sama ajatus: eronhetkemme oli lähellä. Menneiden aikojen muistot saivat meidät haikealle mielelle. Mutta keskustelimmehan me tosiaankin siitä, mitä nyt oli tehtävä! Päätettiin, että Alan pysyttelisi lähistöllä, piileskellen milloin missäkin, mutta tullen kerran päivässä määrättyyn paikkaan, jossa minä voisin hänen kanssaan neuvotella joko itse tai välittäjien kautta. Sillä välin minun piti etsiä asianajaja, muuan Appinin Stewarteja, ja siis täysin luotettava mies. Hänen toimekseen annettaisiin laivan hankkiminen ja huolenpito Alanin toimittamisesta laivaan. Tuskin olimme nämä asiat loppuun keskustelleet, kun puheemme tuntui tyrehtyvän, ja vaikka minä koetin laskea Alanin kanssa leikkiä hänen uudesta nimestään Mr Thomsonista ja hän minun uusista vaatteista ja maatilastani, olisi selvään voinut nähdä, että meillä olivat kyyneleet lähempänä kuin nauru.

Me kuljimme syrjäteitä Corstorphinen kukkulan yli, ja saavuttuamme likelle sitä paikkaa, jolle on annettu nimeksi: »Levähtäjän Kiitos», ja katsellessamme allamme olevia Corstorphinen soita ja kaupunkia ja kummulla komeilevaa linnaa, pysähdyimme molemmat, sillä sanomattakin älysimme tulleemme paikkaan, jossa tiemme erosivat. Siinä hän vielä toisti kaikki, mitä meidän kesken oli sovittu, lakimiehen osoitteen sekä ajan, jolloin Alan oli löydettävissä, ja merkit, jotka jokaisen häntä tapaamaan tulevan täytyi antaa. Minä annoin sitten hänelle kaikki rahat, mitä minulla oli – pari Rankeillorilta saamaani guineaa – jottei hänen tarvitsisi odottaessaan nähdä nälkää. Hetkisen hän seisoi sitten paikoillaan, katsellen äänettömänä Edinburgin kaupunkia.

»No, hyvästi nyt», sanoi Alan, ojentaen vasemman kätensä.

»Hyvästi», sanoin minä, puristin kiireesti kättä ja läksin laskeumaan kummulta alas.

Ei kumpikaan meistä katsonut toistaan silmiin, enkä minä, niin kauan kuin hän olisi ollut näkyvissäni, kertaakaan vilkaissut taakseni ystävääni, jonka nyt jätin. Mutta kulkiessani omaa tietäni kaupunkia kohti tunsin itseni niin hyljätyksi ja avuttomaksi, että mieleni teki istuutumaan ojan reunalle ja itkemään ja parkumaan kuin pikku lapsi.

Päivä oli jo melkein puolissa kuin West Kirkin ja Grassmarketin ohi saavuin kaupunkiin ja tulin pääkaduille. Rakennusten tavaton korkeus, niissä kun oli kymmenen- ja viisitoistakerroksisiakin, ahtaat kaarikattoiset sisäänkäytävät, joista lakkaamatta tulvi kävelijöitä, kauppatavarat ikkunoissa, melu ja alituinen liike, ilkeä löyhkä ja hienot puvut, sadat pikku seikat, joita ei kannata luetella, vaikuttivat minuun niin lamauttavan hämmästyttävästi, että annoin tahdottomana ihmisvirran kuljetella itseäni edestakaisin. Ajatuksissani oli lakkaamatta Alan »Levähtäjän Kiitoksen» luona, ja koko ajan – vaikka olisi luullut minun tunteneen vain mielihyvää tätä komeutta ja näitä uutuuksia nähdessäni – tunsin sydämessäni kalvavaa tuskaa, ikäänkuin olisin katunut jotain tekemääni vääryyttä.

Kohtalon käsi ohjasi minut harhaillessani British Linen Company pankin ovelle.

  1. Argyllin herttua.
  2. Pelkään niitä, jotka ovat rikkoneet jumalia vastaan. Suom. muist.