Sigurd Jorsalafar (1913)

Sigurd Jorsalafar Kirjoittanut Gustaf Fröding

Tuul’ ulvovi, tuisku käy yli maan.

Kuningas temppelikuorossaan

alas katsovi kansahan huokaavaan,

hänen virttä mi seuraavan luulee:

»Polo, vanha, lempeä, harmaa pää!

Lumi hällä on sielussa, rinnassa jää.»

– Ei, ei, hälle nuoruus häämöittää,

hän palmujen kuiskeen kuulee.

Kas, Suder-järvellä laineet lyö,

Sikelian saalis on sankarten työ,

tytöt tummat kuin viinitarhojen vyö,

meren urhojen rakkaus on rautaa!

– Pää painuvi kuulun kuninkahan,

suru peittää otsansa korkean,

ei kuule hän kuisketta rahvahan:

»Ah, Sigurd jo käy päin hautaa!»

Kova paikka on Akersborg, sota soi,

kera tapparan kirves karkeloi,

hepo päämiehen hurmeessa huppeloi,

hän itse kuin päivä paistaa.

– Kas, hurjana silmä Sigurdin

käy Neitseestä kuvaan Olavin.

– »Pyhä Olavi, on sota hirmuisin,

pirun kanssa hän taistoa taistaa!»

Tuul’ ympäri temppelin tuiskuaa,

jo loppunsa iltamessu saa.

»Tule pois, oi valtias, kohta maa

on tietön, on pelkkää lunta!»

Ei vastaa hän, mielensä pois pakenee,

yli myrskyjen, hallojen harhailee,

– Hän Bosporon heimoja hallitsee,

hän näkee voitoista unta.

Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.