Ulkopoliittisia näköaloja

Ulkopoliittisia näköaloja ”Keimailu Moskovan kanssa on Päättynyt” Kirjoittanut P.-A. Costeau

Ulkopoliittisia näköaloja

”Keimailu Moskovan kanssa on Päättynyt”

Tällä otsakkeella on Pariisilainen ”Je suis partout” varustanut elokuun 13 p:n numerossa ilmestyneen, P.-A. Costeaun kynästä lähteneen Suomen kirjeensä, jonka tähän kokonaisuudessaan suomennamme. Huomautukset suluissakin ovat tekijän, mutta kursiveeraukset A.S:n:

”Kuusi kuukautta on kulunut herra Holstin, Suomen ulkoasianministerin Moskovan Matkasta. Kuusi jokapäiväisten pettymysten kuukautta. Ja flirtti neuvostovallan kanssa päättyy kaunan tunteeseen, jota olikin helppo ensi hetkestä odottaa tämän eriskummaisen, mahdottoman lähentymisen lopputuloksena.

Lähtiessään Moskovaan helmikuun alussa herra Holsti teki todella kumouksellisen teon. Yhdellä iskulla hän teki tyhjäksi kokonaisen epäluulontäyteisen ajanjakson, ja itse asiassa, ensi kertaa Suomen itsenäiseksi julistautumisen jälkeen suomalainen ministeri kävi vierailulla bolševiikkien luona. Niinpä herra Stalin ottikin hänet mitä suurimmalla huomaavaisuudella vastaan. Ei mitään keinoja ollut säästetty näiden pyhiinvaeltajien itserakkauden mairittelemiseksi samaan aikaan kuin kaikkien maiden neuvostomieliset lehdet huusivat ihmeen tapahtuneen, tervehtivät lennokkain sanoin Moskovan diplomatian uutta voittoa ja ylistivät Suomea, joka vihdoin oli suostunut tulemaan ’järkiinsä’.

Helsingissä sitä vastoin oli oltu pidättyväisempiä. Odotettiin neuvostotaholta tekoja, ja syytä olikin. Tästä huolimatta ei suurin piirtein herra Holstin matkaa ollut liian pahoin arvosteltu. Kansalliskiihkoisimmillakin taholla tunnettiin eräänlaista tyydytystä siitä, että kerta kaikkiaan saatiin panna koetukselle Idän pelottava naapuri ja ennen kaikkea vastata osoittamalla hyvää tahtoa Neuvostolan propagandan hoitajien järjestelmällisiin, Suomea vastaan tähdättyihin parjauksiin.

Sijaiten sivistyneen Euroopan äärimmäisessä kärjessä, Suomi on erikoisen arkaluontoisessa asemassa. Punaisen imperialismin uhan alaisena tämä maa pyrkii sitten 1918 varmistamaan turvallisuuttaan panematta alttiiksi itsenäisyyttään, vaarantamatta asemaansa ’mannermaisen’ liiton solmimisella tai suostumalla mihinkään ristiretkeen bolševismin puolesta ti sitä vastaan. Suomen politiikka tähtää lähentymiseen Skandinavian maiden kanssa, ja pitkien ja kärsivällisten yritysten jälkeen sen on onnistunut luoda lämpimät suhteet Ruotsin, Norjan ja Tanskan kanssa, jotka aluksi eivät erityisesti halunneet joutua yhteisvastuuseen kansakunnan kanssa, jota Moskova niin havitteli. Mutta näin ’skandinavisoituessaan’ Suomi ei voinut aivan jättää syrjän Saksaa, joka aikanaan sitä auttoi ajamaan bolševiikit maasta pois ja joka tarpeen tullen uudelleen auttaisi. Sillä Suomi on Saksalle lähinnä verrattavissa siihen mitä Belgia on Englannille, Lontoo ei voisi sallia saksalaisten pitävän Antwerpeniä hallussaan, eikä Berlini suvaita Neuvostolaa Helsingissä. Näin on laita ilman ’paktia’, joka kouriintuntuvasti ilmaisisi näiden vakuutussopimusten olemassaolon. Lisättäköön, että Saksa on Suomen parhaita ostajia ja että sitten maailmansodan kulttuurisuhteet molempien maiden välillä ovat erikoisen vilkkaat.

Nämä siteet perustuvat vahoihin perinteihin, eivätkä bolševiikit anna Suomelle anteeksi tätä kaupallista ja henkistä vuorovaikutusta. Ei suinkaan milloinkaan ole mitään valtiota niin raivokkaasti parjattu, eikä vain puhtaasti kommunistisessa lehdistössä, vaan kaikissa niissäkin, jotka kuuliaisesti välittävät porvareille Kremlin määräyksiä: Englannissa News Chronicle ja Manchester Guardian, Ranskassa Oeuvre, Ami du Peuple ja Echo de Paris, (jonka kolmannen sivun ensimmäinen, Pertinaxin täyttämä palsta oikeastaan on Echo de Moscou). Suurella säntillisyydellä näissä lehdissä Suomea syytettiin Gestapon (!) asioilla kulkemisesta, salasopimuksesta Saksan armeija Reichswerin kanssa, hyökkäyssodan valmistelusta Neuvostoliittoa vastaan ja muista mielettömyyksistä, joista todellisuuden tuntukin oli mahdollisimman kaukana. Sillä Suomen vilpitön rauhantahto ja halu pysytellä erillään suurvaltain keskeisistä riidoista on rehelliselle tarkkailijalle ilmeisen selvä. Mutta tällaiset tarkkailijat ovat harvinaisia ja ajan oloon Suomen yleinen mielipide alkoi kiihtyä, kun ei ’maailmanlehdistön’ hyökkäyksistä koskaan tullut loppua. Sitten herra Holstin matka sattui samaan aikaan kuin liukuminen vasemmalle maan politiikasa, tarmokkaan presidentti Svinhufvudin vaalitappion jälkeen, sosialidemokraattien kanssa sopimussuhteissa olleen herra Kallion tullessa maan presidentiksi. Hetki oli otollinen, ellei sopimuksen solmimiseen Moskovan kanssa, kumminkin ’hyvän naapuruussuhteen’ kokeilemiseen. Nyt voimme jo kyllin kaukaa tarkata tätä kokeilua sitä arvostellaksemme: se on surkeasti mennyt myttyyn. Herra Litvinoff ei ole pitänyt ainoatakaan herra Holstille Kremlin vastaanotossa tuhlaamistaan lupauksista.

Onhan totta, että neuvostolehdistö on toistaiseksi alentanut ääntään. Muutaman kuukauden aikana ei ole joka päivä herjattu suomalaisia ’fascisteja’, mutta nytpä vastineena muutamien saksalaisten sotalaivojen vierailuun Helsingissä Moskovan lehdet alkavat uudelleen kylkeä tulta ja tulikiveä ja väittävät Suomen hallitusmiehillä olevan mielettömiä imperialistia pyrkimyksiä. Nyt ei enää puhuta salaisista saksalaisista lentokentistä, vaan. vedoten juuri tehtyyn kalastussopimukseen, väitetään Suomen valmistavan sotatukikohtia (sic!) Saksan merivoimia varten! Tämä lehdistön nostama hälinä on kuitenkin vähemmän tärkeä. Vakavampaa on, että puna-armeijan vahvuutta Karjalassa on lisätty – huolimatta kaikista herra Holstille Moskovassa annetuista vakuutteluista. Helsingissä kyllä tiedetään, että sotaisen ristiriidan puhjetessa Saksan ja Neuvosto-Venäjän välillä, Kronstadtin laivastotukikohta jäisi niin hankalaan asemaan, että sitä puolustaakseen Neuvostoliiton yleisesikunta on suunnitellut hyökkäystä Suomeen ja Viipurin valtausta, minkä tienoilla sijaitsee voimakeskus, joka tuottaa sähköä puoleen Suomeen.

Lisäksi, viimeisen puolen vuoden aikana, huolimatta herra Litvinoffin lupauksista, kauppavaihto Suomen ja Venäjän välillä on pysynyt ennallaan.

Näissä oloissa on ymmärtää Helsingin tuntuvan pettymyksen. Tämä tunne sai kuvaavan ilmaisun erään venäläisen lehtimiesryhmän taannoisen Suomen matkan aikana. Suomi on, kuten tiedetään, mitä vieraanvaraisin maa, joka tapaa kaikille vierailleen, olivatpa keitä hyvänsä, osoittaa lämmintä myötätuntoisuutta, joka eroaa perinteellisestä ’Pohjolan kylmäkiskoisuudesta’. Mutta tällä kertaa Suomen vastaanotto oli vain kohtelias, vailla sydämellisyyttä. Sydän ei ollutkaan mukana.

Ainoat vähänkään innokkaat olivat Suomen Sosialidemokraatin marxilaiset. Mutta heidänkin tervetuliaispuheensa rajoittuivat toivomaan kauppasuhteiden kehitystä, jättäen pois valtiolliset ja sivistyssuhteet. Pohjoismaiden sosialistit tietävät, minkä kohtalon herra Stalin valmistaa maassaan II internationaalen miehille eikä itsemurha heitä kiinnosta.

Sitä vastoin Helsingin lehdistä huomattavin, Uusi Suomi, pysyttäytyi kokonaan ja tarkoituksellisesti poissa venäläisten vieraiden kunniaksi järjestetyistä juhlista. Ja omalla tahollaan liberaalinen Helsingin Sanomat, joka yleensä seuraa herra Holstin, entisen päätoimittajansa, viitteitä, asettui vieläkin merkittävämmälle kannalle. Toivottaen Moskovan lähetit lämpimästi tervetulleiksi tämä suuri helsinkiläislehti osasi kuin salakavalasti pääkirjoituksessaan huomauttaa, etteivät nämä vieraat lopultakaan olleet virkaveljiä, vaan pelkkiä virkailijoita, koska lehdistön vapautta ei Neuvostoliitossa olekaan.

Tällaista ”ilmapiiriä” eivät lähentymisen ajajat puolisen vuotta sitten suinkaan olisi toivoneet. Totta on, että paitsi bolševiikkien oman, helmikuisiin lupauksiin niin huonosti sopeutuvat, asenteen tuottamaan pettymystä, vakavat kansainväliset tapahtumat ovat suomalaisten epäluuloisuutta lisänneet. Herra Holstin väitetään halunneen toimia yhdyssiteenä Neuvostoliton ja skandinaavisen blokin välillä. Mutta niin Tukholma kuin Oslo ja Köpenhamina ovat hänelle lausuneet vakavia varoituksen sanoja ja hänen on annettu ymmärtää, että itsepäisyys tässä kohden vieroittaisi skandinaavit, joita tällaiset suunnitelmat eivät viehätä, että siis hän menettäisi jo hampaissa olevan saaliin tavoitellessaan varjoa. Edelleen on Helsingissä tarkoin seurattu Puolan jäykkenevää asennetta ja kasvavaa epäluuloa Moskovan suhteen; on nähty Romanian vapautuvat turmiollisesta Titulescusta ja Neuvostoliiton vasalliudesta; on todettu Ranskan menettäneen toisen liittolaisen toisensa jälkeen, vain siksi että se oli saattanut itsensä huonoon valoon herra Stalinin seurassa. Sanalla sanoen, suomalaiset ovat ymmärtäneet, että olemalla liian hyvät ystävät Neuvostolan kanssa he asettuisivat barbaarien puolelle ja menettäisivät sivistyneen maailman luottamuksen. Ja mistä syystä? Suomessa tiedetään hyvin, paljon paremmin kuin Pariisissa, kaikki mitä Venäjällä tapahtuu. Stalinin jokapäiväinen väsymätön ’puhdistustyö’ kaikissa piireissä saa Suomessa ankaran arvostelun osakseen. Kauhulla ja levottomuudella on nähty itsevaltiaan tuhoavan kaikki vanhat bolševiikit, kaikki korkeat sotapäälliköt, ’autonomisten’ tasavaltain päämiehet, korkeat virkamiehet ja liikelaitosten johtajat. Siellä tiedetään, että Neuvostoliittoa jäytää vakava tauti eikä mitään hyvää ole odotettavissa liian läheisestä kosketuksesta niin saastutetun elimistön kanssa. Tiedetään myöskin, että neuvostoministerit ovat virallisesti vaatineet takaisin Bessarabiaa, että heidän imperialisminsa on sodanhenkinen, että kun he vaativat Romanialta maakuntaa, – senhän he itse myöntävät! – he eivät ole luopuneet ajatuksesta Puolan, Baltian maiden ja Suomen uudelleen valtaamisesta.

Kaikkien näiden syiden vuoksi Saksan laivuetta on tällä viikolla juhlittu ja herra Holsti, Moskovan lähestymisen mies, ilmoittaa itse lähtevänsä vierailulle Berliniin tänä syksynä. Suomalaiset tietenkin yhäti vakuuttavat aikovansa pysyä riippumattomina, ilman liittositeitä ja ennen kaikkea uskollisina skandinaaviselle politiikalleen. Uskommekin tämän mielellämme, mutta sittenkin on suoranaisiin kosketuksiin jälleenryhtyminen Berlinin kanssa merkityksellinen seikka. Keimailu Moskovan kanssa on päättynyt ja kerrassaan päättynyt.

Näin ei pienillä valtioilla – Suomella kuten muillakaan – ole muuta mahdollisuutta kuin tehdä valintansa Berlinin ja Moskovan välillä. Jos he bolševoitumisesta kieltäytyvät, he itsestään kääntyvät Saksaa kohti. Pulma on tosiaan vaikea. Mutta minkäpä sille voimme? Ranska on itse, luopumalla kulttuuritehtävästään, asettumalla juutalais-marxilaisten holhoukseen ja allekirjoittamalla sopimuksen Neuvostolan kanssa, omin käsin takonut Saksan uuden arvovallan ja päivä päivältä lujittaa sitä”.

Tämä ääni Ranskan kansallisista piireistä on mitä merkittävin. Tosin siinä on muutamia virheitä. Ei meidän marxilaistemme suhtautuminen Moskovan sanomalehtimiehiin ollut lainkaan niin pidättyväinen, eikä U. S. niin kylmä, kuin sanotaan – vain muutamia kohtia mainitaksemme. Mutta pääasia ei siitä muutu: Suuri maailma katsoo hra Holstin polvistuneen bolševiikkien edessä ja tehneen sen turhaan.

Lähde: Ajan Suunta 24. elokuuta 1937